Kun omatunto

...jos kerran "omatunto" kolkuttaa. Minulla oli lapsena "yliherkkä omatunto", eli minulle tuli paha mieli jopa sellaisista ajatuksista, jotka putkahtelivat tahtomatta mieleen, ja niistä piti kertoa äidille/isälle ja pyytää anteeksi. Nyt kuitenkin ymmärrän tämän johtuneen siitä, että kaiken aikaa mietin ja kyselin, onko syntiä tehdä/ajatella tällaista ja tällaista jne... Toisin sanoen mieleeni kehittyi eräänlainen tapakonstruktio, jonka mukaan yritin epätoivoisesti elää. Tätä "rakennelmaa" voisi kutsua vaikka omaksitunnoksi. Se ei ole valmiina yhdessäkään ihmisessä, se rakentuu pala palalta erityisesti vl-uskossa, tai oikeastaan se rakennetaan, jo pienestä pitäen, niin vanhempien kuin pyhäkoulun, raamattuluokan sekä seurapuheiden toimesta. Se juurrutetaan niin syvälle, että siitä voi olla vaikea päästä irti.

Mutta jos ja kun siitä pääsee irti, vl-uskovaiset sanovat, että "omatunto on paatunut" ja "sydän on luovutettu sielunviholliselle" (kuten omalla kohdallani ilmeisesti on tapahtunut). Ehdin olla noin parikymmentä vuotta vl-uskossa, vaihtelevalla menestyksellä. Oma tapakonstruktioni on ollut tiukasti minussa kiinni, mutta olen viimein päässyt siitä irti. Nyt on paljon helpompi elää ja hengittää. Siitä kiitos Jumalalle.