Olen ollut ns. kaukosuhteessa noin 5,5 vuotta ja kumppanini asuu Ruotsissa, minä täällä Suomen maassa.Näemme kerran-kaksi kuukaudessa, muutaman päivan kerrallaan ja siinä välissä on puolin ja toisin aina kova ikävä.
Olemme joskus puhuneet yhteen muuttamisesta, mutta ainakaan lähitulevaisuudessa se ei ole mahdollista, tietyt työkuviot ym. asiat eivät mahdollista yhteen menoa, joten suhteemme tulee jatkumaan tällaisena ties kuinka kauan.
Olen "surkutellut" kovaa kohtaloani naisystävilleni sekä työtovereilleni ja heidän kommenttinsa ovat kyllä yllättäneet monesti.
He ovat melkein kateellisia, kun olen kaukosuhteessa ja sanovat; Ajattele miten ihanaa kun sinulla on omaa aikaa, ei tarvitse passata ketään, saa olla ihan yksin kotona ja tehdä mitä haluaa, ei ole pakko laittaa ruokaa, saa ostaa mitä haluaa...
Kaikkein eniten, varsinkin pitkään naimisissa olleet ystävättäreni kadehtivat sitä, että saan olla yksin kotona!!! Moni kertoi todella nauttivansa jos heidän ukkonsa lähtevät päiväksi/pariksi esim. kalastamaan, työmatkalle tai jonnekin muualle pois kotoa, niin silloin he siivoavat kodin ja tekevät hyvää ruokaa ja nauttivat YKSIN OLOSTA KOTONA!!
Kuinka paljon samoin ajattelevia naisia oikein onkaan olemassa?
Olin joskus naimisissa rekkamiehen kanssa joka oli paljon työn takia pois kotoa, joten minä olen kyllä saanut/joutunut olemaan kotona yksin myös aviossa ollessani, siksi en ole koskaan tullut edes ajatelleeksi, että joku kokisi oman kotinsa paikaksi, jossa ei saa edes silloin tällöin olla yksin ja rauhassa. Se on varmasti ahdistavaa...
Jos minun elämäni on jonkun mielestä ihanaa ja onnellista kun saan olla niin paljon yksin, minä puolestani ajattelen kadehtien, että sellaisen naisen elämä se vasta onnekasta onkin, joka saa joka päivä olla rakastamansa miehen kanssa.
Vaihtaisin kaukosuhteeni loppuelämän kestävään yhteiselämään vaikka tällä sekunnilla.
Olemme joskus puhuneet yhteen muuttamisesta, mutta ainakaan lähitulevaisuudessa se ei ole mahdollista, tietyt työkuviot ym. asiat eivät mahdollista yhteen menoa, joten suhteemme tulee jatkumaan tällaisena ties kuinka kauan.
Olen "surkutellut" kovaa kohtaloani naisystävilleni sekä työtovereilleni ja heidän kommenttinsa ovat kyllä yllättäneet monesti.
He ovat melkein kateellisia, kun olen kaukosuhteessa ja sanovat; Ajattele miten ihanaa kun sinulla on omaa aikaa, ei tarvitse passata ketään, saa olla ihan yksin kotona ja tehdä mitä haluaa, ei ole pakko laittaa ruokaa, saa ostaa mitä haluaa...
Kaikkein eniten, varsinkin pitkään naimisissa olleet ystävättäreni kadehtivat sitä, että saan olla yksin kotona!!! Moni kertoi todella nauttivansa jos heidän ukkonsa lähtevät päiväksi/pariksi esim. kalastamaan, työmatkalle tai jonnekin muualle pois kotoa, niin silloin he siivoavat kodin ja tekevät hyvää ruokaa ja nauttivat YKSIN OLOSTA KOTONA!!
Kuinka paljon samoin ajattelevia naisia oikein onkaan olemassa?
Olin joskus naimisissa rekkamiehen kanssa joka oli paljon työn takia pois kotoa, joten minä olen kyllä saanut/joutunut olemaan kotona yksin myös aviossa ollessani, siksi en ole koskaan tullut edes ajatelleeksi, että joku kokisi oman kotinsa paikaksi, jossa ei saa edes silloin tällöin olla yksin ja rauhassa. Se on varmasti ahdistavaa...
Jos minun elämäni on jonkun mielestä ihanaa ja onnellista kun saan olla niin paljon yksin, minä puolestani ajattelen kadehtien, että sellaisen naisen elämä se vasta onnekasta onkin, joka saa joka päivä olla rakastamansa miehen kanssa.
Vaihtaisin kaukosuhteeni loppuelämän kestävään yhteiselämään vaikka tällä sekunnilla.
Vastaukset 17
Vanhimmat
ollaan paljon nenut vastakkain,väkisinkin välillä voi ajatella,että saispa sitä omaa rauhaa..:)
välillä ihkaomaa rauhaa ja omia kavereita.
Mut kun toinen osapuoli ei sitä halua ymmärtää.
Heti on pettämistä kuulemma jos yksin tai kaverin kanssa johki tapahtumaankin lähtee.
Alkaa pikkuhiljaa ottaa päreeseen,tollanen epäluuloisuus ja kyttääminen.
En kuitenkaan tarkoita sinunlaistasi kauko elämää.
Enkä usko toistenkaan olleen vakavissaan.
Enkä tarkoita mitään salarakas stooria,
vaan pelkästään silloin tällöin tunnetta hengittää vapaammin.
Yli kolmekymmentävuotta jo samaa kainalohikeä haistellut.
kuullosti tutulta...
riittäisi jo kirjeopisto muotoinen avioliitto.
Voi jessus, mikä vastaus...:DDDDD Kiitti makeista nauruista Pirre...Taidat olla "kypsä"??
tuulella :))
tänne, mutta kun halusin vielä kerran vastata ja ketju oli jo täynnä. :))
Kiusattiin minuakin, mutta
Kirjoittanut: Pirre* 14.10.2006 klo 11.58
en minä silti menettänyt mielenrauhaani heidän takiaan.
Minusta tässä koulukiusaamisasiassa on monesti kysymys vain kiusatun vastareaktioiden voimakkuudestakin, - sehän näkyy täällä palstoillakin, tässä virtuaalisessa maailmassa..eikö vain?
Kun et provosoidu ja ota turhaa pulttia kaikista sanomisista sinut jätetään rauhaan.., ja kun ymmärtää mistä kiusaamisessa on loppujen lopuksi kysymys, se on helpompaa sivuuttaa...
Tarkoitan esim. jos lesbojen lapselle on selitetty asiat ne ovat tulleet ikäänkuin itsestään selvyyksiksi ei toisten sanomiset silloin paljoakaan haittaa.
En tarkoita että kiusaaminen on hyväksyttävää missään muodossa ja olosuhteissa, mutta enempi niistä heijastuu kiusaajan paha olo, ja/tai ilkeys..eli perheitä olisi tuettava yhteiskunnankin taholta enemmän sen pahan olon pois saamiseksi niistä..
Tämä on vain minun tällaista korpifilosofointia, en ole ammatti kasvattaja..
ps. olin kesakkonaama lapsena...:)
vastaukseni:
Pieni lapsi reagoi kiusaamiseen herkemmin kuin aikuinen ihminen. He ovat muutenkin herkempiä.
Sinua on siis kiusattu vain kesakkojesi takia, se ei varmasti ole ollut yhtä paha asia, kuin jos vanhempiasi haukuttaisiin lesboiksi tai homoiksi ynnä muuta todella todella todella ilkeää ja että sitä tapahtuu vielä joka päivä, saatat saada koulussa selkääsi melkein joka päivä ynnä muuta kamalaa. Silloin ei kiusata enää mistään kesakko-syystä?
Toinen juttu on että jollet provosoidu, ei se kiusaaminen välttämättä lakkaa, vaan pahenee ennestään. Lapsen luonnollinen reaktio on joko puolustautua ja tapella vastaan, tai ottaa selkäänsä ja tulla araksi ja pelokkaaksi, keskivaihettakin siinä on, mutta ei se hyvää tee sille lapselle sekään.
Minäkään en ole mikään Ammattikasvattaja, mutta olin sieltä pahimmasta päästä koulukiusattu, en viitsi edes kertoa, muuta kuin että sain selkäänikin hyvin usein välitunnilla isommilta tytöiltä, joita pelkäsin. Kouluaikani oli elämäni karmeinta aikaa, enkä soisi sitä todellakaan yhdellekkään lapselle, en omilleni, enkä vieraille. Näin vain tapahtuu edelleen ja siitä lehdissäkin kirjoitellaan.
Valitettavasti kaikki eivät kasvata lapsiaan hyviksi ihmisiksi.
ps. 7 luokalla ollessani liityin judoon ja toiseksi viimeisenä koulupäivänä 9.llä luokalla tapasin nämä isot tytöt kaupungilla, jotka yrittivät kimppuuni, niin minä selätin ne ja uhkasin vetää huolella lättyyn, jos minuun enää koskevat. Ne lopetti kiusaamisen siihen, mitä ihmettelen vielä tänäpäivänäkin, kaikkein pahin niistä tarjosi jopa tupakan päättäjäis päivänä. :)
Mutta olin kuitenkin sen yhdeksän vuotta koulukiusattu ja olin melkein itsemurhan partaalla ja kävin terapiassa kun koulu ei luistanut, enkä uskaltanut kertoa kiusaamisesta kuin kotona ja lopulta pakotettiin kouluterveyden hoitajan juttusille kerta per viikko. Nousi pala kurkkuun.. moi.
vähänkään kovalta vaikuttavia ihmisiä työelämää myöten. Lopetan tähän.
minua tai vanhempiani ei siis haukuttu lesboiksi tai homoiksi, vaan se oli jostain muusta johtuvaa, kuten erikoinen nimeni, ja ehkä jotain mitä en ees ymmärtänyt että miksi kiusasivat. Purkivat pahaa oloaan minuun koulukodin isot pahat tytöt?
Se että annoin niille selätyksen, johtui siitä että sisuunnuin, enkä olisi kestänyt enää yhtään höykytystä puolustautumatta kunnolla, kun kukaan ei koskaan minua auttanut, vaikka näkivät mitä tapahtui, piti minun sitten itse omien hermojeni takia se tehdä, vaikka olin luvannut olla kiltti tyttö ja pois tappeluista.
mie oisin tehny sinun vanhempinasi -, olisin istunut vaikka koko vuoden koulussa ja katsonut eikö siihen kiusaamiseen saada loppua, en takuulla olisi jättänyt lastani kenenkään kynsiin..olisin puolustaisin kuin ärsytetty naarastiikeri pentujani hrrrr..
Asuimme aiemmin kaava-alueella omakotitalossa, ja naapurin pojan koltiainen ryhtyi pitämään meidän pihaa kusipaikkanaan, kävi samanikäistä tytärtämme mätkimässä päin plättyä ja kuseksi hänen pyöränsä päälle mennen tullen - auta armias kun saimme kakrun kynsiimme ja puhutteluun - kiusaaminen loppui siihen paikkaan, mutta olisi jatkunut kenties kuinka kauan ellemme itse olisi puuttuneet tomerasti kiusaamiseen.
Tämä kyseinen lapsi oli tehnyt ilkeyttä pitkin pihoja, ja ainakun siitä ilmoitettiin pojan vanhemmille he kuittasivat vitsillä tapahtuneen...eihän tässäkään lapsi oikeastaan ollut se syyllinen vaan ne pojan vanhemmat, jotka jättivät hänet heitteille..
laiminlyönneet minua, eivätkä jättäneet heitteille. En olisi laskenut heitä kouluuni kyttäämään, olisin tullut siitä vain enemmän kiusatuksi, he eivät voisi vahtia ja suojella minua kahdeksaa tuntia päivässä vuoden ympäri, koulussa, luokassa ja koulunkäytävillä. johan olisin hävennyt silmät päästäni, jos äitini tai isäni olisi tullut sinne vahtimaan! Näin sanoo myös poikani, että et varmaan tule, kun olin jo menossa sinne koulun pihalle kytikselle, hän sanoi ettei mene kouluun enää ikinä, jos sinne menisin. Ymmärrän häntä, koska itse ajattelin aikoinani ihan samoin. Ainoa mitä vanhemmat voivat tehdä nolaamatta lapsiaan toisten lasten silmissä, on keskustella opettajien kanssa ja vaatia tiukempaa välituntivalvontaa, mitä ei tule kai koskaan tapahtumaan, kun koulussa ei riitä valvojia. Ja että kiusaajat saataisiin verekseltään kiinni, ettei niillä olisi esittää mitään vastaväitteitä enää saadessaan rangaistuksen (josta he eivät liioin ainakaan siihen aikaan välittäneet kun itse olin koulussa).
Kaikki ei ole niin yks oikoisata Pirre hyvä. :)
kääntänyt koulun nurin :), semmonen mie olen, kun oikkeen sille päälle tulen..
kun lapset olivat pieniä.
Heidän lapsuudestaan hän ei oikeastaan tiedä mitään.
Silloin halusin hänen olevan ns. normaaleissa työhommissa.
Kun hän sitten lopetti reissuhommat oli se melkoinen elämänmuutos.
Tuntui jotenkin ahdistavalta ja riitoja on ollut vähän väliä.
Piti uudelleen aloittaa tavallaan yhdessäolo.
Ei se helppoa ole totisesti ollut ja erokin on ollut tipalla, mutta yhä ollaan yhdessä.
Toisille ehkä sopii paremmin pieni välimatka kuin jatkuva saman katon alla oleminen.
Yksin olemista kaipaa, omaa huonetta harrastuksiin ja tasapuolista elämää, missä jokainen löytää omat sukkansa itse. :)
Ja mieluiten peseekin vaikka, mutta se ei ole ongelma.
Mitä sellaasella akalla teköö, joka ei sukkia pese eikä työkamppehia korjaa? Sellaseksi kiiltokuva likaksiko se pitääs ottaa johonkin lipaston päälle pölyyntymähän? Kyllä naisen pitää osata ja haluta yhteeses huushollis ruokaa laittaa, siivota ja korijata haalarit jos sattuu repäsemähän lahkeesehen sellaasen kramalehen tai nappi irtoamahan. Siinähän sitä olis harrastuksia ja saa ne yksinkin teherä, vaikka istuusit kellaris tai aitankokilla ompelemas. Miten ny parhaaten passaa.
Pitäiskö vielä käydä palkkatyössäkin korjaamisten, ruuan laiton ja siivoamisen sekä sukanpesun lisäksi?
pelkkää omaa rauhaa niin avioliitto olisi täydellinen.