Olen pulassa, en vain oikein tiedä että millaisessa. Kuukausiin en ole saanut enää oikeastaan mitään aikaan. Minulla on niin hirveä kiire etten voi tehdä mitään. Kävelen vain ympäri taloa ja yritän päästä jyvälle mistä tässä on kysymys. Sisälläni vallitsee kaaos, ajatukset loikkivat ties miten, kaikki on hektistä ja sekavaa. Tuntuu etten osaa enää ajatella ja päätellä asioita niinkuin ennen. Enkä osaakaan! Yksi päivä, ehkä eilen, ehkä toissapäivänä yritin leikata paperin kahteen yhtäsuureen osaan, ja siinä jumankauta meni varmaan ainakin tunti!! En osannut ongelmitta viivottimen ja laskimenkaan kanssa paperia puolittaa, lopulta se onnistui mutta oli kyllä hankalaa. Yksinkertainen operaatio sen piti olla mutta miksi tuntui etten tajua kuinka se tapahtuu. Olisin tietysti voinut taittaa sen puoliksi (en minä niin tyhmä ole etten tätä tajuaisi) mutta silloin reuna olisi jäänyt epätasaiseksi..
Päähän koskee koko ajan ja ahdistaa aivan hirveästi. Aivan kuin taantuisin hitaasti, kaikki tiedot ja taidot valuvat mielestäni pois. Joku aika sitten sain päähäni että minulla on alzheimerin tauti, siinä luulossa tässä nyt on eletty jo jokin aikaa. Mikä hitto minua vaivaa kun en hahmota enää ajan kulumista???!! Muistikuvia kun olen tehnyt jotain tai mennyt jonnekin on sikin sokin pään sisällä, mutta aikajärjestykseen niitä on mahdoton laittaa.
Tässä pitäisi etsiä töitä ja ensi keväänä hakea kouluihin, mutta miten tällaisena mitään onnistuu tekemään. Välillä pysähdyn paikoilleni vain tuijottamaan seinää, enkä voi havahtuessani kelloa katsomatta sanoa olenko ollut siinä viisi minuuttia vai viisi tuntia. Minä en osaa enää ajatella järkevästi!!! Tämä on kamalaa ja minua pelottaa mihin tämä on menossa.. Elämä on ollut tällaista jo ainakin viime keväästä lähtien.. unohdan senkin välillä että nyt on syksy. Ei jaksaisi elää tällaisena, ei tämä mitään elämistä edes ole vaan pelkkää ahdistusta päivästä toiseen...
Päähän koskee koko ajan ja ahdistaa aivan hirveästi. Aivan kuin taantuisin hitaasti, kaikki tiedot ja taidot valuvat mielestäni pois. Joku aika sitten sain päähäni että minulla on alzheimerin tauti, siinä luulossa tässä nyt on eletty jo jokin aikaa. Mikä hitto minua vaivaa kun en hahmota enää ajan kulumista???!! Muistikuvia kun olen tehnyt jotain tai mennyt jonnekin on sikin sokin pään sisällä, mutta aikajärjestykseen niitä on mahdoton laittaa.
Tässä pitäisi etsiä töitä ja ensi keväänä hakea kouluihin, mutta miten tällaisena mitään onnistuu tekemään. Välillä pysähdyn paikoilleni vain tuijottamaan seinää, enkä voi havahtuessani kelloa katsomatta sanoa olenko ollut siinä viisi minuuttia vai viisi tuntia. Minä en osaa enää ajatella järkevästi!!! Tämä on kamalaa ja minua pelottaa mihin tämä on menossa.. Elämä on ollut tällaista jo ainakin viime keväästä lähtien.. unohdan senkin välillä että nyt on syksy. Ei jaksaisi elää tällaisena, ei tämä mitään elämistä edes ole vaan pelkkää ahdistusta päivästä toiseen...
Vastaukset 12
Vanhimmat
saat selville, kerro mullekin. Olen ihan samanlainen.
oli samanlaisia oireita edellisen sairastumiseni yhteydessä. Diagnoosiksi sain vakava masennus. En kyllä osannut varmaankaan kaikkia oireita kuvailla hoitohenkilökunnalle. Masennuslääke ja terapia ja aika auttoivat lopulta ja palasin "normaaliksi" itsekseni.
Voihan olla, että sinulla on ihan eri tilanne, mutta kerroinpahan kuitenkin. Käväse lääkärissä purkamassa sydäntäsi ja usko parempaan huomiseen. Varaa heti aika, niin saat homman pyörimään. Panikointi vaan pahentaa asiaa. (Ainakin minulla)
Voimia ja jaksamista! :)
Minullakin oli noita ihan samoja fiiliksiä vakavan masennuksen aikoihin. Lääkitys ja terapia sitten vähitellen auttoivat.
Samanlaisia oireita oli minullakin ja psykiatrin diagnoosi oli vaikea masennus. Lääkkeiden ja terapian avulla olen vähitellen pääsemässä elämästä taas kiinni, mutta loputtomalta taistelulta tämä ainakin tällä hetkellä tuntuu.
minullakin tuttu tunne tuo etten tahdo saada mitään aikaiseksi eli keskittymiskyky tosi huono. Olen kyllä paljon ajatuksia ja suunnitelmia tehnyt muuttaakseni nykyisen epätyydyttävän olotilan paremmaksi, mutta ajatuksen asteelle jää eli todellista toimintaa ei vaan tapahdu. Myös se sama kun Sinulla, että ajatukset poukkoilee miten sattuu, joten mihin toimintaan sitä ryhtyisi, kun ei jaksa keskittyä mihinkään ja sit masentuu kun on niiin saamaton!!! Ahdistaa tää tyhjä elämä jota tällä hetkellä vietän neljän seinän sisällä. Oikeestaan koko kaunis/lämmin kesä mennyt näin edes järven rannalle en kertaakkaan päässyt, vaik luonto on mulle tärkeä voimia ja energiaa antava paikka aina ollut. Oisko niin että tääl kaupungin kerrostalos ihminen ahdistuu omiin oloihinsa, vaik naapureit ja ihmisiä onkin ympäril? Olen joskus lukenut Sun vastauksia muille ahdingos eläville ja aina oot positiivista ja kannustutavaa tekstiä ihmisille antanut. Kait olet jossain hoitosysteemis mukana, jotta omakin elämäsi sais voimia kestää noita ahdistus,tuska yms. tiloja.? Sinnitellään porukalla ja otetaan elämä päivä kerrallaan!
Moi!
Oli pakko kommentoida, koska itselläni tällä hetkellä aika sama tilanne...Eli töitä _pitäis_ hakea mut en saa mitään aikaseks, päivät menee vaan jossain sumussa suunnilleen. Tavallaan en edes näe itseäni missään työnteossa, miten pystyisin siihen keskittymään, kun paljon pienemmät asiat tuottavat jo suuria ongelmia!? Ei tästä työnhausta näytä tulevan yhtään mitään...Asun vielä kotonakin, oon parikymppinen...Mulla ollu tää fiilis jo varmaan pari vuotta vaihtelevasti...Tosin aluksi sain lääkityksen, kun kaikki tavallaan alkoi yksittäisestä paniikkikohtauksesta lukion lopulla..Tosin lääkitys teki musta zombien, jota ei mikään pahemmin hätkäyttänyt, rupes inhottamaan sekin olotila..Söin kuitenkin melkeen pari vuotta eri ssri-lääkkeitä, mut jäi sellanen fiilis et enemmän niistä oli haittaa kuin hyötyä. Ilmeisesti ne lääkkeet ei oo oikeen mua varten, mut saa nyt nähdä mihin tää olo tästä kehittyy...?? Töissäkin olin lukion jälkeen, siihen toimintaan kykenin varmaan vaan lääkkeiden avulla, tosin olo oli (niinku jo sanoin) kummallinen, välillä tuntu kuin oisin ollu jossain aineessa! Pupillit suuret ja pää tuntu olevan pilvissä, oon ilmeisesti tosi herkkä lääkkeille...!? Lopulta en enää duunissa jaksanut ja otin loparit...Siitä saakka, eli oikeestaan viime tammi-helmikuulta oon ollu sairaslomalla, tai työttömänä työnhakijana...
Onneks sain varattua ajan täks päiväks yksityiselle psykiatrille, meen sinne selittämään tätä mun oloa...Omalle lääkärilleni en halunnut nyt mennä, koska mulla on aina sellanen tunne et sillä on johonkin tavallaan kiire, ja se ei haluis kuin kirjottaa sen lääkereseptin mulle...Ilmottelen vaikka tänne, mitä tuolla lääkärillä tänään juttelen, josko toisetkin sais vinkkiä mitä tehdä. Tosin jokaisen pitää sinne lääkärin itse mennä.
Koitetaan jaksaa, päivä kerrallaan...
Aika helpottava huomata että tällaista on muillakin.. vaikken tällaista kellekään kyllä toivoisi. Sairastan itsekin vakavaa masennusta. Tämä on vain niin salakavala sairaus, mennyt siihen etten enää huomaa kuinka kipeä oikeasti olenkaan. Varmaan nämä epätodelliset olot minun kohdalla ovat osa oireistoa. Ääh typerää kun en voi kuunnella enää edes musiikkia kirjoittaessa kun keskittyminen alkaa heti tökkiä.
Nyky-yhteiskunnassa on minusta asiat aika pielessä, ihmisten mielenterveyden suhteen nimittäin. Onko ihme että ihmiset tuntevat itsensä ja elämänsä merkityksettömäksi ja ovat yksinäisiä, kun kaupungilla ei voi sanoa tuntemattomalle edes päivää ilman että vastapuoli hämmentyy "Mitäs tuo nyt oli?". Minua ahdistaa aivan tajuttomasti ajatus että joudun melko pian muuttamaan jonnekin asfalttiviidakkoon, johonkin piskuiseen asuntoon. Lukioajan asuin omillani ja päähän siinä sekosi. Sellaisella pikkuisella paikkakunnalla kun ei ollut edes mitään mieluisaa vapaa-ajan toimintaa. Sekin vielä ettei osaa enää ottaa kontaktia ihmisiin luontevasti. Osaan kuvitella sinun tilanteesi eikä varmasti ole juhlaa. Mitenkähän meidän kulttuuria saisi muutettua vähemmän epäsosiaaliseksi? Kohtahan tässä on koko suomen kansa hoidon piirissä tällä menolla.
Minä saan nykyään apua näihin ongelmiin enemmän kuin uskalsin toivoakaan. Tilanne varmaan muuttuu huonommaksi sitten kun muutan, mikä hieman pelottaa :/ Suurin ongelma ei minulla ole oikeastaan se ettenkö haluaisi parantua ja ettenkö pyrkisikin siihen niin hyvin kuin osaan, on vaan hankala edetä kun ei ole uskoa elämään enää. Mutta jospa se sekin tulee aikanaan, pitää vaan yrittää tsempata :) Pärjäilehän siellä, ja koeta selvitä jonnekin luontoa ihailemaan. Syksykin on tavattoman kaunis vuodenaika :)
Kuulostaa aivan samalta kuin sillon kun ite aloin pelkäämään että minulla on aivo syöpä, no sinä pääset siitä kun käyt tutkimuksissa, minä pääsin siitä kun kävin magneetti kuvauksessa.
täs on nyt käynyt henkilökohtasella tasolla niin,että päihteettömyys on hävinny ja 1/2 kuukautta ollaan oltu hunningolla(lääkkeet ja viina).et sillai.
päässä vaan viheltää,kukaan ei olla yksin.
Pitäiskö vaihtaa jo profiilin textiä?
Et hunningolle oot ajautunu. Onhan niitä jaksoja itse kullakin. Ei vaan kannata antaa jatkua liian pitkään. Jarrut pohjaan jossain välin, jookos kookos? ;)
en oo vielä jarruja löytäny,mut ehkä joskus...
:)) ehkä taas sitten.
Minulla itselläni on ihan samanlaisia ongelmia, joten tutulta toi tilanteesi kuullostaa. Lääkärit halusivat väen vängällä laatia minulle masennusdiagnoosin, vaikka itse tätä vastustin, koska olen pikemminkin ahdistunut kuin masentunut. Sain aikoinani lyhyen kuurin diapameja, ja ne vaikuttivat välittömästi, mielenrauha laskeutui samantien, ja en nyt todellakaan käsitä, millaisen masennuksen ahdistuslääke kokonaan poistaa, joten masislääkkeitä en käytä lainkaan. Olen lukenut masennuslääkkeiden sivuvaikutuksista ja siitä, kuinka vaikeaa lääkkeiden lopettaminen pitkäaikaisen käytön jälkeen voi olla, joten en halua että aivokemiaani ropeloidaan masennuslääkkeillä, joiden vaikutuksia ei tarkasti voi sanoa kukaan. Koitahan jaksella, ja ymmärrän varsin hyvin, jos et tuossa kunnossa vielä kykene työhön tai opiskeleluun, sillä keskittymiskyvyn ollessa nollakantissa puuron keittokin voi olla mahdottomuus.