Mitä sellaisia elokuvia on olemassa, jossa olisi kuvattu edes jokseenkin realistisesti ”tavallista” psykoosia? ”Tavallista” siis siinä mielessä, että suurin osa ihmisistä ei varmasti tartu kirveeseen ja lähde murharetkille psykoosin(kaan) aikana, kuten elokuvateollisuus yrittää useimmiten kertoa. Eivätkä kaikki psykoosissa hetkellisesti olevat varmaankaan ole täysin tyhjään tuijottavia, kuolaavia ja aivokuolleita, joten siltäkin kannalta hakisin realismia.
Itselleni tuli mieleen esimerkiksi leffa Kaunis mieli. Siinä pääosatyyppi oli ajoittain melkoisen sekaisin, mutta kokonaisuus vaikuttaa silti tiettävästi olevan Hollywood-kategorian uskottavimmasta päästä.
Itselleni tuli mieleen esimerkiksi leffa Kaunis mieli. Siinä pääosatyyppi oli ajoittain melkoisen sekaisin, mutta kokonaisuus vaikuttaa silti tiettävästi olevan Hollywood-kategorian uskottavimmasta päästä.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Huomaat vain samoja oireita olevan itselläsi.
Samakuin lukee lääkärikirjaa, niin on kohta kaikki vaivat ja oireet itsellä.
se leffa missä Ralph Fiennes oli skitsofreenikko oli parempi kuin Hollywood-onnellinenloppu-leffa Kaunis mieli. Realistisuudesta en sinänsä kyllä tiedä.
Ralph Fiennesin leffalla tarkoittanet Spider –nimistä filmiä, joka esitettiin YLEllä jokunen viikko sitten? Jännittävä filmi, sopivan mystinen, mutta silti vakava ja ensimmäisellä katselukerralla asiaankuuluvan sekava.
Ja pitää tuohon Kauniiseen mieleen vielä kommentoida, etten minäkään sen tasosta täysin vakuuttunut ole, vaikka kyllähän tuo paremman puutteessa menee. Siinä on nähdäkseni kuitenkin tartuttu asiaan hieman tavallista asiallisemmin. Ja toisaalta, jos John Nashin tarina oikeastikin päättyi ( / päättyy) onnellisesti, heebo sai Nobelin ja piti lässyn, lässyn –puheen jne., niin ehkä sellainen loppu elokuvaankin sallitaan. Vaikka muuten leffa ja Nashin elämä eivät läheskään yks yhteen menisikään.
Spider se olikin. En muistanut nimeä. Visuaalisesti oli jotenkin hieno.
Olihan Nash-leffan loppu, Nobel ym. totta, olet oikeassa. Mutta silti jokin siinä kalskahti falskilta, en osaa tarkemmin määritellä.
Vuosi nuoruudestani:
Vaikka leffa kuvaa 1960-lukua, se kuvaa silti uskottavalla tavalla psykiatrisen sairaalan arkea ja ennen kaikkea psyykkisiä sairauksia. Toisaalta elokuvan potilaat ovat vähän liiankin koulukirjaesimerkkejä. Todellisuudessa harvoin on ihan niin selviä tapauksia kuin elokuvan potilaat ovat. Rajatilapersoonallisuudesta leffa kyllä antaa hiukan turhan kaunistellun kuvan. Angelina Jolie ansaitsi Oscarinsa psykoottisen tytön roolistaan.
Yksi lensi yli käenpesän:
Elokuva antaa rujon, mutta realistisen kuvan psykiatrian menneisyydestä. Elokuvassa kuvataan uskottavasti potilaita erilaisina oireineen.
Palava enkeli:
Lauri Törhösen elokuva. Kertoo psykiatrisen sairaalan henkilökunnasta ja samalla potilaista. Kuvaus siitä, millaista elämä meidän mielisairaaloissamme oli silloin kun monet sairaalat sijaitsivat syrjässä ja melkoinen osa henkilökuntaakin asui pihapiirissä.
Mistä käsityksesi psykoosin aikaisesta murhahimosta on peräisin? Olettaisin sen alueen olevan enemmänkin psykopaattien heiniä ja hehän eivät tunnetusti sairastu psykoosiin laisinkaan.
Tavallinen psykoosi on todellisuudentajun katoamista ja sen kuvaaminen elokuvan keinoin lienee vaikeampaa kuin esimerkiksi kirjallisesti. Jossakin määrin kaikki kuvitelmat ja uskomukset ovat lieviä psykooseja, mutta normaalisti ihminen huomaa jossakin vaiheessa kuvitelmiensa ja todellisuuden välisen ristiriidan.
”Mistä käsityksesi psykoosin aikaisesta murhahimosta on peräisin?”
En siis missään nimessä usko, että psykoosilla ja murhanhimolla on viihdeteollisuuden ulkopuolella mainittavaa korrelaatiota, ja toivon, etten antanut ensimmäisessä viestissä ymmärtää, että niillä olisi. Voin kuitenkin luetella useita, pääasiassa b-luokan elokuvia, jossa on mukana murhaaja tai muuten väkivaltaisesti käyttäytyvä hahmo, joka vaikuttaa aggressiokohtauksissaan psykoottiselta. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa Kubrickin Hohto, jossa Jack Nicholsonin tulkitsema hahmo on rainan loppupuolella hyvinkin maaninen ja nähdäkseni pitkälti psykoosissa. Katselukokemuksena Hohto on vaikuttava, mutten missään nimessä väitä sen antavan mitenkään totuudenmukaista kuvaa keskiverrosta, psykoosiin joutuneesta ihmisestä. Sitä se ei yrittääkään tehdä.
En ole oikea ihminen antamaan edes elokuvahahmoille mitään diagnooseja, mutta mielestäni Hohdon itsehallintansa menettävä tyyppi ei ole psykopaatti. ”Hulluutensa” aikana hän ei nähdäkseni kykene ajattelemaan rationaalisesti yhtään mitään: ei omaa etuaan, eikä ainakaan moraalisia näkökulmia. Hän ei toiminnallaan edes pyri mihinkään. Eikö tämä kuulostaisi enemmän psykoottiselta kuin psykopaattiselta käyttäytymiseltä?
Elokuvien psykopaattimurhaajat ovat sitten asia erikseen. Niistä malliesimerkkejä ovat American psykon tunteeton keskushenkilö tai vaikka Hannibal Lecter. Ja taas – en usko, että psykopaatit noin keskimäärin todellisuudessa paloittelevat ja säilövät jääkaappiinsa muita ihmisiä ihan noin vain. Tai että psykopaateilla olisi tavallista korkeampi ÄO.
Edellä mainitun kaltaisia kauhu- ja trillerigenreen kuuluvia elokuvia tulee eteen harva se päivä. Haluaisinkin löytää realistisia draamoja, jossa pureuduttaisiin psykoosiin totuudenmukaisemmalla ja arkisemmalla otteella. (Ja nyt alan toistaa itseäni.)
j.ellroyn antamat elokuvat ovat aihepiiriltään ja laadultaan hakemiani ja tuo viimeiseksi mainittu suomalainen leffa on ihan uusi tuttavuus. Mutta eikö ole kertomuksia, jotka kuvaisivat vaiheista ennen mahdollista hoito- ja sairaalajaksoa, jossa noin suunnilleen tavallinen (eli ei murhanhimoinen, pyromaniaan taipuvainen, kannibalismimyönteinen tms.) ihminen ajautuisi psykoosiin?
Alan olla sen verran epätoivoinen näitä tuotoksia etsiessäni, että lukuvinkitkin kelpaisivat. Eli aiemmin mainittuun kategoriaan kuuluvista kirjallisuuden edustajistakin olisi mukava kuulla.
Minä tulkitsisin Jack Torrancen oireet Hohdossa joko deliriumista johtuviksi tai paranoidiseksi skitsofreniksi.
Paranoidinen skitsofrenia tosin ei välttämättä tarkoita sitä, että ihmisestä tulisi raivohullu tappaja.
Onhan niitä psykoosissa kirveen tai aseen kanssa heiluneita aina silloin tällöin meilläkin ihan todellisuudessa,joten kyllä se kuuluu yhtenä osa-alueena skitsofrenian luonteeseen. Siellä arkisemmassa päässä taitaa olla hermoromahdus, jossa vaan pelkästään itkettää ilman sen kummempia harhoja. Yleensä psykoottiset ihmiset ovat varsin apaattisia, koska kaikki psyykkinen energia menee tasapainon hakemiseen. Psykoosi on tuskallinen kokemus silloinkin kun se ei edes siltä näytä.
”Onhan niitä psykoosissa kirveen tai aseen kanssa heiluneita aina silloin tällöin meilläkin ihan todellisuudessa, joten kyllä se kuuluu yhtenä osa-alueena skitsofrenian luonteeseen.”
Varmasti näin. Aseen kanssa holtittomasti heiluvista mainittava osa lienee psykoottisia tai ainakin jollain tapaa mielenterveydeltään häiriintyneitä. En kuitenkaan uskaltaisi sanoa, että merkittävä osuus skitsofreenikoista vastaavasti riehuisi täyspäiväisesti aseen kanssa.
Sivupersoonista sen verran, että on olemassa sivupersoonahäiriö eli dissosiatiivinen identiteettihäiriö, jonka kohdalla kyse ei ole siis mistään skitsofrenian mahdollisesta piirteestä, vaan ihan erillisestä häiriöstä. Tutkijatkin tosin kiistelevät tämän häiriön luonteesta, syistä ja esiintyvyydestä, koska se on todella, todella poikkeuksellinen tila.
Suomalainen elokuva "Kaivo" (olisko 90-luvulta), jossa äiti tappaa kaksi lastaan, oli mielestäni aika lähellä niitä fiiliksia, joita itse koin psykoosissa ollessani. Katariina Kaitue oli loistava pääosassa.
Tosin elokuvan tositapahtumien "lopputulkinta" meni sitten kyllä metsään, huomasi ettei tekijöillä ollut hajuakaan psykoosin todellisuudesta.
"Tosin elokuvan tositapahtumien "lopputulkinta" meni sitten kyllä metsään, huomasi ettei tekijöillä ollut hajuakaan psykoosin todellisuudesta."
Minä olen ymmärtänyt, että psykoosin todellisuus olisi yksilöllinen kokemus. Että ei ole sääntöjä ja kriteereitä joiden mukaan jokainen psykoosi etenee.
Toisaalta tekijöiltä mahdollisesti puuttui omakohtainen kokemus. He joutuivat esittämään tulkintoja omien ajatustensa ja tuntemustensa pohjalta.
Moni persoonallisuuttakin esiintyy vain elokuva viihteessä.
(Skitsofreenikolla ei ole montaa persoonaa)..
(niinkuin (asiasta tietämättömien) ihmisten esittämä "Vitsi" että niin olen minä ja niin olen minäkin samoten kuin minä, skitsofreenikon vastaavan kysymykseen).
Kyllä skitsofreenikolla voi olla sivupersoonia, mutta ne ovat hyvin harvinaisia. Itse en ole tavannut yhtään sivupersoonaista.
Oma lääkärini (yli 50vuotias) sanoi ettei ole koskaan semmoseen törmänny, eikä edes usko että semmosia on olemassa muualla kuin elokuvissa ja kirjallisuudessa. (siis oikeasti, kaikkihan voivat sanoa/esittää mitä tahtovat).
Toinen asia on sitten ne joka päiväiset persoonat jotka jututtaa skitsofreenikkoja heidän omassa päässään.
...mutta lääketiede on täynnä asioita, jotka ovat olemassa vaikkei niitä jokaisen lääkärin/hoitajan eteen välttämättä tule koskaan.
Elokuvista ja kirjallisuudesta kyllä saa helposti sellaisen kuvan, että sivupersoonia olisi lähes jokaisella skitsofreenikolla.
Unelmien Sielunmessu! Kuuluu sarjaan päihteillä, piristeillä, pakkomielteillä ja unelmilla pää sekaisin.
...Fight clubkin on tähän kategoriaan luettavissa.
Tulipa tuossa vasta äsken mieleen, että tv-sarjassa Mullan alla on mielestäni näytetty ja näytelty kiinnostavalla tavalla kahta mielenterveysongelman kanssa painivaa henkilöä. Itse olen nähnyt kauden aiemmin ja siksi pystyn tulevista tapahtumistakin jotain sanomaan.
Varsinkin ensimmäisen, neljännen ja tämän nyt Maikkarilla esitettävän, eli viidennen tuotantokauden aikana on näytetty taiteilijahenkistä Billyä, jolla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Billy joutui ensimmäisen kauden jälkeen hoitoon pahan maniajakson seurauksena ja on sittemmin siis palannut sivuhenkilöksi. Häiriö vaivaa kuitenkin taustalla edelleen, ja suosittelenkin seuraamaan tämän kauden jaksoja, jos yhtään kiinnostaa, koska Billyn sairauteenkin liittyen nähdään vaikuttavia kohtauksia.
Viidennen ja neljännen kauden jaksoissa on sitten mukana ollut myös skitsofreniaa sairastava vanhempi mies George. Georgen sairauden taustaa selitetään muutamassa jaksossa syvemmin. Mielestäni sarja kuvaa myös hyvin Georgen vaimon ongelmallista tilannetta oireilevan miehensä kanssa. Tämäkin tarina kehittyy kiinnostaviin mittoihin – kannattaa siis seurata, vaikkei ole aikaisemmin sarjaan tutustunutkaan.
Ja mielestäni laatusarja muutenkin kyseessä.
Suomessa ei anneta sähköhoitoa aivan samalla tavalla kuin Mullan alla-sarjassa Georgelle annettiin.
Se annetaan anestesiassa eikä suuhun tarvitse laittaa mitään kumisia puruluita.
Punch Drunk Love, jossa päähenkilöllä taisi olla joku ongelma, mutta leffa jäi itseltäni kesken.