Synnytyksen jälkeinen aika pelottaa. Ei elämä vauvan kanssa vaan pelkään masennusta. Tämä raskausaika on ollut sinänsä erittäin raskas. Kaksi läheistä sukulaista kuoli kesän aikana. En antanut itseni surra silloin ja nyt on alkanut pelottaa että jos se kaikki suru mitä olen pitänyt sisälläni, purkautuukin yhtäkkiä... Pystynkö pitämään huolen itsestäni ja vauvastani...
Tulevaisuus
pelottaa..
8618
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mulla on aivan samantyyppisiä tunteita, vaikka raskausaika onkin ollut minulle henkisesti tasaista aikaa joitakin herkkyyskausia lukuunottamatta. Hormonaaliset muutokset ovat olleet kehossani aina tosi rajuja, joista osoituksena voimakas reagointi pillereihin, rajut PMS-oireet ja koko raskauden kestänyt pahoinvointi.
Olen aivan vakuuttunut siitä, että synnytyksen jälkeen hormonimyllerryksessä minuun iskee masennus. Tyhmäähän tuollaisia on spekuloida, mutta kun tiedän kehoni ja hormonit. Varasin äitini heti meille viikoksi, kun lapsi on syntynyt, jos sattuu siten, että vain itkeskelen yms. En ole aiemmin kärsinyt masennuksesta, mutta synnytyksen jälkeinen aika pelottaa.
koska olen todella hormonien vietävissä normaalisti. Synnytyksen jälkeen odotin maagista kolmatta päivää ja sen tuomaa masennusta. Iltapäivällä soitin miehelle, ettei sitä masennusta vielä kuulu, ehkä tulee illalla. Illallakaan en masentunut, vaikka olinkin hyvin huolissani pienestä keltaisesta vauvastamme. Hänen hoitonsa oli synntyksen päälle todella raskasta. Kuukausi synntyksestä totesin, ettei masennusta tullutkaan. Ehkei juuri siksi, että odotin sitä niin itsestäänselvyytenä. Jos masennus kuitenkin iskee, kannattaa rohkeasti puhua asiasta jo sairaalassa ja neuvolassa ja olla avoin.
koska sä noin hyvin tiedostat ongelman. Sun kannattaa keskustella asiasta mahdollisimman paljon. Ja antaa itsesi surra. Se ei voi vahingoittaa vauvaa enempää ainakaan kuin jos pidät kaiken sisälläsi, jos sitä pelkäät. Jos sulla on hyvä suhde neuvolan terveydenhoitajaan, puhu hänelle pelostasi. Puhu ystävien kanssa ja haali jo nyt ympärille ihmisiä, jotka voivat auttaa ihan käytännön jutuissakin, jos vaan mahdollista. Paljon puhutaan nykyään synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja siitä, kuinka rankkaa vauvan kanssa voi olla. Mutta lapsi tuo myös valtavat määrät iloa ja rakkautta. Vauvan pieni hymy auttaa jaksamaan ja varmasti myös lohduttaa.
Nuo pienetkin kannustuksen sanat tuntuu hyvälle!
Mä olen yleesä sellainen ihminen että haluan pitää murheet sisälläni, että tämäkin pieni purkaminen helpotti oloa. Kai tässä pitäisi "ryhdistäytyä" ja ottaa asia puheeksi vaikka neuvolassa.. Kai ne sieltä ohjaa jonkin ammattiauttajan luo jos on tarpeen..
ittes raskaaks hankkinu jos oot noin hermoheikko.
Juuri tälläistä kommenttia tässä kaipailin. Hyvää päivän jatkoa! ;)
On hyvä tiedostaa ja tavallaan varautua siihenkin mahdollisuuteen, että masennus voi tulla...Tärkeää on että et joutuisi salailemaan pelkojasi vaan pystyisit niistä avoimesti puhumaan niin myös ystävät ja sukulaiset osaavat varautua siihen ja tietysti tärkeimpänä oma puoliso! Helpottaa kummasti:)Ja sitten jos niin ikävästi käy että masennusta tulee on helpompi saada apua kun on siitä jo etukäteen puhunut.
Itse kärsin reaktiivisesta masennuksesta, mutta en enään pelkää sitä yhtä paljon kuin aiemmin jolloin salailin asiaa ja olin koko ajan ns.varpasillaan sairauden kanssa. Kumma kyllä, nyt kun olen puhunut asiasta, olen saanut itseymmärrystä, eikä kausia ole ollut läheskään yhtäpaljon kuin aiemmin. Jos sairastun synnytyksen jälkeen on minulla nyt rohkeutta myös pyytää apua....Eli siis ei muutakuin puhu, puhu ja puhu! :D Tsemppiä!
Se masennus on hyvin viheliäinen ystävä.
Aiempien raskauksieni jälkeen se hiipi minuun molemmilla kerroilla,muutaman viikon kuluttua synnytyksistä.
Olen herkkä ihminen kaikin puolin ja elämässäni sellaisena ihmisenä kuin silloin olin,se oli raastavaa.
Ensimmäisessä masennuksessa pelkäsin hysteerisesti ydinkatastrofia.
Meillä ei saanut avata radiota tai telkkaria,koska olin alati paniikissa.
Matkalla autolla esim. kauppaan tähyilin ulos ikkunasta nähdäkseni juoksevatko ihmiset paniikissa, koska ydinkatastrofi oli tapahtunut.
Neuvolassa oli pakko puhua asiasta,josta minut lähetettiin juttelemaan psykologin kanssa jolloin sain tilanteen hallintaan ja aloin työstämään syitä jotka johtivat näin pahaan tilanteeseen.
Sitten syntyi vuoden päästä toinen lapsi ja tällä kertaa tuijotin yökaudet ikkunasta,josko ufo tulisi minut hakemaan..,sairasta siis.
Näihin liittyi tietenkin ankara kuoleman pelko ,varsinkin vauvan kuolemasta.
Näin siis jatkui asioista jutteleminen ja tie itsetutkiskeluun alkoi.
Kuukausia aina vei tuo pahin pelkojen aika.
Näistä ajoista asti olen pelännyt,että jos joskus vielä teen lapsia,niin sairastunko kenties skitsofreniaan tai muuhun vastaavaan.
Sekoanko lopullisesti?
Nyt päätettyämme lapsen teosta otin heti kierukkaa poistattamaan mennessäni asian lääkärin kanssa puheeksi.
Aion tarttua apuun heti ,jos alkaa tuntumaan tarpeelliselta.
Kuitenkin olen positiivinen,sillä tunnen itseni nyt paremmin ja olen käynyt niin paljon asioita läpi ja kasvanut ihmisenä ja tutkinut elämääni ja käyttäytymistäni ja niiden vaikutuksia,
jolloin saattaa olla ,että vältyn pahimmalta "hulluudelta".
Pelottaa silti jonkin verran,koska se on työläs tie sieltä ulos,voimavaroja tarvitaan niin hirveästi.
Mutta näin menee tarina tämän sielun,
halusin sen vain kertoa,
ehkä kannustimena,että ei kannata ainakaan jäädä yksin asioiden kanssa miettimään.
Hoitakaa hyvin itseänne,kanssasisaret.