Olen 14 -vuotias tyttö. Olen nyt muutaman kuukauden ollut erittäin masentunut, koko ajan oloni on niin surullinen enkä pysty olemaan ajattelematta kaikkea paskaa. Kolme vuotta, ennen tätä, olin vain lievästi masentunut. Ja se lievyys johtui vain siitä, että osasin olla ajattelematta mitään.
Kaikki mikä minua ennen piristi, ei enää auta. Leffojen katselu ei tunnu enää samalta, koska silloinkin ajatukset vain rullaavat muissa maailmoissa, enkä pysty kekittymään itse leffaan. Musiikin kuuntelu on ennen saanut masentuneisuuden pysymän loitolla, koska kuunnellessani sitä en ala ajattelemaan mitään syvällisempää. Se ei enää auta. Olen vaipunut niin syvälle omiin ajatuksiini, että en pysty muuhun keskittymäänkään.
Masennukseni syy, luulen, on enimmäkseen yksinäisyys. Kavereita ei ole ollut moniin vuosiin. Enkä enää osaa keneenkään tutustua. Ala-asteen syjimisestä johtuen kaverini katosivat, eikä minua enää huolittu porukkaan mukaan. Siinä samalla meni sosiaaliset taitoni, vuosien kuluessa yhtään ei jäänyt siitä jäljelle.
Ihmiset yrittävät tutustua minuun, mutta kaikkien kiinnostus lopahtaa, koska itse en osaa näyttää minkäänlaista kiinnostusta ketään kohtaan.
Haluaisin pois, pois tästä kaikesta. Enää ei edes lohduta ajatus ''kyllä mä niitä sitten kavereita joskus löydän'', koska musta tuntuu, että kaverit eivät olisi apu mihinkään, ehkä yksinäisyyteen, mutta muuten olisin yhä masentunut.
Kiinnostus kaikkea kohtaan on kadonnut. Mikään asia ei saa mua enää innostumaan. Täällä minä vain istun kotona, yksin säälien ja vihaten itseäni.
Tunnillakin eräs luokkalaiseni tyttö sanoi ''kaikilla on ainakin yksi ystävä, niin tätä juttua voi sitten levittää eteenpäin..'' - kaikki vaan nyökyttelivät ja minä olin itku kurkussa, että niin joo varmasti kaikilla on ainakin yksi ystävä...Olen varmasti jotenkin outo, kun kaikilla muilla taitaa niitä ystäviä niin paljon, että on vaikka muille jakaa. Pelkään myös sitä, että jos joku tulisi mulle juttelemaan ystävyysmielessä, mutta itse en osaisi sanoa mitään. En pysty ihmisille puhumaan mistään, varsinkaan mistään vähän vakavemmista asioista. Halua pitää ne kaikki itselläni, koska ei kukaan halua suosiolla kuunnella toisen valittamista, ja vaikka haluaisikin, niin siitähän tulisi toiselle ihmisellekkin huono olo.
Musta on jopa tullut väkivaltainen, olen yrittänyt kuristaa siskoni, hakannut häntä (hän ollut kyllä mukana) ja tehnyt kaikkea mitä vain olen pystynyt. Äitiäni olen haukkunut huoraksi, hakannut häntä päästäkseni irti hänen otteestaan kun hän on yrittänyt rauhoittaa minua.
Olen tulossa hulluksi, itkettaää vaan tämä kaikki.
Kaikki mikä minua ennen piristi, ei enää auta. Leffojen katselu ei tunnu enää samalta, koska silloinkin ajatukset vain rullaavat muissa maailmoissa, enkä pysty kekittymään itse leffaan. Musiikin kuuntelu on ennen saanut masentuneisuuden pysymän loitolla, koska kuunnellessani sitä en ala ajattelemaan mitään syvällisempää. Se ei enää auta. Olen vaipunut niin syvälle omiin ajatuksiini, että en pysty muuhun keskittymäänkään.
Masennukseni syy, luulen, on enimmäkseen yksinäisyys. Kavereita ei ole ollut moniin vuosiin. Enkä enää osaa keneenkään tutustua. Ala-asteen syjimisestä johtuen kaverini katosivat, eikä minua enää huolittu porukkaan mukaan. Siinä samalla meni sosiaaliset taitoni, vuosien kuluessa yhtään ei jäänyt siitä jäljelle.
Ihmiset yrittävät tutustua minuun, mutta kaikkien kiinnostus lopahtaa, koska itse en osaa näyttää minkäänlaista kiinnostusta ketään kohtaan.
Haluaisin pois, pois tästä kaikesta. Enää ei edes lohduta ajatus ''kyllä mä niitä sitten kavereita joskus löydän'', koska musta tuntuu, että kaverit eivät olisi apu mihinkään, ehkä yksinäisyyteen, mutta muuten olisin yhä masentunut.
Kiinnostus kaikkea kohtaan on kadonnut. Mikään asia ei saa mua enää innostumaan. Täällä minä vain istun kotona, yksin säälien ja vihaten itseäni.
Tunnillakin eräs luokkalaiseni tyttö sanoi ''kaikilla on ainakin yksi ystävä, niin tätä juttua voi sitten levittää eteenpäin..'' - kaikki vaan nyökyttelivät ja minä olin itku kurkussa, että niin joo varmasti kaikilla on ainakin yksi ystävä...Olen varmasti jotenkin outo, kun kaikilla muilla taitaa niitä ystäviä niin paljon, että on vaikka muille jakaa. Pelkään myös sitä, että jos joku tulisi mulle juttelemaan ystävyysmielessä, mutta itse en osaisi sanoa mitään. En pysty ihmisille puhumaan mistään, varsinkaan mistään vähän vakavemmista asioista. Halua pitää ne kaikki itselläni, koska ei kukaan halua suosiolla kuunnella toisen valittamista, ja vaikka haluaisikin, niin siitähän tulisi toiselle ihmisellekkin huono olo.
Musta on jopa tullut väkivaltainen, olen yrittänyt kuristaa siskoni, hakannut häntä (hän ollut kyllä mukana) ja tehnyt kaikkea mitä vain olen pystynyt. Äitiäni olen haukkunut huoraksi, hakannut häntä päästäkseni irti hänen otteestaan kun hän on yrittänyt rauhoittaa minua.
Olen tulossa hulluksi, itkettaää vaan tämä kaikki.
Vastaukset 6
Vanhimmat
kanssa!!! Tilanteesi on huolestuttava!
Vieraalle en puhumaan menisi mistään hinnasta(terkka kun lisäksi sattuu olemaan hiukan ärsyttävä täti). Tulisi vain entistä paskempi olo.
pyrkisit muuttamaan nuo itseä alentavat ajatukset itsekurin kautta itseä rakastaviksi. Olet jostakin syystä, ehkä juuri sen koulukiusaamisen takia heittäytynyt halveksimaan itseäsi. Nyt on aika alkaa ajatella hyviä asioita niin itsestäsi, kuin läheisistäsikin.
Anna nyt itsellesi kaikki mennyt anteeksi ja samoin läheisillesi ja ala uudelta pöydältä ja aivan eritavalla. Kylvä hyvää, tulet näkemään, että se kannattaa ja kun joku kaveri haluaa ystävyyttäsi, niin ole siihen valmis, sillä sinä älykkäänä ihmisenä löydät kyllä rupateltavaa, kun tahdot. Älä todellakaan hae ystävyyssuhteesta taakkojen kuuntelijaa, sillä mitä enemmän sinä pyrit puhumaan hyvää, sitä enemmän tulet siihen itsekin uskomaan.
Olet kehittymässä aikuisuutta kohden ja siksi sinun on nyt aika etsiä oikea tietä ja tulla tasapainoiseksi ja pärjääväksi aikuiseksi.
Voisitko kertoa tänne jotakin myönteistä itsestäsi? Käyn välillä katsomassa otetko vastannut.
En kyllä aivan vihaa itseäni. Mutta vihaan sitä, kun olen niin epäsosiaalinen, enkä ole pystynyt, yrittänyt kylläkin, tehdä asialle mitään. On minun syyni, ainoastaan minun, että olen nyt yksin. Minulla on päivittäin mahdollisuus mennä juttelemaan ihmisille, mutta en pysty siihen, en osaa.
Olen hyväksynyt itseni muuten kyllä, itsetuntoni on, sanoisinko, että erittäin hyvä jopa. Ainoastaan tuo epäsosiaalisuus on niin hankala, sitä en voi hyväksyä, minun on päästävä siitä eroon. Muuten jään ikuisesti yksin. Väkivaltaisuus myös hiukan mietityttää. En ole yleensä väkivaltainen, mutta jos joku käy kiinni, hermoni pettävät. Tuossa siskonikin tapauksessa, hän kävi minuun ensiksi käsiksi, alkoi repimään minua, joten siinä sitten kävin itsekkin kiinni häneen. En yritä puolustella tuolla tekoani, se oli silti väärin. Siskonikin tosin teki väärin, hän ei olisi saanut tulla repimään minua, vaikka riitaa olikin. En missään tapauksessa itse kävisi kiinni riidan takia, mutta jos joku minuun käy kiinni niin en kyllä vain ole siinä riepoteltavana.
Olet vielä lapsi, muistathan sen. Et voi odottaa itseltäsi liikaa. Et sitäkään, että olisit kehittynyt sosiaalisilta kyvyiltäsi sellaiseksi miksi tulet.
On hyvä, että näyt ymmärtävän, että omat puutteellisuutesi estävät sinulta kanssa käymistä ihmisten kanssa, etkä ala syyttää epäonnistumisistasi muita. Siitä jo näkee, että sinulla on hyvät mahdollisuudet kehittyä sosiaaliseksi, empaattiseksi ja hyvin pärjääväksi.
Hyvin monet ovat iässäsi ujoja ja eivät saa sanaa suustaan seurustelu tilanteissa. Siksi ole kärsivällinen itsesi kanssa ja opettele keskustelu taitoja.
Kirjoittajana olet hyvä ja siksipä valmiudet keskusteluunkin ovat hyvä, kunhan se este, joka vielä on poistuu kehityksen myötä.
Väkivalta on aina pahasta. Kenenkään ei pitäisi jäädä paikkaan missä sitä esiintyy, eikä ikinä pitäisi vastata väkivaltaan väkivallalla. Tietenkin itseä on puolustettava, jos on sallinut itsensä jäävän paikkaan missä sitä esiintyy, mutta vain puolustettava, ei siis liioitelua.
Osaatko luottaa äitiisi ja keskustella avoimesti hänen kanssaan?
Vaikka nyt oletkin monille vaikeassa iässä, niin se ei anna sinulle lupaa käydä vanhempiasi vastaan. Vaikka vanhempasi ovat millaisia ovatkin, pyri sinä kunnioittamaan heitä, sillä isäänsä ja äitiänsä rakastava saa siunauksen, mutta heitä vihaava ja halveksiva tekee syntiä.
Vanhemmilla on vielä sinun ikäiseesi määräysvalta ja heidän tulisi huomioida tuo masennuksesi. Heittäydy lapseksi ja puhu heille tilastasi ja pyydä heitä auttamaan sinua, tai yhdessä voitte etsiä apua.
Onneksi sinä vanhenet joka päivä ja sen myötä vahvistut ja pääset irti tuosta iän tuomasta sekamelskasta.
Onko sisarellasikin masennusta, vai mistä johtuu hänen hyökkäävyytensä? Jos suinkin mahdollista, puhukaa perheenä näistä asioista, se mahdollisesti rakentaa ja yhdistää teitä. Voitte miettiä samalla tarvitseeko perheenne tukea ja jos toteatte tarpeen, voitte etsiä tukiverkon.
Ole vain rauhallinen ja toivo paljon ja usko itsestäsi ja läheisistäsi hyvää, siitä ne tunteetkin virkoavat.
... sillä et näköjään halua ottaa neuvoja vastaan