Kohtaus

Etsin itselleni kahvilasta suhteellisen rauhallisen paikan ja kävin istumaan rokokoo-tuolille sadetta hihoistani pyyhkien. Ajatuksissani tilasin espresson, vaikka olisin todella halunnut jotain maitokahvia suklaalla, mutta espresso ilmestyi päähäni kuin tyhjästä. Tarjoilija keikkui pois tilaukseni mukanaan, ja minä jäin ihmettelemään sadetta lasin takana, miten voimallisena se joskus putoaakin.
Pöydällä oli laisnen kukkaruukku, jossa kellui aamulla siihen työnnetty ruiskukka. Yksi vaivainen ruiskukka. Ei kukassa sinänsä ollut mitään vikaa, vaan siinä, että maljakon alta pilkisti jotain joka ei sinne kuulunut. Työnsin vaivihkaa maljakkoa eteenpäin - mutta se jokin liikkui sen mukana. Harmistuneena nostin koko maljakon ilmaan ja näin sen alla käyntikortin.

Maria Grünstein
Liiketalouskonsultti
Weimar-instituuti/Helsinki

Hypistelin korttia sormissani miettien numerosarjaa joka johtaisi hänen luokseen. Kahvini saapui pöytään, livautin kuin taikuri kortin ohimennen rintataskuun.
Nuori tarjoilija antoi minulle hymyn jota en ollut tilannut. Mitä se nyt muikisteli? Näkikö se kortin katoamisen ja samalla mietti hetkeä nolata minut? Hän ei halunnut nolata minua, kääntyi kannoillaan rahat vyölippaassaan ja keikisteli pois korot kopisten.

Kortti lämmitti sydäntä yhtä paljon kuin kuuma ja pieni kahvi kupissa sormiani. Kaivoin sen uudelleen esiin ja tutkin sen perinpohjin, miettien samalla syitä sen maljakon alle joutumiseen. Kortit eivät yleensä joudu mihinkään muualle kuin niiden käteen jotka saattaisivat olla potentiaalisia asiakkaita. Muuten korttien jakaminen on vain jonkinlainen maneeri jota kaikki tyhjäntärkeät tekevät. Mutta tämä korukirjaimilla painettu kortti oli asetettu maljakon alle jostain syystä, ja sitä syytä minä pohdin niin että pääni savusi. Miten joku voi laittaa korttinsa täysin julkiselle paikalle, täysin julkisen lasimaljakin alle ilman mitään järjellistä syytä. Senhän voi poimia siitä kuka tahansa ihminen joka pöytään sattuu istumaan - vaikka minä.

Maria Maria Maria... Sana jyskytti päässäni ja kahvini loppui kesken. Espresso on typerien ihmisten juoma, niiden joilla on aina kiire. Minun ajatuksillani näytti olevan aivan yhtä kiire, ne kuvailivat Marian aivan prikulleen siihen eteeni istumaan, loivat hänet kuin tyhjästä juomaan Lattea ja katselemaan kahvilan menoa.
Jumalani miten nainen voi olla kypsä, kuin viinirypäle Etelä-Ranskassa, juuri siinä pensaassa johon pääni pistän ja hänen suloisuuttaan ahmin kuin viiniä. Huomasin puhuneeni tarjoilijalle. Hän toi minulle viiniä - talon karahvi-viiniä, ja ketkui keikistellen pois tilaus mukanaan.

Jäin typertyneenä katselemaan naista edessäni. Ja mietin, ettei hän voinut olla edessäni, hänen täytyi olla päässäni - päässä joka tuottaa harhakuvia joihin pää uskoi itsekin.

Kulautin viiniä enemmän kuin sen olisi ollut olosuhteisiin nähden tarpeellista, ja virnistin kortille kuin huonolle vitsille joka oli paljastunut bluffiksi. Heitin kortin takaisin pöydälle kuin nenäliinan tai servetin, lasinalusen tai setelin. Se jäin valkoisena korukirjaimin tuijottamaan minua mustalta pöydältä niin että olin tulla hulluksi.

Kaivoin puhelimeni esiin.

Soittoääni. Kuumeisena mietin mitä ihmettä olin tekemässä, mitä ihmettä minä sanoisin hänelle? Mitä järjellistä asiaa minulla hänelle saattaisi olla? Esittäisinkö puhelinyyjään ja kauppaisin hänelle jotian lehteä: Annaa, Me naisia, Kotia & Puutarhaa? Ei helvetti! Minä olin järjestämässä itseäni kuseen jo ennen puoltapäivää. Eikö riittänyt se, että parisuhteemme oli päättynyt ovien paiskintaan ja porraskäytävässä monologina esitettyyn kirosanatulvaan kuuroille korville? Se saatanan alakerran syfilis otti päähän vaikka postiluukku ei tällä kertaa edes ollut auki. Jo pelkän nimen näkeminen sai vatsani sekaisin, ja minun piti istua pöntöllä koko loppupäivä kärvistelemässä silmiä jotka tuijottivat yhtä tarkkaavaisina kuin se harmaa silmäparikin, joka silloin tällöin luukussa vilahteli.

- Haloo. Grünstein, Maria. Soititte juuri vastaajaani. Olkaa hyvä jättäkää asianne, nimenne ja numeronne, niin otan mahdollisimman pikaisesti yhteyttä teihin, puhelin piippasi. Maria piippasi minulle...sano jotain, ääliö!

- Hyvää päivää. On kovin valitettavaa että en saanut teitä puhelimeen juuri nyt, sillä olen lentokentällä, eikä minulla ole mahdollisuutta soittaa teille ainakaan seuraavaan kahteentoista tuntiin. Asiani olisi hyvin kiireellinen, sillä sain eräältä nimeltä mainitsemattomalta henkilöltä suositukset käyttää teitä konsulttina minulle henkilökohtaisesti hyvin tärkeässä asiassa. En haluaisi keskustella tästä puhelimitse. Toivon, että mitä pikimmin ottaisitte minuun yhteyttä, jotta saisimme mahdollisuuden sopia tapaamisen valitsemassanne paikassa. Koneeni lähtee Helsinki-Vantaalta 19:45 tänään illalla. Jos mahdollista, haluaisin tavata teidät ennen tätä.

Katsoin puhelinta kuin tynnyriä jossa ei ollut mitään. Mitä ihmettä minä höpisin? Mikä kone ja minne? Pääni oli puhunut kuin kone, ja suuni paukkunut kuin ovi. Minusta tuntui siltä että päässäni ei ollut yhtään verta. Veren oli valuttanut naisen nauhoitettu ääni sormiini ja varpaisiini, se pisteli ja kuumotti sisälläni kuin tuhatpäinen neulajoukko. Minua kuristi. Minä hetkenä tahansa puhelin soisi ja nainen ottaisi minuun yhteyttä... aivan minä hetkenä tahansa.

Mutta mikä ääni, kuin sello, haikea ja syvä virta lävitse tasankojen. Ääni joka juoksi ja valui vaivatta syvälle sieluuni, ja jäi sinne humajamaan kuin virran pyörteet niemenkärjen taakse. Join viinin loppuun yhdellä huikalla.

Kadulla en enää ollut oikein varma olinko toteuttamassa sitä suunnitelmaa jonka aamulla olin itselleni kyhännyt. Minun oli ollut tarkoitus ostaa itselleni papukaija, korea, värikäs ja älykäs keskustelukumppani. Ajatus oli tietenkin aivan järjetön, mutta niin olin tänään minäkin.

Ensimmäistä kertaa nykyisessä elämässäni minä kävelin kaduilla päämäärättömästi puhelin kädessä. Jotenkin minulle tuli mieleen teiniajat, ja kaikki se ihanuus jota elämäksi nykyään kutsun. Itse en enää juurikaan tunne eläväni; liikaa kiistoja niiden kanssa joita väitän rakastavani, niiden kanssa jotka ovat minulle tärkeitä, ihmiset ympärilläni, niin tutut, että tunnen kuristuvani yksinäisyyteen kaikissa vaadituissa haluissa.

Mielessäni kummitteli papukaija häkissään raakkuen:

- La dolce vita, se huusi ja hakkasi nokkaa häkin kaltereihin

Puhelin soi. Tuijotin luuria ja siinä julistuksellisena seisovaa numeroa. En tiennyt istuutuako alas puistonpenkille vai pyöriäkö ympyrää hiekalla - painaako luuria vai ei? Shakespeare oli ainut asia joka minulle tuli mieleen, eikä hän auttanut minua tipan vertaa. Istui parvella ja katseli omaa näytelmäänsä haamuna. Mikä paskiainen.

Vastasin puhelimeen kuuntelin sydän kiemuralla naiseni ääntä. Taisin pyörtyä, kuolla, herätä henkiin ja kuolla uudestaan. Niin ihana ääni hänellä oli, niin kiireetön ja kaunis, kuin meri aamulla kesässä, kirkas ja loputon, kuin syvyyksien salaisuuksissa lepäävä pehmeä pinta. Hän kysyi nimeäni. Mikä minun nimeni on?

Kiekaisin puhelimeen uudestaan: Haloo, ja sain varmaan itseni kuulostamaan joltain mielipuolelta tai vähäjärkiseltä. Kokosin luuni ja otin oman työasentoni:

- Anteeksi. Tässä on hieman taustamelua. Pieni hetki, pulahdin, ja etsin porttikäytävää jossa kaikki sitten tulisi julki, valheen mestauslavaa ja ikuisten unelmien romahtamista, kun pääni putoaisi olkikoriin ja kuningashuone olisi kuollut.

Ajattele!

Sain yhdeksän askelta aikaa ajatella, ja se riitti.

- Haloo. Maria Grünstein?

- Kyllä olen. Olitte jättänyt soittopyynnön.

Minä rakastan sinua.

- Tapasin ystäväni kautta viime kesäkuussa Porvoossa eräissä häissä juristin joka tunsi teidät, en kuollaksenikaan muista mikä tämän juristin nimi oli, mutta kuunneltuaan ongelmani, hän luetteli muutamien asiantuntijoiden nimiä ja lakitoimistoja joissa nämä nimet toimivat. Ja nyt, kun asiani on minua jo pitkään askarruttanut - ja ollessani ikään kuin kiikun kaakun - niin minä ryhdyin muistelemaan noita nimiä ja ensimmäiseksi minulle tuli mieleen teidän nimenne, se kun oli niistä mainituista harvinaisin.

Hän naurahti. Taisin kaatua nurmikolle.

- Se juristi oli varmaan Jappe, Jappe Strang. Lyhyehkö ja suulas miekkonen jolle on tärkeintä se että kravatin väri on hieman sävyltään erilainen kuin eilen.

Pommi! Mikä väri? Mistä ihmeestä minä sen tiedän?

- Sävystä en tiedä, mutta silloin hänellä oli keltainen kraiveli.

- Aina. Joka päivä, puhelimestani kuului hihitystä. Hän kertoi Japesta minulle kuin olisimme kaikki kolme ikivanhoja tuttuja. miten Jappe ui, miten Jappe syö, miten Jappe bailuttaa. Olin aivan turta. Hän suhtautui minuun kuin tuttuunsa... Olin sisällä. Onnittelin itseäni. Istuuduin pistonpenkille kuuntelemaan ihanaa ääntä. Rauhallisuus vapisi sisälläni kuin kuume sairaan sormissa. Sitten hänen sanansa lausuivat toisen pommin:

- Entä te. Mikä teidän ongelmanne sitten käytännössä on?

- Ulkomaiset sijoitukset, en saanut mitään muuta päähäni kuin sijoittamisen ja hänet.

- Minun asiantuntemukseni pitää sisällään lähinnä eteläisen afrikan lainsäädännön ja poliittiset olot. Käsittääkseni olitte lähdössä vielä tänään koneella jonnekin... Jos arvaan oikein, niin juuri Kapkaupunkiin?

- Aivan oikein. Plen hämmästynyt. Minä... hmm. Minun on vaikea puhua tästä puhelimessa.

- Se ei ole mikään ongelma. Missä olette juuri nyt?

- Esplanadilla.

- Hyvä. Käymme kahvilla ja tapaamme. Kuinka kävisi Fazer.

Kun hän sanoi nämä sanat, minä katsoin ympärilleni ja näin muutaman askelen päässä naisen, joka puhui puhelimeen sanoen juuri nämä samat sanat jotka puhelimestani kuulin. Järkeni sumeni. Änkytin jotain sekavaa katsellen Eino Leinon patsasta, aivan kuin siinä olisi jotain katsottavaa. Kun käännyin, näin hänen vartalonsa astelevan Esplanadin ylitse niin sulavasti, että jos olisi ollut talvi, kaikki hänen ympäriltään olisi sulanut vedeksi.

Jumalani, olen rakastunut.

Tämä oli juuri niitä päiviä jolloin päähäni putoaa omena. Nyt kysymyksessä oli tavanomaista isompi omena, ja kun se kolahti päälaelleni, niin minulta tipahtivat kolikot taskusta kenkiin.
Seisoin Espalla ja tunsin olevani maailman onnellisin mies, juuri sellainen mies joka yht'aikaa voittaa Lotossa ja Kenossa. Kysymys on yllätyksestä, filosofoin, otin ensimmäisen askeleeni naisen perässä - ja ohimennen näin miten hän vilkaisi ensin vasemmalle, sitten taas oikealle ja taas vasemmalle, ylittäessään kadun. Yllätys on kaiken A ja O. Yllätys on sellainen voima elämässä joka tekee kaikesta kuin satua, unta tai fantasiaa. Todellisuus lakkaa jylläämästä omaa myllynkiveään juuri samalla hetkellä kun yllätysmomentti lakaisee elämän kuran pois kadulta aivan sinua varten - juuri sinun takiasi. Sinä olet tämän päivän todellinen kuningas, maailmojen valtias ja narri.

Otin nopeampia askeleita allani, sillä nainen uhkasi kadota näkyvistäni.

Ei ollut mitään merkitystä sillä että minä tiesin täsmälleen minne hän oli menossa. Sillä oli merkitystä, että hän pysyi silmissäni.
Kun uhkasi käydä niin etten enää erottanut häntä muusta ihmismassasta, minä tunsin valtavaa menetystä ja elämäni koko tarkoituksellisuden kadotusta. Hän oli koko putkinäköni ainut määränpää ja kohde, pointti.

Huohotin. Minä haistoin hänet. Olin saamassa flunssan - ikävä muistutus kuolevaisuudesta.

Ahtauduin väkijoukon lävitse kuin muurinmurtaja, piittaamaton barbaari. Ja imeydyin hänen imuunsa kuin hän olisi ollut saalis ja minä sammumaton jahtaaja.
Logiikantaju on eräs hyvin tärkeä elementti ihmiselämässä. He, jotka eivät piittaa asioiden tavasta ketjuuntua, on havahtuminen joskus väistämätön lopputulos.

Kuinka hän tunnistaa minut Fazerilla, jos ei ole koskaan minua tavannut?

Olihan aivan selvää etten minäkään voinut tunnistaa häntä mistään. Olin puhunut yhden hätäisen puhelun hänen kanssaan, ja nyt minulla sitten pitäisi olla hänestä jonkinlainen visuaalinen kuva.
Hätäännyin, kehittelin kaikenlaisia rivoja tarinoita siitä miten Japen kanssa häissä olimme valkoviinipäissämme keskustelleet tämän naisen kieltämättä mieltä järkyttävästä ulkönäöstä ja kaikkialle säteilevästä omanarvontunnosta. Istuimme pihakeinussa ja masturboimme hönössä pohdiskellen naisemme suurinta salaisuutta...

Törmäsin ratsupoliisin hevoseen. Kävelin suoraan päin hevosen takapuolta ja tämä hörähti kuin lehmä. Poliisi hevosensa selässä katsahti taakseen ja näki minut. Olin tahrinut takkini hevosen takapuoleen ja hätistelin kauhuissani syötyä heinää rintamuksistani voimatta uskoa asiaa todeksi. Haisin hevoselle. Ehkä voisin esittää jotain ratsumiestä, jotain tallinomistajaa joka olisi ostamassa joitain siitossonneja Kapkaupungista?

- Olemmeko jotenkin tiellä, poliisi kysyi ja teki huulillaan sen mutristuksen jota en voi sietää.

- Voiko hevosta kutsua sonniksi.

- Sonnihan on lehmä, siis sorkkaeläin.

- Miksi kutsutaan todella hienoja hevosia.

- Lämminverisiksi, arabialaisiksi, ratsupoliisi taputti omaa hevostaan kaulalle.

- Tämä tässä ei taida olla sellainen, tökkäsin hevosta sormella.

- Tämä on Iita, suomenhevonen. Ja se tallaa varpaalle jos ei tahti parane.

Käsitin keskustelumme olevan ohitse. Kiiruhdin hädissäni eteenpäin kadulla enkä nähnyt häntä enää missään. Miten joku verorahoilla maksettu hevonen voi pilata koko elämäni tarkoituksen? Sitä minä kyselin, kun juoksin hevoselta haisevana pitkin katuja suunnistaen kohti Fazerin makeaa ja kermaista elämää. Se valuisi pitkin hänen reisiään, pitkin kaikkea sitä joka vapisee ja tuoksuu elämälle kuin otteellinen ruusuja puutarhurin rakastavissa käsissä.
Siihen minä painaisin pääni kuin lapsi, ja pyytäisin lisää kuin aikuinen. Minä hyppäisin sinne benjin ilman narua, vapaana, kiihkosta huutaen ja kirkuen kunnes pääni kastuisi lämpimään elämäni mereen - ja kampaukseni olisi pilalla.

Fazer, jumalani, eikö ihmisen juoksu ole tämän pidempi? Katsokaa näitä ihmisiä sisällä, eikö tulvillaan oleva kahvila ole maailman eroottisin mesta?


Näkökulma ovelle



Vartalolleni valutettiin lämmintä vettä hänen astuessa sisään kahvilaan. Pitkä mies tummassa pitkässä päällystakissaan ja kuluneissa farkuissaan seisoi hetken täysin hukassa, ilme pälyillen hätäisesti ylitse kahvilan näkemättä ihmispaljoudelta juuri mitään. Minä tuijotin häntä herkeämättä. Ja juuri ennenkuin hänen silmänsä pyyhkäisivät ylitse pöytäni, käänsin katseeni pois edessä olevaan lehteen. Selailin sitä mietteliäänä saamatta mielestäni tuota ihanuutta; hänen silmiään jotka avuttomina tuijottivat eteensä, lempeitä luonnonkiharia puolipitkiä hiuksia, jotka saivat minut muodostamaan niistä tuhansia erilaisia adjektiiveja ja niiden yhdistelmiä. Miten runollinen ja vahva hän olikaan, miten kaunis, kuin yksinäinen sonni aikaisin aamulla maaseudulla usvassa seisomassa ruokansa päällä.

Olin tirskahtaa nauruun, sillä hän asteli tutuin askelin kohti tiskiä ja yritti miettiä mitä tilaisi itselleen.
Minä tiesin jo mitä hän joisi. Hän ottaisi espresson ja kaataisi siihen aivan liikaa sokeria, niin hän aina teki.

Oli harmillista että minun nimeni ei ollut Maria Grünstein, vaan Maarit Pihlajisto. Olin jo lapsesta saakka halunnut olla jotain muuta kuin sitä mitä olin. Tänään ja täällä, minä olin luopunut näistä hulluista haaveistani, mutta elämäntilanteeni oli pullauttanut minulle uudelleen tämän haaveen esiin. Ja tiesin, että yhden hetken elämässä voisin näytellä niin hyvin, että siitä tulisi totta.

Painatin itselleni Itäkeskuksen korttiautomaatissa kolmella eurolla muutaman käyntikortin, jossa luki rehvakkaasti ja tarkoitushakuisesti uusi nimeni. Ja kuin varkain aamulla, hänen vielä ollessa ihanine pyllyineen kioskilla ostamassa savukkeita, minä juoksin hänen kantapöytäänsä kahvilaan ja sujautin kortin maljakon alle. Huvittuneena tarjoilija katseli toimiani, ja me hyssyttelimme kuin pikkutytöt salaisuudellemme. Minä poistuin pihalle, hän saapui tilalle, rakkauteni.

Tiesin hänestä jokseenkin kaiken, sillä tämä tumma runoilijani oli ollut tutkimuskohteenani jo viikkoja. Olimme olleet yhdessä verenluovutuksessa, samassa ravintolassa, seiskan ratikassa, verovirastossa, ja katselemassa elokuvia teatterin pimeydessä. Vaikka en olekaan mitenkään menestynyt enkä älykäs, niin tämä ei minun kohdaltani tarkoita että en pystyisi saamaan mitä haluan - ja miten sen haluan. En aio missään tapauksessa kertoa hänelle omaa nimeäni, näyttää asuntoani Kontulassa, saati antaa hänen tavata vanhempiani. Minä olen hänelle Maria G, Maria Espoosta, Maria taivaasta, jonne hän itse ei koskaan pääsisi.

Oli aivan ällistyttävää että mies ei ymmärtänyt hänen rakkautensa istuvan hänen vierellään kun nainen meikkaa järjettömästi, suttaa naamansa ja jättää dödön käyttämättömänä hyllylle, saati pukeutuu topparyysyihin ja haisaappaisiin.

Jos minä istuin hänen vierellään ja haistelin hänen partavetensä seksikästä sänkeä, niin hän ei takuulla noteeraa minua mitenkään jos päässäni on edellisenä iltana naurulla ja viinillä kokoonvirkattu pipo, ei. Minua ei silloin ole olemassakaan. Minä olen ilmaa hänelle, olento joka tuottaa vatsanväänteitä ja hajuhaittoja.

Hän on tulevan lapseni isä. Näin olen valinnut tuhansien miesten joukosta. Hän saattaa minut raskaaksi, sitten minä ja lapseni katoamme lopullisesti hänen elämästään. Hän ei voi löytää minua, sillä hän ei etsi oikeaa naista.
Piiloudun villamyssyyn. Otan naamion pois kasvoiltani saippualla - ja katoan.

Hän seisoi kahvikuppi kädessään ja tuijotti pöytääni. Näin sivusilmällä miten hänen toinen lahkeensa vapisi, katse harhaili, vaikka hän tuijotti järkähtämättä profiiliani.

Siinä hän seisoi, päässään ohjeet siitä kenen luokse olisi mentävä. Tarjoilija hihitteli taustalla, oli antanut hänelle ohjeet saapua tänne, tähän viereeni, eteeni, kitaani.

Yksikään tarjoilija ei ole koskaan tuottanut minulle pettymystä, se on ammatinvalintakysymys.

Rakkaani otti askelen kohti minua, ja minä näin hänen merenrannalla kuljetut askeleensa, kun hän pysähtyy, ja jää tuijottamaan ulapalle runollisen kaihoisa katse ruskeissa silmissään. Ja hän räpäyttää poskelleen kyynelen. Minä kilistelen olutpulloja raakkuen kuin varis. Eikä hän tiedä minusta vielä yhtään mitään, minä olen ilmaa, sinappisia roskia maassa, ihmisiä joita ei ole olemassa.

Hänen sormensa puristavat kadetta rystyset valkoisina. Hän istuu puistonpenkillä pidellen niitä samoja sormia ristissä polviensa välissä, ja katselee edessään lipuvaa ihmismassaa, iloa, elämää, hiekassa rahisevia rattaita ja iloisia tuttinaamoja - rakkautta.

Minä tiedän että hän rakastaa - mutta hän ei osaa rakastaa. Minä opetan häntä tässä asiassa. Ehkä runoilijani joskus jossain tapaa naisen joka ei ole hänen omansa, vaan oma itsensä - sitä ennen minä omistan rakkaani ja hänen fantasiamaailmansa. Tässä istun minä, nainen joka on hänen unelmansa, kaikki hänen salaisemmatkin toiveensa, hänen halujensa täydellinen, loppuun asti raadollinen tyydyttäjä. Minä annan hänelle kaiken sen joka on hänen oman mielikuvituksensa tuotetta - unta ja harhaa, fantasiaa. Hän kuvittelee olevansa kuin jumala, mutta jumalatar on tässä, luoja joka luo hänet.

Kaikki tähän asti suunniteltu oli tällä kertaa ohi rakkastettuni saapuessa vierelleni, jääden seisomaan kysymysmerkkinä tuoksuetäisyydelle aivan kuin ei tietäisi mitä tehdä.

Katsahdin häneen juuri niin kuin ajattelin: rakastuneena ja oikopäätä, hulluna kiihkosta ja pelosta, itsevarmuuden lentäessä vuoristoradalla kiljuen kauhusta ja puristaen silmillään kaulaliinaa.
Räpsäytän ripsiäni kuin elokuvissa Greta Garbo. Minusta tuntui että silmämme sumenivat, koko maailma sumeni ja hämärtyi ympäriltämme usvaksi, hiljaiseksi maaseuduksi jonka udussa seisoi pellolla tienvierellä sonni, ja aidan toisella puolella tätä katsova lehmä.

Sonnini änkytti jotain. Hymyilin ja tarjosin hänelle käteni. Hän tarttui siihen niin varovasti, että luulin olevani ratisevaa ja keittämätöntä nuudelia enkä ihminen. Tuollainen vahva mies, tuollainen jollainen on kreikkalainen malli, tuollainen kova ja pehmeä, sula ja jäinen, pelkää koskettaa minun kättäni. Halusin naida häntä heti, oitis. Siinä pöydällä kaikkien nähden, mutta maltoin mieleni ja nojasin kämmeneeni katsellen tätä ihastusta edessäni.

Mitkä silmät, millainen suu ja korvannipukat.
Reiteni vapisivat ja halusin huutaa, kirkua ja repiä hiuksiani.

Minä halusin hänen sielunsa, etsin sitä imurillani kuin pölypalloa.


- Juoksin tänne oikopäätä, sorry. Kone lähtis puolikahdeksan illalla, ja minä hoitelen täällä asioita kuin jouluostoksilla aattona - tyypillistä minua. Sorry tudestaan. Kauheasti vaivaa.

- Eihän tässä nyt niin kiire vielä ole. Ja pitäähän minua hieman vaivatakin... jos tarkoituksena on tässä ratkoa jokin teidän kiireellinen ongelmanne.
Onko sillä kuitenkaan niin kiire ettei ehdi tutustua ensin. Tehdään kuule samantien sinunkaupat. Minä kun en ole järin muodollinen - siitä Jappe varmaan mainitsikin, se kun on sellainen hölösuu että hävetä saa.

- Tosiaan, taisi Jappe jotain sanoa. Ihan naurattaa tällainen....tällainen kummatuttavuus. Tehdään ihmeessä sinunkaupat, itsekin inhoan kaikkea teennäistä.

- Kummatuttavuus. Ompa hassu sana.


He nauravat. Jokin kilahtaa lattialle.


- Maria, äidin tytär.

- Mikke, faijan tähti.

- Maria ja Mikke. Aivan kuin jostain sadusta:
Mikke ja Maria metsään menee.
Siellä sienen päällä kissimirrin näkee. Ihmettelevät tovin, kun kissa huokaa: Elämä on niin kovin ruokaa.

- Sä olet aivan ihana ihminen. Kiva runo. En vain muista missä olen sen lukenut.

- Juuri keksin, höh. Ei saa latistaa tyttöä heti ensimetreillä.

- Nyt meni espressot rinnuksille...anteeksi. Miljoonat anteeksimot.

- Mitä sulla tuossa rinnuksessa on... kahvin vieressä, runoilija.

- Jestas. Mitäs tää töhnä on.

- Näyttää aivan sinapilta. Maista, niin tiedetään.

- Ei tää kyllä sinapilta maistu, ennemminkin kaakaolta. Varmaan tahrin rotsin tuolla tiskillä. Odota aivan pieni hetki, niin käyn veskissä pesemässä suurimmat pois. Eihän nyt näin kehtaa kuljeksia...varsinkaan sun kaltaisen, kauniin naisen seurassa.

- Minäpä odotan. Eipä kiire.

Mies kiiruhtaa vessaan. Se on puolillaan seinään lorottavia asiakkaita. Hän työntää kasvonsa vesihanan alle, laskee vettä suuhunsa syljeskellen ja yskien, hieroo kieltä käsipyyhepaperiin ja valuu tuskaista hikeä. Häneltä kysytään mitä hän söi, ettei sitä vahingossa tilattaisi.

Mies on aivan suunniltaan. Hänellä on kiire lentokoneeseen, sänkyyn ja naisen rintojen väliin, jalkojen väliin, kahville ja ulos täältä. Hän hieroo hikeä kasvoiltaan ja puhaltaa kuin nyrkkeilijä peilille, on juuri karjaista, kun hän ymmärtää ettei ole menossa nyrkkeilemään, vaan että Maria odottaa häntä. Hän kiroaa hevoset ja kahvit, ryntää rauhallisesti takaisin kahvilan puolelle. Maria vilkuttaa hänelle pöydästä.
Älä pilaa tätä tilaisuutta, minä pyydän, hän miettii sekavilla ajatuksillaan tätä yksinkertaista pyyntöä, koska hän ei voinut olla näkemättä miten naisen reisi ja sääri pöydän alla heiluivat tämän leikkitellessä korkokenkänsä kannalla kuin epävakaalla kiikulla.

- Olisiko kiva lähteä vähän kävelemään. Mun ajatukset toimivat paremmin kävellessä kuin istuessa, Maria sanoo aivan yllättäin, ja katsoo häntä anovasti pöydästä, samalla pyöritellen sormella käsilaukkunsa metallihihnaa. Verenpunainen kynsi viltelee kivipöydällä kuin pehmeä veitsi. Hänen hiuksensa putoavat silmille, ja hän pyyhkäisee ne pois korvan taakse. Punainen kynsi katoaa hänen hiuksiinsa, ja ilmestyy taas esiin hiuksista. Hän ojentaa kätensä miehelle ja mies tarjoutuu avuksi, asettaa päällystakin naisen ylle ja on niin lähellä Mariaa, että hän tuntee tämän hiuksien tuoksun huumaavana pilvenä ympärillään. Ja jotenkin huumaantunut mies käsittää olevansa kuin sika... sika joka on jonkin luonnonmullistuksen tuloksena saanut eteensä maailman puhtaimmin säteilevän helmen.

Kävellessään ulos rakennuksesta, kahvilasta, itsestään, hän tietää, että seuraa edessään keinahtelevaa lantiota minne se ikinä sitten meneekin. Hän on voittaja, sonni, saatana.

Kahvilan ovi sulkeutuu


He kävelivät vierekkäin helsingin keskustassa jutellen varsin kummallisella
tavalla. He puhuivat eteläisestä Afrikasta kuin olisivat jotain siitä tienneet, sen kansasta, politiikasta, historiasta.
Jos toinen keksi aivan järjettömän kysymyksen yksityiskohtineen, niin toinen oli heti mukana kuviossa ja esitti rohkeita näkemyksiä joista ei puuttunut visioita. Ja koko ajan Mikke sai olla vastaanottavana osapuolena. Hän yritti olla kuuntelija. Mutta koska koko ongelman asettelussa hän oli se jolla oli ongelma, niin Marialla oli täysin vapaat kädet viedä tätä tanssia miten tahtoi. Hän vaivoin pystyi hillitsemään itseään jottei olisi paljastanut miten hauskaa hänellä Miken kustannuksella oikein olikaan, mutta taitavasti hän kanavoi kaiken tämän ilonsa hyväntuulisuuteen, ja sai Miken kukoistamaan ja kehittelemään uusia ideoita apinanpuremiin, viidakkokuumeeseen, katulapsiin ja malariaan. Lopulta Mikestä tuntui että hän oli nero, sillä jokainen asia sai Marialta varauksettoman kannatuksen tiukan väittelyn ja tenttaamisen jälkeen.
Ainoa asia josta he joutuivat melkein kiistaan, oli viinintuonti suurissa tynnyreissä lentorahtina.

Äkkiä, kuin salama taivaalta, Maria sanoi:

- Minä olen luultavasti rakastunut sinuun ja sinun pähkähulluihin ideoihin.
En osaa auttaa sinua liikeyrityksessäsi, mutta muuten voisin jakaa kanssasi koko elämäni. Tosin olen naimisissa ja kolmen lapsen äiti, joten elämän jakaminen saattaa kutistua viinipullon jakamiseksi Plazassa, sitten edessä on kirvelevä ero.

Mikke tuijotti Marian silmiä epäuskoisena. Hänen maailmansa jytisi ympärillä, kaatui sisälle yhdeksi keoksi romua ja sinne tänne sojottavaa betonia. Naisen silmissä oli jotain vihreää, jotain hyvin vihreää. Mikke ei saanut päähänsä millaista vihreää niissä oli. Oliko se liikennevalonvihreää, vai sammaleenvihreää? Näkikö hän edessään naisen josta ei tullutkaan hänen ikuista rakkauttaan, vaan pikapano hotellissa. Oliko Maria äiti? Oliko Marialla jossain mies? Leikkasiko Maria jossain nurmikkoa bikineissä ja grillasi savussa?
Mikke toimi vaistojensa ohjaamana. Hän virnisti, kurtisti kulmiaan ja otti naista kiinni vyötäröstä ja veti aivan kiinni itseensä. Järkähtämättä ja silmää räpäyttämättä hän sanoi Marialle edessään, ettei häntä haittaa vaikka päivä päättyisi taivaan jälkeen helvettiin.

- Höpsis, sinä se olet lutuinen. Kyllä sä tiedät että mä olen sinkku. Näytänkö mä jotenkin lähiövaimolta jonka pitää hakea kohta tarhasta lauma penikoita ja kaahata Siwaan... ei kuule saamari. Mä rakastan itsellisyyttä ja komeita miehiä. Sano vain jos olen susta jotenkin vinksahtanut, niin monet on mulle sanoneet, mutta siihen ovat kaikki jääneet sanoilemaan kun typsy lähti.

Miken maailma nousi pystyyn housuissa, mutta laski samoin tein, koska hänelle juolahti mieleen koko se mieslauma joka on ahminut tätä jumalatarta hänen edessään, liponeet hänen vatsaansa ja upottaneet itsensä tämän sisään... roiskineet spermaa sinne ja tänne ja kauhistus. Tuossa suussa on ollut ties miten monta mulkkua, muutenkin kuin kirosanoina.
Kavala kateus ja omistamisenhalu valtasi kuin myrkky hänen ruumistaan, ja hän kavahti petettynä taaksepäin murjottaen kuin koulupoika.
Maria katseli Mikkeä kuin uutta lelua jonka juuri oli saanut, ja ehti vetäistä tämän itseensä takaisin kiinni ennenkuin toinen kerkesi livahtaa liian kauas, niin kauas että hakemiseen kuluisi suhteettomasti aikaa - olihan lentoonlähtöön enää muutama tunti.

- Sinä se olet hassu. Luuletko että minä olen jokin hutsu joka jakaa peräänsä tuolla kartsalla. Tiedätkö - sellainen joka seisoo pankkiautomaatin edessä jonossa ja joku kehtaa tulla kysymään olenko töissä - siis, 'töissä'.
Sinä loukkaat minua, miksi. Miksi ihmeessä sinä haluat satuttaa minua. Minähän tarkoitin vain sitä, että pidän siitä ettei tarvitse heiluttaa puurokauhaa ja sietää samoja paskaisia kalsareita lattioilla, niitä joita ei voi vaihtaa uusiin koska maailma menee muuten aivan uusille persiilleen.
Minä murjotan. Si-nä et rakasta minua.

Mikke riuhtaisi Marian otteeseensa ja selitti... aivan kaiken. Maria keskeytti selityksen ottamalla Miken kauluksista kiinni ja suutelemalla tätä suulle niin hellästi, että Mikke ei muistanut haisevansa hevosenpaskalle.

Kolmen sepän patsaat alkoivat takoa. Ne nuijivat lujaa alasimeen heidän takanaan, aivan kuin kellot olisivat alkaneet soida jollekin ihmisparille kaupungin suunnattomassa ihmismeressä, aivan kenelle tahansa, mutta juuri silloin aivan erityisesti heille.

- Taksi!


Plaza. Taksimme kurvasi kiireettä pihaan ja astuimme ulos.

En käsitä miten Maria tulee niin hyvin toimeen tuntemattomien kanssa, taksikuskikin herkesi höpöttelemään harrastuksistaan muutaman vaihdetun sanan jälkeen. Minä istuin hiljaa hevosena keskellä puheripulia ja söin heinää. En voinut sietää taksisuhareita, veloittivat siitä että saivat kertoa velkapeltipurkkiinsa vangituille matkustajille omia löpinöitään.

Olin tuskaisen huonolla tuulella, aivan kuin olisin eksynyt omaan kotikortteliini enkä kehtaisi kysyä keneltäkään neuvoa perille.

Astuin sisään hotelliin ja marssin Mariaa odottelematta respaan. Tympeä tyyppi otti minut vastaan, vastasi kesken keskustelumme puhelimeen, antoi palautetta keittiöön majoneesilla hukutetusta lohivoileivästä. Minä naputin tiskiä, tahtoen naputella tätä kumipäätä otsaan.

Maria oli jo hisseillä, seisoskeli kuin pikkutyttö lanne linkallaan roikottaen molemmin käsin käsilaukkuaan kenkien päällä. Hän katseli tuloani pää kallellaan, eikä sanonut mitään kun astuimme hissiin minun heilutellessa avaintamme kuin jojoa joka ei toimi. Kaikessa oli jotain vikaa, enkä pystynyt käsittämään mitä se voisi olla. Jokin hänen iloisissa silmissään vihersi niin, etten nähnyt koko kuvaa joka katseen takana heijastui hänen ajatuksistaan. Olimme vaiti. Hississä harvoin lätistään turhia. Ahdistava koppi nujersi ihmisen vapaudenkaipuun ja teki hänestä kohtalolle alttiin häkkieläimen. Ansa - allaan kuoleman pimeä kuilu.

Hotellihuone oli juuri sellainen hotellihuone jollaisia kaikki hieman paremmat hotellihuoneet olivat. Niitä oli paljon. Ja ne kaikki olivat samanlaisia kliinisiä loukkoja elämän estetiikan rampatessa sukkasillaan ovissa. Tuijotin ovelta parisänkyä, ikkunaa, jotain korttilaitetta jollaista en ennen ollut nähnyt. Tungin kortin sinne. Huone kylpi valossa. Televisio humahti itsekseen päälle ja Maarit Tastula istahti hotelliuoneeseemme vieden hetkeksi koko shown. Miksi hän aina pukeutuu karmiininpunaisiin jakkupukuihin, vai pukeutuuko, mietin.

Maria istui vuoteella ja hänen silmistään valuivat kyyneleet. En käsittänyt miten Tastula voi olla niin symppis että itkettää. Naiset ovat aivan käsittämättömiä otuksia. En ole koskaan ymmärtänyt heitä. He ovat ensin sitä, ja sitten perään tätä, ja välissä ehtii hyvin olla vielä jotain kolmatta. Istuuduin hänen viereensä ja katselin häntä; siroa nenää ja tummia ripsiä joissa kimmelsi pieni pisara surua, alahuulta joka oli hampaiden välissä tukalassa tilanteessa. Kiedoin käteni hänen ympärilleen halaten vartaloa kuin vanhat kaverit - sillä erolla, että satuin näkemään valkoiset rintsikat mustan paidan kauluksesta, juuri ne kapineet jotka puristivat yhteen kahdet pehmeät rinnat.
Jokin minussa liikahti asteen eteenpäin, sillä vereni alkoi jyskyttää silmissäni puristaen minuun painetta jokapuolelle. Sormilleni tuli äkkiä kuuma, ja aina loputtomasti aamussa stongaava vehkeeni ryhtyi tekemään tilaa itselleen farkkujen puristuksessa.

Vehkeestäni minulle on ollut valtavasti haittaa. Nuorempana en voinut mennä uimaan kavereitten kanssa, koska minun vehkeet olivat niin isot etten saanut niitä mahtumaan mihinkään simmareihin. Jätin uimiset ja yleiset saunomiset sikseen, sillä oli hyvin tuskallista olla jatkuvasti jokin friikki, pilan kohde, kuin jokin pelle jolle sai nauraa niin että vatsaan koski.
Jalkovälissäni roikkuva kammotus hirvitti minua, määräsi minua ja sai minut tekemään asioita joita en muuten tekisi. Se oli kuin jokin valtias jolla on niin paljon sananvaltaa, että vaikka sen suu tukittaisiin, niin sen ruholle ei voinut mitään. Se oli herra ja hidalgo, Damokleen hevosenjouhesta irronnut miekka pääni yllä. Ja aina kun joku nainen sen näki, minä itse katosin jonnekin, ikivanhat fallosriitit puhkesivat kukkaan.

Huonepalvelu koputti oveen, viinimme saapui. Tarjotin kilisi täynnä Ghilen ja Katalonian viinejä, valkoista ja punaista, kyyneliä ja verta, kirkasta iloa ja yöntummaa pehmeyttä.

Puolentunnin kuluttua olimme hieman hiprakassa. Maria seisoi sängyllä ja julisti Pikku Kakkosen olevan maailman paras ohjelma. Minä istuin television edessä Lootus-asennossa ja keikuin kuin känninen munkki. Olin juuri ihaillut Marian valtavaa hahmoa kaukana yläpuolellani, kun hän alkoi heitellä vaatteitaan sinne tänne. Ensin hän heitti toisen kenkänsä seinään, sitten toisen eri seinään. Hän pomppi sängyllä ja availi paitansa nappeja puhua pulputtaen ja nauraen. Välillä hän kävi sekoittamassa tukkani. Se oli ärsyttävää.

Join lisää jotain viiniä. Olin mennyt pulloissa sekaisin, joten join Marian lasista, mutta se oli jo tyhjä. En saanut lisää omastanikaan, koska pullokin oli tyhjä.

Maria hyppäsi sängyltä kimppuuni ja veti korvistani, suuteli niin että olin aivan huulipunassa. Jotenkin jouduin hänen rintojensa väliin ja olin tukehtua. Hän vain puhua pulputti.

Ryhdyin kiskomaan avattua hametta hänen yltään, siinä oli hirvittävät napit. Niitä oli alun sata, kun söhläsin niiden kanssa yksi toisensa jälkeen. Ja kun luulin kaiken olevan jo ohitse, niin toiseksi ylimmäinen oli jäänyt vielä kiinni. Se irtosi kokonaan, lensi kaarassa silmääni.

Maria halusi kylpyyn kumiankkansa kanssa. Hän ryhtyi riisumaan minua yhtä sekavasti kuin minäkin. Mutta lopulta, kun hän kiskaisi farkkuni alas lahkeista, jääden itse kyykkimään vehkeeni eteen - kaikki hiljeni. Vain television etäinen humina täytti huoneen.

- Herranjumala, hän huokaisi. Niinpä niin. Siinä sitä taas ollaan. Nainen transsissa kopeloimassa lämpimin sormin kyrpääni. Jäin siihen seisomaan melko yksin. Oli heidän vuoronsa keskustella ja pitää hauskaa.
Hänen pienet kätensä kiertyivät vehkeeni ympärille ja liikkuivat sen hermoilla kuin se olisi ollut ihmiskunnan kauan kaipaama taikasauva jolla luodaan elämää. Hei, mutta niinhän se olikin. Olin... tai siis se oli taikuri ja taikurisauva, minä vain hevonen jolla on jalat joilla se kuljettelee tätä megatykkiä sinne missä on suvunjatkamistarpeisia naisia. Sopersin Marialle, että mielestäni ihmiskuntaa ei oliskaan ilman orgasmia, sillä silloin se olisi aivan tylsää ja typrerää toimintaa, mutta hän ei enää kuullut minua, eikä voinut puhua, sillä hän puhui sisäisesti vehkeelleni joka oli hänen suussaan. Pikimustat hiukset heiluivat hänen imiessä munaani kuin tuttia. Otin valtavan hyvännäköisen asennon peilissä. Ja jännitin hauikseni äärimmilleen pitäen kädet tiukasti pään takana. Niitä kivisti, niitä särki. Ne parkuivat peilissä säteillen kipua ympärilleen.
Marian kädet pitelivät kiinni takapuolestani hänen imuroidessa minua, lipoessa kielellään vehkeen pohjaa, päätä ja häntää. Jessus sentään. Miksi minulle tuli mieleen se päivä, kun nain tyttöystäväni kanssa siten, että panin häntä takaapäin lukien selän päällä Aku Ankkaa.

Maria lopetti, nousi pitkin vartaloani kädet hivellen kylkiä. Hän nousi minua pitkin kuin olisin ollut patsas Roomassa tai Firenzessä, juuri siten että tiesi koskevansa taideaarteeseen johon ei saisi koskea. Mutta nyt, yksinoikeudella, hän koski niin ristiriitaisesti, että nosti reitensä ylitse vehkeeni, painaeni sen sitten lämpimien jalkojensa väliin puristuksiin, ja piteli sitten minua kuin olisin ollut hänen isänsä tai veljensä, samaa verta ja lihaa.
Minä riisuin pois hänen rintsikkansa, ja sivelin kaartuvaa selkää pyöreille pakaroille. Näin vaivatta hänen ylitseen miten mulkkuni pää törrötti hänen takapuolestaan. Räjähdin nauruun.

- Mitä sä hekotat, Maria uneloi rinnaltani kuin haaveileva kissa. Sä tuoksut hyvälle... ihanalle. Tässä on maailman paras paikka seisoskella maailman hitaimmissa, hän jatkoi. Minä tirskuin ja niistelin päätä korkeammalla hänen yllään tuntien jonkinlaista tarvetta panna, tai ehkä juoda lisää.
En oikein käsittänyt miksi Maria Grünstein oli jotenkin muuttunut. Tajusin tämän hyvin etäisesti, mutta minä tiesin että vaistoni olivat aina oikeassa. Vaistoni oli erehtymätön. Tunsin sisälläni - tämän naisen tässä puristaessa minua niin lämpimästi ja inhimillisesti - että tämän täytyi olla jotain muuta kuin Maria Grünstein ihmiseksi muuttunut hahmo, tämä oli jokin haamu.

Olin juovuksissa. Olin saatana päissäni. Lopeta ajattelu ja nussi. Sinun ajatuksesi tekevät sinusta vielä hullun...Elä, saatana.

Vedin häneltä pikkarit alas ja kaadoin hänet sänkyyn. Hän itki, kun työnsin koko arsenaalini hänen sisäänsä. En voi käsittää miksi naiset aina itkevät, naidessakin.

Trakeostomia kirjoitti:

Etsin itselleni kahvilasta suhteellisen rauhallisen paikan ja kävin istumaan rokokoo-tuolille sadetta hihoistani pyyhkien. Ajatuksissani tilasin espresson, vaikka olisin todella halunnut jotain maitokahvia suklaalla, mutta espresso ilmestyi päähäni kuin tyhjästä. Tarjoilija keikkui pois tilaukseni mukanaan, ja minä jäin ihmettelemään sadetta lasin takana, miten voimallisena se joskus putoaakin.
Pöydällä oli laisnen kukkaruukku, jossa kellui aamulla siihen työnnetty ruiskukka. Yksi vaivainen ruiskukka. Ei kukassa sinänsä ollut mitään vikaa, vaan siinä, että maljakon alta pilkisti jotain joka ei sinne kuulunut. Työnsin vaivihkaa maljakkoa eteenpäin - mutta se jokin liikkui sen mukana. Harmistuneena nostin koko maljakon ilmaan ja näin sen alla käyntikortin.

Maria Grünstein
Liiketalouskonsultti
Weimar-instituuti/Helsinki

Hypistelin korttia sormissani miettien numerosarjaa joka johtaisi hänen luokseen. Kahvini saapui pöytään, livautin kuin taikuri kortin ohimennen rintataskuun.
Nuori tarjoilija antoi minulle hymyn jota en ollut tilannut. Mitä se nyt muikisteli? Näkikö se kortin katoamisen ja samalla mietti hetkeä nolata minut? Hän ei halunnut nolata minua, kääntyi kannoillaan rahat vyölippaassaan ja keikisteli pois korot kopisten.

Kortti lämmitti sydäntä yhtä paljon kuin kuuma ja pieni kahvi kupissa sormiani. Kaivoin sen uudelleen esiin ja tutkin sen perinpohjin, miettien samalla syitä sen maljakon alle joutumiseen. Kortit eivät yleensä joudu mihinkään muualle kuin niiden käteen jotka saattaisivat olla potentiaalisia asiakkaita. Muuten korttien jakaminen on vain jonkinlainen maneeri jota kaikki tyhjäntärkeät tekevät. Mutta tämä korukirjaimilla painettu kortti oli asetettu maljakon alle jostain syystä, ja sitä syytä minä pohdin niin että pääni savusi. Miten joku voi laittaa korttinsa täysin julkiselle paikalle, täysin julkisen lasimaljakin alle ilman mitään järjellistä syytä. Senhän voi poimia siitä kuka tahansa ihminen joka pöytään sattuu istumaan - vaikka minä.

Maria Maria Maria... Sana jyskytti päässäni ja kahvini loppui kesken. Espresso on typerien ihmisten juoma, niiden joilla on aina kiire. Minun ajatuksillani näytti olevan aivan yhtä kiire, ne kuvailivat Marian aivan prikulleen siihen eteeni istumaan, loivat hänet kuin tyhjästä juomaan Lattea ja katselemaan kahvilan menoa.
Jumalani miten nainen voi olla kypsä, kuin viinirypäle Etelä-Ranskassa, juuri siinä pensaassa johon pääni pistän ja hänen suloisuuttaan ahmin kuin viiniä. Huomasin puhuneeni tarjoilijalle. Hän toi minulle viiniä - talon karahvi-viiniä, ja ketkui keikistellen pois tilaus mukanaan.

Jäin typertyneenä katselemaan naista edessäni. Ja mietin, ettei hän voinut olla edessäni, hänen täytyi olla päässäni - päässä joka tuottaa harhakuvia joihin pää uskoi itsekin.

Kulautin viiniä enemmän kuin sen olisi ollut olosuhteisiin nähden tarpeellista, ja virnistin kortille kuin huonolle vitsille joka oli paljastunut bluffiksi. Heitin kortin takaisin pöydälle kuin nenäliinan tai servetin, lasinalusen tai setelin. Se jäin valkoisena korukirjaimin tuijottamaan minua mustalta pöydältä niin että olin tulla hulluksi.

Kaivoin puhelimeni esiin.

Soittoääni. Kuumeisena mietin mitä ihmettä olin tekemässä, mitä ihmettä minä sanoisin hänelle? Mitä järjellistä asiaa minulla hänelle saattaisi olla? Esittäisinkö puhelinyyjään ja kauppaisin hänelle jotian lehteä: Annaa, Me naisia, Kotia & Puutarhaa? Ei helvetti! Minä olin järjestämässä itseäni kuseen jo ennen puoltapäivää. Eikö riittänyt se, että parisuhteemme oli päättynyt ovien paiskintaan ja porraskäytävässä monologina esitettyyn kirosanatulvaan kuuroille korville? Se saatanan alakerran syfilis otti päähän vaikka postiluukku ei tällä kertaa edes ollut auki. Jo pelkän nimen näkeminen sai vatsani sekaisin, ja minun piti istua pöntöllä koko loppupäivä kärvistelemässä silmiä jotka tuijottivat yhtä tarkkaavaisina kuin se harmaa silmäparikin, joka silloin tällöin luukussa vilahteli.

- Haloo. Grünstein, Maria. Soititte juuri vastaajaani. Olkaa hyvä jättäkää asianne, nimenne ja numeronne, niin otan mahdollisimman pikaisesti yhteyttä teihin, puhelin piippasi. Maria piippasi minulle...sano jotain, ääliö!

- Hyvää päivää. On kovin valitettavaa että en saanut teitä puhelimeen juuri nyt, sillä olen lentokentällä, eikä minulla ole mahdollisuutta soittaa teille ainakaan seuraavaan kahteentoista tuntiin. Asiani olisi hyvin kiireellinen, sillä sain eräältä nimeltä mainitsemattomalta henkilöltä suositukset käyttää teitä konsulttina minulle henkilökohtaisesti hyvin tärkeässä asiassa. En haluaisi keskustella tästä puhelimitse. Toivon, että mitä pikimmin ottaisitte minuun yhteyttä, jotta saisimme mahdollisuuden sopia tapaamisen valitsemassanne paikassa. Koneeni lähtee Helsinki-Vantaalta 19:45 tänään illalla. Jos mahdollista, haluaisin tavata teidät ennen tätä.

Katsoin puhelinta kuin tynnyriä jossa ei ollut mitään. Mitä ihmettä minä höpisin? Mikä kone ja minne? Pääni oli puhunut kuin kone, ja suuni paukkunut kuin ovi. Minusta tuntui siltä että päässäni ei ollut yhtään verta. Veren oli valuttanut naisen nauhoitettu ääni sormiini ja varpaisiini, se pisteli ja kuumotti sisälläni kuin tuhatpäinen neulajoukko. Minua kuristi. Minä hetkenä tahansa puhelin soisi ja nainen ottaisi minuun yhteyttä... aivan minä hetkenä tahansa.

Mutta mikä ääni, kuin sello, haikea ja syvä virta lävitse tasankojen. Ääni joka juoksi ja valui vaivatta syvälle sieluuni, ja jäi sinne humajamaan kuin virran pyörteet niemenkärjen taakse. Join viinin loppuun yhdellä huikalla.

Kadulla en enää ollut oikein varma olinko toteuttamassa sitä suunnitelmaa jonka aamulla olin itselleni kyhännyt. Minun oli ollut tarkoitus ostaa itselleni papukaija, korea, värikäs ja älykäs keskustelukumppani. Ajatus oli tietenkin aivan järjetön, mutta niin olin tänään minäkin.

Ensimmäistä kertaa nykyisessä elämässäni minä kävelin kaduilla päämäärättömästi puhelin kädessä. Jotenkin minulle tuli mieleen teiniajat, ja kaikki se ihanuus jota elämäksi nykyään kutsun. Itse en enää juurikaan tunne eläväni; liikaa kiistoja niiden kanssa joita väitän rakastavani, niiden kanssa jotka ovat minulle tärkeitä, ihmiset ympärilläni, niin tutut, että tunnen kuristuvani yksinäisyyteen kaikissa vaadituissa haluissa.

Mielessäni kummitteli papukaija häkissään raakkuen:

- La dolce vita, se huusi ja hakkasi nokkaa häkin kaltereihin

Puhelin soi. Tuijotin luuria ja siinä julistuksellisena seisovaa numeroa. En tiennyt istuutuako alas puistonpenkille vai pyöriäkö ympyrää hiekalla - painaako luuria vai ei? Shakespeare oli ainut asia joka minulle tuli mieleen, eikä hän auttanut minua tipan vertaa. Istui parvella ja katseli omaa näytelmäänsä haamuna. Mikä paskiainen.

Vastasin puhelimeen kuuntelin sydän kiemuralla naiseni ääntä. Taisin pyörtyä, kuolla, herätä henkiin ja kuolla uudestaan. Niin ihana ääni hänellä oli, niin kiireetön ja kaunis, kuin meri aamulla kesässä, kirkas ja loputon, kuin syvyyksien salaisuuksissa lepäävä pehmeä pinta. Hän kysyi nimeäni. Mikä minun nimeni on?

Kiekaisin puhelimeen uudestaan: Haloo, ja sain varmaan itseni kuulostamaan joltain mielipuolelta tai vähäjärkiseltä. Kokosin luuni ja otin oman työasentoni:

- Anteeksi. Tässä on hieman taustamelua. Pieni hetki, pulahdin, ja etsin porttikäytävää jossa kaikki sitten tulisi julki, valheen mestauslavaa ja ikuisten unelmien romahtamista, kun pääni putoaisi olkikoriin ja kuningashuone olisi kuollut.

Ajattele!

Sain yhdeksän askelta aikaa ajatella, ja se riitti.

- Haloo. Maria Grünstein?

- Kyllä olen. Olitte jättänyt soittopyynnön.

Minä rakastan sinua.

- Tapasin ystäväni kautta viime kesäkuussa Porvoossa eräissä häissä juristin joka tunsi teidät, en kuollaksenikaan muista mikä tämän juristin nimi oli, mutta kuunneltuaan ongelmani, hän luetteli muutamien asiantuntijoiden nimiä ja lakitoimistoja joissa nämä nimet toimivat. Ja nyt, kun asiani on minua jo pitkään askarruttanut - ja ollessani ikään kuin kiikun kaakun - niin minä ryhdyin muistelemaan noita nimiä ja ensimmäiseksi minulle tuli mieleen teidän nimenne, se kun oli niistä mainituista harvinaisin.

Hän naurahti. Taisin kaatua nurmikolle.

- Se juristi oli varmaan Jappe, Jappe Strang. Lyhyehkö ja suulas miekkonen jolle on tärkeintä se että kravatin väri on hieman sävyltään erilainen kuin eilen.

Pommi! Mikä väri? Mistä ihmeestä minä sen tiedän?

- Sävystä en tiedä, mutta silloin hänellä oli keltainen kraiveli.

- Aina. Joka päivä, puhelimestani kuului hihitystä. Hän kertoi Japesta minulle kuin olisimme kaikki kolme ikivanhoja tuttuja. miten Jappe ui, miten Jappe syö, miten Jappe bailuttaa. Olin aivan turta. Hän suhtautui minuun kuin tuttuunsa... Olin sisällä. Onnittelin itseäni. Istuuduin pistonpenkille kuuntelemaan ihanaa ääntä. Rauhallisuus vapisi sisälläni kuin kuume sairaan sormissa. Sitten hänen sanansa lausuivat toisen pommin:

- Entä te. Mikä teidän ongelmanne sitten käytännössä on?

- Ulkomaiset sijoitukset, en saanut mitään muuta päähäni kuin sijoittamisen ja hänet.

- Minun asiantuntemukseni pitää sisällään lähinnä eteläisen afrikan lainsäädännön ja poliittiset olot. Käsittääkseni olitte lähdössä vielä tänään koneella jonnekin... Jos arvaan oikein, niin juuri Kapkaupunkiin?

- Aivan oikein. Plen hämmästynyt. Minä... hmm. Minun on vaikea puhua tästä puhelimessa.

- Se ei ole mikään ongelma. Missä olette juuri nyt?

- Esplanadilla.

- Hyvä. Käymme kahvilla ja tapaamme. Kuinka kävisi Fazer.

Kun hän sanoi nämä sanat, minä katsoin ympärilleni ja näin muutaman askelen päässä naisen, joka puhui puhelimeen sanoen juuri nämä samat sanat jotka puhelimestani kuulin. Järkeni sumeni. Änkytin jotain sekavaa katsellen Eino Leinon patsasta, aivan kuin siinä olisi jotain katsottavaa. Kun käännyin, näin hänen vartalonsa astelevan Esplanadin ylitse niin sulavasti, että jos olisi ollut talvi, kaikki hänen ympäriltään olisi sulanut vedeksi.

Jumalani, olen rakastunut.

Tämä oli juuri niitä päiviä jolloin päähäni putoaa omena. Nyt kysymyksessä oli tavanomaista isompi omena, ja kun se kolahti päälaelleni, niin minulta tipahtivat kolikot taskusta kenkiin.
Seisoin Espalla ja tunsin olevani maailman onnellisin mies, juuri sellainen mies joka yht'aikaa voittaa Lotossa ja Kenossa. Kysymys on yllätyksestä, filosofoin, otin ensimmäisen askeleeni naisen perässä - ja ohimennen näin miten hän vilkaisi ensin vasemmalle, sitten taas oikealle ja taas vasemmalle, ylittäessään kadun. Yllätys on kaiken A ja O. Yllätys on sellainen voima elämässä joka tekee kaikesta kuin satua, unta tai fantasiaa. Todellisuus lakkaa jylläämästä omaa myllynkiveään juuri samalla hetkellä kun yllätysmomentti lakaisee elämän kuran pois kadulta aivan sinua varten - juuri sinun takiasi. Sinä olet tämän päivän todellinen kuningas, maailmojen valtias ja narri.

Otin nopeampia askeleita allani, sillä nainen uhkasi kadota näkyvistäni.

Ei ollut mitään merkitystä sillä että minä tiesin täsmälleen minne hän oli menossa. Sillä oli merkitystä, että hän pysyi silmissäni.
Kun uhkasi käydä niin etten enää erottanut häntä muusta ihmismassasta, minä tunsin valtavaa menetystä ja elämäni koko tarkoituksellisuden kadotusta. Hän oli koko putkinäköni ainut määränpää ja kohde, pointti.

Huohotin. Minä haistoin hänet. Olin saamassa flunssan - ikävä muistutus kuolevaisuudesta.

Ahtauduin väkijoukon lävitse kuin muurinmurtaja, piittaamaton barbaari. Ja imeydyin hänen imuunsa kuin hän olisi ollut saalis ja minä sammumaton jahtaaja.
Logiikantaju on eräs hyvin tärkeä elementti ihmiselämässä. He, jotka eivät piittaa asioiden tavasta ketjuuntua, on havahtuminen joskus väistämätön lopputulos.

Kuinka hän tunnistaa minut Fazerilla, jos ei ole koskaan minua tavannut?

Olihan aivan selvää etten minäkään voinut tunnistaa häntä mistään. Olin puhunut yhden hätäisen puhelun hänen kanssaan, ja nyt minulla sitten pitäisi olla hänestä jonkinlainen visuaalinen kuva.
Hätäännyin, kehittelin kaikenlaisia rivoja tarinoita siitä miten Japen kanssa häissä olimme valkoviinipäissämme keskustelleet tämän naisen kieltämättä mieltä järkyttävästä ulkönäöstä ja kaikkialle säteilevästä omanarvontunnosta. Istuimme pihakeinussa ja masturboimme hönössä pohdiskellen naisemme suurinta salaisuutta...

Törmäsin ratsupoliisin hevoseen. Kävelin suoraan päin hevosen takapuolta ja tämä hörähti kuin lehmä. Poliisi hevosensa selässä katsahti taakseen ja näki minut. Olin tahrinut takkini hevosen takapuoleen ja hätistelin kauhuissani syötyä heinää rintamuksistani voimatta uskoa asiaa todeksi. Haisin hevoselle. Ehkä voisin esittää jotain ratsumiestä, jotain tallinomistajaa joka olisi ostamassa joitain siitossonneja Kapkaupungista?

- Olemmeko jotenkin tiellä, poliisi kysyi ja teki huulillaan sen mutristuksen jota en voi sietää.

- Voiko hevosta kutsua sonniksi.

- Sonnihan on lehmä, siis sorkkaeläin.

- Miksi kutsutaan todella hienoja hevosia.

- Lämminverisiksi, arabialaisiksi, ratsupoliisi taputti omaa hevostaan kaulalle.

- Tämä tässä ei taida olla sellainen, tökkäsin hevosta sormella.

- Tämä on Iita, suomenhevonen. Ja se tallaa varpaalle jos ei tahti parane.

Käsitin keskustelumme olevan ohitse. Kiiruhdin hädissäni eteenpäin kadulla enkä nähnyt häntä enää missään. Miten joku verorahoilla maksettu hevonen voi pilata koko elämäni tarkoituksen? Sitä minä kyselin, kun juoksin hevoselta haisevana pitkin katuja suunnistaen kohti Fazerin makeaa ja kermaista elämää. Se valuisi pitkin hänen reisiään, pitkin kaikkea sitä joka vapisee ja tuoksuu elämälle kuin otteellinen ruusuja puutarhurin rakastavissa käsissä.
Siihen minä painaisin pääni kuin lapsi, ja pyytäisin lisää kuin aikuinen. Minä hyppäisin sinne benjin ilman narua, vapaana, kiihkosta huutaen ja kirkuen kunnes pääni kastuisi lämpimään elämäni mereen - ja kampaukseni olisi pilalla.

Fazer, jumalani, eikö ihmisen juoksu ole tämän pidempi? Katsokaa näitä ihmisiä sisällä, eikö tulvillaan oleva kahvila ole maailman eroottisin mesta?


Näkökulma ovelle



Vartalolleni valutettiin lämmintä vettä hänen astuessa sisään kahvilaan. Pitkä mies tummassa pitkässä päällystakissaan ja kuluneissa farkuissaan seisoi hetken täysin hukassa, ilme pälyillen hätäisesti ylitse kahvilan näkemättä ihmispaljoudelta juuri mitään. Minä tuijotin häntä herkeämättä. Ja juuri ennenkuin hänen silmänsä pyyhkäisivät ylitse pöytäni, käänsin katseeni pois edessä olevaan lehteen. Selailin sitä mietteliäänä saamatta mielestäni tuota ihanuutta; hänen silmiään jotka avuttomina tuijottivat eteensä, lempeitä luonnonkiharia puolipitkiä hiuksia, jotka saivat minut muodostamaan niistä tuhansia erilaisia adjektiiveja ja niiden yhdistelmiä. Miten runollinen ja vahva hän olikaan, miten kaunis, kuin yksinäinen sonni aikaisin aamulla maaseudulla usvassa seisomassa ruokansa päällä.

Olin tirskahtaa nauruun, sillä hän asteli tutuin askelin kohti tiskiä ja yritti miettiä mitä tilaisi itselleen.
Minä tiesin jo mitä hän joisi. Hän ottaisi espresson ja kaataisi siihen aivan liikaa sokeria, niin hän aina teki.

Oli harmillista että minun nimeni ei ollut Maria Grünstein, vaan Maarit Pihlajisto. Olin jo lapsesta saakka halunnut olla jotain muuta kuin sitä mitä olin. Tänään ja täällä, minä olin luopunut näistä hulluista haaveistani, mutta elämäntilanteeni oli pullauttanut minulle uudelleen tämän haaveen esiin. Ja tiesin, että yhden hetken elämässä voisin näytellä niin hyvin, että siitä tulisi totta.

Painatin itselleni Itäkeskuksen korttiautomaatissa kolmella eurolla muutaman käyntikortin, jossa luki rehvakkaasti ja tarkoitushakuisesti uusi nimeni. Ja kuin varkain aamulla, hänen vielä ollessa ihanine pyllyineen kioskilla ostamassa savukkeita, minä juoksin hänen kantapöytäänsä kahvilaan ja sujautin kortin maljakon alle. Huvittuneena tarjoilija katseli toimiani, ja me hyssyttelimme kuin pikkutytöt salaisuudellemme. Minä poistuin pihalle, hän saapui tilalle, rakkauteni.

Tiesin hänestä jokseenkin kaiken, sillä tämä tumma runoilijani oli ollut tutkimuskohteenani jo viikkoja. Olimme olleet yhdessä verenluovutuksessa, samassa ravintolassa, seiskan ratikassa, verovirastossa, ja katselemassa elokuvia teatterin pimeydessä. Vaikka en olekaan mitenkään menestynyt enkä älykäs, niin tämä ei minun kohdaltani tarkoita että en pystyisi saamaan mitä haluan - ja miten sen haluan. En aio missään tapauksessa kertoa hänelle omaa nimeäni, näyttää asuntoani Kontulassa, saati antaa hänen tavata vanhempiani. Minä olen hänelle Maria G, Maria Espoosta, Maria taivaasta, jonne hän itse ei koskaan pääsisi.

Oli aivan ällistyttävää että mies ei ymmärtänyt hänen rakkautensa istuvan hänen vierellään kun nainen meikkaa järjettömästi, suttaa naamansa ja jättää dödön käyttämättömänä hyllylle, saati pukeutuu topparyysyihin ja haisaappaisiin.

Jos minä istuin hänen vierellään ja haistelin hänen partavetensä seksikästä sänkeä, niin hän ei takuulla noteeraa minua mitenkään jos päässäni on edellisenä iltana naurulla ja viinillä kokoonvirkattu pipo, ei. Minua ei silloin ole olemassakaan. Minä olen ilmaa hänelle, olento joka tuottaa vatsanväänteitä ja hajuhaittoja.

Hän on tulevan lapseni isä. Näin olen valinnut tuhansien miesten joukosta. Hän saattaa minut raskaaksi, sitten minä ja lapseni katoamme lopullisesti hänen elämästään. Hän ei voi löytää minua, sillä hän ei etsi oikeaa naista.
Piiloudun villamyssyyn. Otan naamion pois kasvoiltani saippualla - ja katoan.

Hän seisoi kahvikuppi kädessään ja tuijotti pöytääni. Näin sivusilmällä miten hänen toinen lahkeensa vapisi, katse harhaili, vaikka hän tuijotti järkähtämättä profiiliani.

Siinä hän seisoi, päässään ohjeet siitä kenen luokse olisi mentävä. Tarjoilija hihitteli taustalla, oli antanut hänelle ohjeet saapua tänne, tähän viereeni, eteeni, kitaani.

Yksikään tarjoilija ei ole koskaan tuottanut minulle pettymystä, se on ammatinvalintakysymys.

Rakkaani otti askelen kohti minua, ja minä näin hänen merenrannalla kuljetut askeleensa, kun hän pysähtyy, ja jää tuijottamaan ulapalle runollisen kaihoisa katse ruskeissa silmissään. Ja hän räpäyttää poskelleen kyynelen. Minä kilistelen olutpulloja raakkuen kuin varis. Eikä hän tiedä minusta vielä yhtään mitään, minä olen ilmaa, sinappisia roskia maassa, ihmisiä joita ei ole olemassa.

Hänen sormensa puristavat kadetta rystyset valkoisina. Hän istuu puistonpenkillä pidellen niitä samoja sormia ristissä polviensa välissä, ja katselee edessään lipuvaa ihmismassaa, iloa, elämää, hiekassa rahisevia rattaita ja iloisia tuttinaamoja - rakkautta.

Minä tiedän että hän rakastaa - mutta hän ei osaa rakastaa. Minä opetan häntä tässä asiassa. Ehkä runoilijani joskus jossain tapaa naisen joka ei ole hänen omansa, vaan oma itsensä - sitä ennen minä omistan rakkaani ja hänen fantasiamaailmansa. Tässä istun minä, nainen joka on hänen unelmansa, kaikki hänen salaisemmatkin toiveensa, hänen halujensa täydellinen, loppuun asti raadollinen tyydyttäjä. Minä annan hänelle kaiken sen joka on hänen oman mielikuvituksensa tuotetta - unta ja harhaa, fantasiaa. Hän kuvittelee olevansa kuin jumala, mutta jumalatar on tässä, luoja joka luo hänet.

Kaikki tähän asti suunniteltu oli tällä kertaa ohi rakkastettuni saapuessa vierelleni, jääden seisomaan kysymysmerkkinä tuoksuetäisyydelle aivan kuin ei tietäisi mitä tehdä.

Katsahdin häneen juuri niin kuin ajattelin: rakastuneena ja oikopäätä, hulluna kiihkosta ja pelosta, itsevarmuuden lentäessä vuoristoradalla kiljuen kauhusta ja puristaen silmillään kaulaliinaa.
Räpsäytän ripsiäni kuin elokuvissa Greta Garbo. Minusta tuntui että silmämme sumenivat, koko maailma sumeni ja hämärtyi ympäriltämme usvaksi, hiljaiseksi maaseuduksi jonka udussa seisoi pellolla tienvierellä sonni, ja aidan toisella puolella tätä katsova lehmä.

Sonnini änkytti jotain. Hymyilin ja tarjosin hänelle käteni. Hän tarttui siihen niin varovasti, että luulin olevani ratisevaa ja keittämätöntä nuudelia enkä ihminen. Tuollainen vahva mies, tuollainen jollainen on kreikkalainen malli, tuollainen kova ja pehmeä, sula ja jäinen, pelkää koskettaa minun kättäni. Halusin naida häntä heti, oitis. Siinä pöydällä kaikkien nähden, mutta maltoin mieleni ja nojasin kämmeneeni katsellen tätä ihastusta edessäni.

Mitkä silmät, millainen suu ja korvannipukat.
Reiteni vapisivat ja halusin huutaa, kirkua ja repiä hiuksiani.

Minä halusin hänen sielunsa, etsin sitä imurillani kuin pölypalloa.


- Juoksin tänne oikopäätä, sorry. Kone lähtis puolikahdeksan illalla, ja minä hoitelen täällä asioita kuin jouluostoksilla aattona - tyypillistä minua. Sorry tudestaan. Kauheasti vaivaa.

- Eihän tässä nyt niin kiire vielä ole. Ja pitäähän minua hieman vaivatakin... jos tarkoituksena on tässä ratkoa jokin teidän kiireellinen ongelmanne.
Onko sillä kuitenkaan niin kiire ettei ehdi tutustua ensin. Tehdään kuule samantien sinunkaupat. Minä kun en ole järin muodollinen - siitä Jappe varmaan mainitsikin, se kun on sellainen hölösuu että hävetä saa.

- Tosiaan, taisi Jappe jotain sanoa. Ihan naurattaa tällainen....tällainen kummatuttavuus. Tehdään ihmeessä sinunkaupat, itsekin inhoan kaikkea teennäistä.

- Kummatuttavuus. Ompa hassu sana.


He nauravat. Jokin kilahtaa lattialle.


- Maria, äidin tytär.

- Mikke, faijan tähti.

- Maria ja Mikke. Aivan kuin jostain sadusta:
Mikke ja Maria metsään menee.
Siellä sienen päällä kissimirrin näkee. Ihmettelevät tovin, kun kissa huokaa: Elämä on niin kovin ruokaa.

- Sä olet aivan ihana ihminen. Kiva runo. En vain muista missä olen sen lukenut.

- Juuri keksin, höh. Ei saa latistaa tyttöä heti ensimetreillä.

- Nyt meni espressot rinnuksille...anteeksi. Miljoonat anteeksimot.

- Mitä sulla tuossa rinnuksessa on... kahvin vieressä, runoilija.

- Jestas. Mitäs tää töhnä on.

- Näyttää aivan sinapilta. Maista, niin tiedetään.

- Ei tää kyllä sinapilta maistu, ennemminkin kaakaolta. Varmaan tahrin rotsin tuolla tiskillä. Odota aivan pieni hetki, niin käyn veskissä pesemässä suurimmat pois. Eihän nyt näin kehtaa kuljeksia...varsinkaan sun kaltaisen, kauniin naisen seurassa.

- Minäpä odotan. Eipä kiire.

Mies kiiruhtaa vessaan. Se on puolillaan seinään lorottavia asiakkaita. Hän työntää kasvonsa vesihanan alle, laskee vettä suuhunsa syljeskellen ja yskien, hieroo kieltä käsipyyhepaperiin ja valuu tuskaista hikeä. Häneltä kysytään mitä hän söi, ettei sitä vahingossa tilattaisi.

Mies on aivan suunniltaan. Hänellä on kiire lentokoneeseen, sänkyyn ja naisen rintojen väliin, jalkojen väliin, kahville ja ulos täältä. Hän hieroo hikeä kasvoiltaan ja puhaltaa kuin nyrkkeilijä peilille, on juuri karjaista, kun hän ymmärtää ettei ole menossa nyrkkeilemään, vaan että Maria odottaa häntä. Hän kiroaa hevoset ja kahvit, ryntää rauhallisesti takaisin kahvilan puolelle. Maria vilkuttaa hänelle pöydästä.
Älä pilaa tätä tilaisuutta, minä pyydän, hän miettii sekavilla ajatuksillaan tätä yksinkertaista pyyntöä, koska hän ei voinut olla näkemättä miten naisen reisi ja sääri pöydän alla heiluivat tämän leikkitellessä korkokenkänsä kannalla kuin epävakaalla kiikulla.

- Olisiko kiva lähteä vähän kävelemään. Mun ajatukset toimivat paremmin kävellessä kuin istuessa, Maria sanoo aivan yllättäin, ja katsoo häntä anovasti pöydästä, samalla pyöritellen sormella käsilaukkunsa metallihihnaa. Verenpunainen kynsi viltelee kivipöydällä kuin pehmeä veitsi. Hänen hiuksensa putoavat silmille, ja hän pyyhkäisee ne pois korvan taakse. Punainen kynsi katoaa hänen hiuksiinsa, ja ilmestyy taas esiin hiuksista. Hän ojentaa kätensä miehelle ja mies tarjoutuu avuksi, asettaa päällystakin naisen ylle ja on niin lähellä Mariaa, että hän tuntee tämän hiuksien tuoksun huumaavana pilvenä ympärillään. Ja jotenkin huumaantunut mies käsittää olevansa kuin sika... sika joka on jonkin luonnonmullistuksen tuloksena saanut eteensä maailman puhtaimmin säteilevän helmen.

Kävellessään ulos rakennuksesta, kahvilasta, itsestään, hän tietää, että seuraa edessään keinahtelevaa lantiota minne se ikinä sitten meneekin. Hän on voittaja, sonni, saatana.

Kahvilan ovi sulkeutuu


He kävelivät vierekkäin helsingin keskustassa jutellen varsin kummallisella
tavalla. He puhuivat eteläisestä Afrikasta kuin olisivat jotain siitä tienneet, sen kansasta, politiikasta, historiasta.
Jos toinen keksi aivan järjettömän kysymyksen yksityiskohtineen, niin toinen oli heti mukana kuviossa ja esitti rohkeita näkemyksiä joista ei puuttunut visioita. Ja koko ajan Mikke sai olla vastaanottavana osapuolena. Hän yritti olla kuuntelija. Mutta koska koko ongelman asettelussa hän oli se jolla oli ongelma, niin Marialla oli täysin vapaat kädet viedä tätä tanssia miten tahtoi. Hän vaivoin pystyi hillitsemään itseään jottei olisi paljastanut miten hauskaa hänellä Miken kustannuksella oikein olikaan, mutta taitavasti hän kanavoi kaiken tämän ilonsa hyväntuulisuuteen, ja sai Miken kukoistamaan ja kehittelemään uusia ideoita apinanpuremiin, viidakkokuumeeseen, katulapsiin ja malariaan. Lopulta Mikestä tuntui että hän oli nero, sillä jokainen asia sai Marialta varauksettoman kannatuksen tiukan väittelyn ja tenttaamisen jälkeen.
Ainoa asia josta he joutuivat melkein kiistaan, oli viinintuonti suurissa tynnyreissä lentorahtina.

Äkkiä, kuin salama taivaalta, Maria sanoi:

- Minä olen luultavasti rakastunut sinuun ja sinun pähkähulluihin ideoihin.
En osaa auttaa sinua liikeyrityksessäsi, mutta muuten voisin jakaa kanssasi koko elämäni. Tosin olen naimisissa ja kolmen lapsen äiti, joten elämän jakaminen saattaa kutistua viinipullon jakamiseksi Plazassa, sitten edessä on kirvelevä ero.

Mikke tuijotti Marian silmiä epäuskoisena. Hänen maailmansa jytisi ympärillä, kaatui sisälle yhdeksi keoksi romua ja sinne tänne sojottavaa betonia. Naisen silmissä oli jotain vihreää, jotain hyvin vihreää. Mikke ei saanut päähänsä millaista vihreää niissä oli. Oliko se liikennevalonvihreää, vai sammaleenvihreää? Näkikö hän edessään naisen josta ei tullutkaan hänen ikuista rakkauttaan, vaan pikapano hotellissa. Oliko Maria äiti? Oliko Marialla jossain mies? Leikkasiko Maria jossain nurmikkoa bikineissä ja grillasi savussa?
Mikke toimi vaistojensa ohjaamana. Hän virnisti, kurtisti kulmiaan ja otti naista kiinni vyötäröstä ja veti aivan kiinni itseensä. Järkähtämättä ja silmää räpäyttämättä hän sanoi Marialle edessään, ettei häntä haittaa vaikka päivä päättyisi taivaan jälkeen helvettiin.

- Höpsis, sinä se olet lutuinen. Kyllä sä tiedät että mä olen sinkku. Näytänkö mä jotenkin lähiövaimolta jonka pitää hakea kohta tarhasta lauma penikoita ja kaahata Siwaan... ei kuule saamari. Mä rakastan itsellisyyttä ja komeita miehiä. Sano vain jos olen susta jotenkin vinksahtanut, niin monet on mulle sanoneet, mutta siihen ovat kaikki jääneet sanoilemaan kun typsy lähti.

Miken maailma nousi pystyyn housuissa, mutta laski samoin tein, koska hänelle juolahti mieleen koko se mieslauma joka on ahminut tätä jumalatarta hänen edessään, liponeet hänen vatsaansa ja upottaneet itsensä tämän sisään... roiskineet spermaa sinne ja tänne ja kauhistus. Tuossa suussa on ollut ties miten monta mulkkua, muutenkin kuin kirosanoina.
Kavala kateus ja omistamisenhalu valtasi kuin myrkky hänen ruumistaan, ja hän kavahti petettynä taaksepäin murjottaen kuin koulupoika.
Maria katseli Mikkeä kuin uutta lelua jonka juuri oli saanut, ja ehti vetäistä tämän itseensä takaisin kiinni ennenkuin toinen kerkesi livahtaa liian kauas, niin kauas että hakemiseen kuluisi suhteettomasti aikaa - olihan lentoonlähtöön enää muutama tunti.

- Sinä se olet hassu. Luuletko että minä olen jokin hutsu joka jakaa peräänsä tuolla kartsalla. Tiedätkö - sellainen joka seisoo pankkiautomaatin edessä jonossa ja joku kehtaa tulla kysymään olenko töissä - siis, 'töissä'.
Sinä loukkaat minua, miksi. Miksi ihmeessä sinä haluat satuttaa minua. Minähän tarkoitin vain sitä, että pidän siitä ettei tarvitse heiluttaa puurokauhaa ja sietää samoja paskaisia kalsareita lattioilla, niitä joita ei voi vaihtaa uusiin koska maailma menee muuten aivan uusille persiilleen.
Minä murjotan. Si-nä et rakasta minua.

Mikke riuhtaisi Marian otteeseensa ja selitti... aivan kaiken. Maria keskeytti selityksen ottamalla Miken kauluksista kiinni ja suutelemalla tätä suulle niin hellästi, että Mikke ei muistanut haisevansa hevosenpaskalle.

Kolmen sepän patsaat alkoivat takoa. Ne nuijivat lujaa alasimeen heidän takanaan, aivan kuin kellot olisivat alkaneet soida jollekin ihmisparille kaupungin suunnattomassa ihmismeressä, aivan kenelle tahansa, mutta juuri silloin aivan erityisesti heille.

- Taksi!


Plaza. Taksimme kurvasi kiireettä pihaan ja astuimme ulos.

En käsitä miten Maria tulee niin hyvin toimeen tuntemattomien kanssa, taksikuskikin herkesi höpöttelemään harrastuksistaan muutaman vaihdetun sanan jälkeen. Minä istuin hiljaa hevosena keskellä puheripulia ja söin heinää. En voinut sietää taksisuhareita, veloittivat siitä että saivat kertoa velkapeltipurkkiinsa vangituille matkustajille omia löpinöitään.

Olin tuskaisen huonolla tuulella, aivan kuin olisin eksynyt omaan kotikortteliini enkä kehtaisi kysyä keneltäkään neuvoa perille.

Astuin sisään hotelliin ja marssin Mariaa odottelematta respaan. Tympeä tyyppi otti minut vastaan, vastasi kesken keskustelumme puhelimeen, antoi palautetta keittiöön majoneesilla hukutetusta lohivoileivästä. Minä naputin tiskiä, tahtoen naputella tätä kumipäätä otsaan.

Maria oli jo hisseillä, seisoskeli kuin pikkutyttö lanne linkallaan roikottaen molemmin käsin käsilaukkuaan kenkien päällä. Hän katseli tuloani pää kallellaan, eikä sanonut mitään kun astuimme hissiin minun heilutellessa avaintamme kuin jojoa joka ei toimi. Kaikessa oli jotain vikaa, enkä pystynyt käsittämään mitä se voisi olla. Jokin hänen iloisissa silmissään vihersi niin, etten nähnyt koko kuvaa joka katseen takana heijastui hänen ajatuksistaan. Olimme vaiti. Hississä harvoin lätistään turhia. Ahdistava koppi nujersi ihmisen vapaudenkaipuun ja teki hänestä kohtalolle alttiin häkkieläimen. Ansa - allaan kuoleman pimeä kuilu.

Hotellihuone oli juuri sellainen hotellihuone jollaisia kaikki hieman paremmat hotellihuoneet olivat. Niitä oli paljon. Ja ne kaikki olivat samanlaisia kliinisiä loukkoja elämän estetiikan rampatessa sukkasillaan ovissa. Tuijotin ovelta parisänkyä, ikkunaa, jotain korttilaitetta jollaista en ennen ollut nähnyt. Tungin kortin sinne. Huone kylpi valossa. Televisio humahti itsekseen päälle ja Maarit Tastula istahti hotelliuoneeseemme vieden hetkeksi koko shown. Miksi hän aina pukeutuu karmiininpunaisiin jakkupukuihin, vai pukeutuuko, mietin.

Maria istui vuoteella ja hänen silmistään valuivat kyyneleet. En käsittänyt miten Tastula voi olla niin symppis että itkettää. Naiset ovat aivan käsittämättömiä otuksia. En ole koskaan ymmärtänyt heitä. He ovat ensin sitä, ja sitten perään tätä, ja välissä ehtii hyvin olla vielä jotain kolmatta. Istuuduin hänen viereensä ja katselin häntä; siroa nenää ja tummia ripsiä joissa kimmelsi pieni pisara surua, alahuulta joka oli hampaiden välissä tukalassa tilanteessa. Kiedoin käteni hänen ympärilleen halaten vartaloa kuin vanhat kaverit - sillä erolla, että satuin näkemään valkoiset rintsikat mustan paidan kauluksesta, juuri ne kapineet jotka puristivat yhteen kahdet pehmeät rinnat.
Jokin minussa liikahti asteen eteenpäin, sillä vereni alkoi jyskyttää silmissäni puristaen minuun painetta jokapuolelle. Sormilleni tuli äkkiä kuuma, ja aina loputtomasti aamussa stongaava vehkeeni ryhtyi tekemään tilaa itselleen farkkujen puristuksessa.

Vehkeestäni minulle on ollut valtavasti haittaa. Nuorempana en voinut mennä uimaan kavereitten kanssa, koska minun vehkeet olivat niin isot etten saanut niitä mahtumaan mihinkään simmareihin. Jätin uimiset ja yleiset saunomiset sikseen, sillä oli hyvin tuskallista olla jatkuvasti jokin friikki, pilan kohde, kuin jokin pelle jolle sai nauraa niin että vatsaan koski.
Jalkovälissäni roikkuva kammotus hirvitti minua, määräsi minua ja sai minut tekemään asioita joita en muuten tekisi. Se oli kuin jokin valtias jolla on niin paljon sananvaltaa, että vaikka sen suu tukittaisiin, niin sen ruholle ei voinut mitään. Se oli herra ja hidalgo, Damokleen hevosenjouhesta irronnut miekka pääni yllä. Ja aina kun joku nainen sen näki, minä itse katosin jonnekin, ikivanhat fallosriitit puhkesivat kukkaan.

Huonepalvelu koputti oveen, viinimme saapui. Tarjotin kilisi täynnä Ghilen ja Katalonian viinejä, valkoista ja punaista, kyyneliä ja verta, kirkasta iloa ja yöntummaa pehmeyttä.

Puolentunnin kuluttua olimme hieman hiprakassa. Maria seisoi sängyllä ja julisti Pikku Kakkosen olevan maailman paras ohjelma. Minä istuin television edessä Lootus-asennossa ja keikuin kuin känninen munkki. Olin juuri ihaillut Marian valtavaa hahmoa kaukana yläpuolellani, kun hän alkoi heitellä vaatteitaan sinne tänne. Ensin hän heitti toisen kenkänsä seinään, sitten toisen eri seinään. Hän pomppi sängyllä ja availi paitansa nappeja puhua pulputtaen ja nauraen. Välillä hän kävi sekoittamassa tukkani. Se oli ärsyttävää.

Join lisää jotain viiniä. Olin mennyt pulloissa sekaisin, joten join Marian lasista, mutta se oli jo tyhjä. En saanut lisää omastanikaan, koska pullokin oli tyhjä.

Maria hyppäsi sängyltä kimppuuni ja veti korvistani, suuteli niin että olin aivan huulipunassa. Jotenkin jouduin hänen rintojensa väliin ja olin tukehtua. Hän vain puhua pulputti.

Ryhdyin kiskomaan avattua hametta hänen yltään, siinä oli hirvittävät napit. Niitä oli alun sata, kun söhläsin niiden kanssa yksi toisensa jälkeen. Ja kun luulin kaiken olevan jo ohitse, niin toiseksi ylimmäinen oli jäänyt vielä kiinni. Se irtosi kokonaan, lensi kaarassa silmääni.

Maria halusi kylpyyn kumiankkansa kanssa. Hän ryhtyi riisumaan minua yhtä sekavasti kuin minäkin. Mutta lopulta, kun hän kiskaisi farkkuni alas lahkeista, jääden itse kyykkimään vehkeeni eteen - kaikki hiljeni. Vain television etäinen humina täytti huoneen.

- Herranjumala, hän huokaisi. Niinpä niin. Siinä sitä taas ollaan. Nainen transsissa kopeloimassa lämpimin sormin kyrpääni. Jäin siihen seisomaan melko yksin. Oli heidän vuoronsa keskustella ja pitää hauskaa.
Hänen pienet kätensä kiertyivät vehkeeni ympärille ja liikkuivat sen hermoilla kuin se olisi ollut ihmiskunnan kauan kaipaama taikasauva jolla luodaan elämää. Hei, mutta niinhän se olikin. Olin... tai siis se oli taikuri ja taikurisauva, minä vain hevonen jolla on jalat joilla se kuljettelee tätä megatykkiä sinne missä on suvunjatkamistarpeisia naisia. Sopersin Marialle, että mielestäni ihmiskuntaa ei oliskaan ilman orgasmia, sillä silloin se olisi aivan tylsää ja typrerää toimintaa, mutta hän ei enää kuullut minua, eikä voinut puhua, sillä hän puhui sisäisesti vehkeelleni joka oli hänen suussaan. Pikimustat hiukset heiluivat hänen imiessä munaani kuin tuttia. Otin valtavan hyvännäköisen asennon peilissä. Ja jännitin hauikseni äärimmilleen pitäen kädet tiukasti pään takana. Niitä kivisti, niitä särki. Ne parkuivat peilissä säteillen kipua ympärilleen.
Marian kädet pitelivät kiinni takapuolestani hänen imuroidessa minua, lipoessa kielellään vehkeen pohjaa, päätä ja häntää. Jessus sentään. Miksi minulle tuli mieleen se päivä, kun nain tyttöystäväni kanssa siten, että panin häntä takaapäin lukien selän päällä Aku Ankkaa.

Maria lopetti, nousi pitkin vartaloani kädet hivellen kylkiä. Hän nousi minua pitkin kuin olisin ollut patsas Roomassa tai Firenzessä, juuri siten että tiesi koskevansa taideaarteeseen johon ei saisi koskea. Mutta nyt, yksinoikeudella, hän koski niin ristiriitaisesti, että nosti reitensä ylitse vehkeeni, painaeni sen sitten lämpimien jalkojensa väliin puristuksiin, ja piteli sitten minua kuin olisin ollut hänen isänsä tai veljensä, samaa verta ja lihaa.
Minä riisuin pois hänen rintsikkansa, ja sivelin kaartuvaa selkää pyöreille pakaroille. Näin vaivatta hänen ylitseen miten mulkkuni pää törrötti hänen takapuolestaan. Räjähdin nauruun.

- Mitä sä hekotat, Maria uneloi rinnaltani kuin haaveileva kissa. Sä tuoksut hyvälle... ihanalle. Tässä on maailman paras paikka seisoskella maailman hitaimmissa, hän jatkoi. Minä tirskuin ja niistelin päätä korkeammalla hänen yllään tuntien jonkinlaista tarvetta panna, tai ehkä juoda lisää.
En oikein käsittänyt miksi Maria Grünstein oli jotenkin muuttunut. Tajusin tämän hyvin etäisesti, mutta minä tiesin että vaistoni olivat aina oikeassa. Vaistoni oli erehtymätön. Tunsin sisälläni - tämän naisen tässä puristaessa minua niin lämpimästi ja inhimillisesti - että tämän täytyi olla jotain muuta kuin Maria Grünstein ihmiseksi muuttunut hahmo, tämä oli jokin haamu.

Olin juovuksissa. Olin saatana päissäni. Lopeta ajattelu ja nussi. Sinun ajatuksesi tekevät sinusta vielä hullun...Elä, saatana.

Vedin häneltä pikkarit alas ja kaadoin hänet sänkyyn. Hän itki, kun työnsin koko arsenaalini hänen sisäänsä. En voi käsittää miksi naiset aina itkevät, naidessakin.

Lue lisää

NO HUFFFUFFFF...

Onkos tää osa jostain suuremmasta kokonaisuudesta, romaanista kenties?
vai
ihanko tuosta vaan nyt lonkalta heitit

TÄMMÖISEN

---------

Arggghhhh! Olen kateellinen!


Kiitos lukuelämyksestä!

scarabaeus kirjoitti:

NO HUFFFUFFFF...

Onkos tää osa jostain suuremmasta kokonaisuudesta, romaanista kenties?
vai
ihanko tuosta vaan nyt lonkalta heitit

TÄMMÖISEN

---------

Arggghhhh! Olen kateellinen!


Kiitos lukuelämyksestä!

Lue lisää

Kai se on jostain suuremmasta koklarista, en nyt vain muista mistä. Elämä kun heijastelee itseään postuumisti kuvaruudulla piilotellen ja näytellen asioita joihin ei aina oikein ole todennäytettävää muistikuvaa.

Mutta enyway, mutu-tuntumalla mennään.