Minulla on alunperin uskonnollinen kotitausta joka on jättänyt jälkensä minuun.
Minua kiusattiin koulussa toisten uskovaisten lasten toimesta uskovien opettejien lotkauttamatta eväänsä.
Koulun vaihdon jälkeen meni muutama vuosi hyvin mutta yläasteelle siirryttyäni sama helvetti jatkui mutta triplana.
Samoin ammattikoulussa jouduin urheilijaporukan hampaisiin jotka tekivät elämästäni helvetin niiksi muutamiksi vuosiksi.
Armeijassa yksi kiusaajista sattui samaan tupaan ja sai puhuttua muut puolelleen minua vastaan koska olin hitaampi jossain toimissa.
Armeijan aikaan mietin ensimäistä kertaa tappavani itseni mutta sitten tilanne helpotti kun minut siirrettiin toiseen komppaniaan loppuintin ajaksi.
Sinä aikana sain ensimäisiä oikeita kavereita ja itsetuntoni koheni.
Armeijan jälkeen lähdin opiskelemaan kokonaan uutta alaa ja sain kavereita sitä kautta.
Opiskeluaikana aloin seurustella ja tunsin pitkästä aikaa oloni elämisen arvoiseksi.
Sitten tyttöystäväni joutui väkivallan kohteeksi ja sairastui henkisesti.
Minä tuin häntä pitkään mutta lopulta hänen oli pakko turvautua ammattiapuun.
Oli todella raskasta nukkua vain muutama tunti yössä ja pelätä päivä koulussa onko toinen enää hengissä.
Siitä alkoi parivuotinen sairaalakierre jolloin hän oli välillä parempana ja välillä huonompana toipuen lopulta.
Toivuttaan hän alkoi liikkua erään tytön kanssa joka oli sinkku ja ei pitänyt minusta.
Tyttöystävälläni alkoi hillitön biletysrumba.
Aluksi hän vakuutti kaiken olevan hyvin mutta tunnusti lopulta pettäneensä minua.
Annoin anteeksi mutta jonkin ajan kuluttua sama toistui.
Lopulta päädyimme eroamaan.
Ero oli minulle raskas vaikka niin oli suhdekkin.
Elin monta kuukautta kuin robotti käyden koulussa hammasta purren.
Lopulta alkoi kuitenkin helpottaa ja elämä asettua uomiinsa.
Myös seuraelämä alkoi vilkastua.
Entinen tyttöystävä kuuli jostain minun käyneen treffeillä ja aloitti piirityksen .
Sydämmessäni rakastin häntä vieläkin ja aloimme uudelleen seurustella.
Onnea ei kestänyt kauan kun sama rumba alkoi taas .
Hän petti ,minä annoin anteeksi.
Pettämiselleen syyksi hän sanoi milloin mitäkin alkaen liian vähäisestä seksielämästä.
Tälle minä taas en voinut mitään sillä hän sanoi myös inhoavansa seksiä minun kanssani toisinaan.
Jokainen täysjärkinen olisi lähtenyt suhteesta mutta minulla ei ollut voimia repäistä itseäni irti.
Sitten suhteemme ollessa taas katkolla tapasin erään tytön jonka kanssa tunsin sellaista sielunyhteyttä mitä en ollut ennen kokenut.
Tyttö oli minua jonkin vuoden nuorempi mutta fiksu ja elämän tummempaakin puolta nähnyt.
Vatvoin tunteitani kuukausikaupalla päätyen lopulta tunnustamaan tunteeni.
Hän tunsi samoin ja aloimme tapailla hiljakseltaan.
Hän oli parasta mitä minulle oli koskaan tapahtunut kunnes..
Samoihin aikoihin entinen tyttöystäväni repsahti taas henkisesti ja soitti minulle pyytäen käymään.
Koska pahimmat haavat olivat umpeutuneet menin säälistä käymään.
Tuolla käynnillä päädyin sänkyyn hänen kanssaan.
Painiskelin tunnotuskien kanssa pari viikkoa päätyen lopulta kertomaan asiasta tälle deitilleni.
Se oli se sen orastavan romanssin loppu.
Ymmärsin häntä täysin ja tunnen vieläkin jonkinlaista syyllisyyttä asiasta jossain syvällä sisimmässäni.
Tämä tapahtui valmistumistani seuranneena syksynä.
Olin myös saanut vakittuisen työpaikan joka ei tässä tilanteessa paljon lohduttanut.
Elin taas monta kuukautta kuin Zombie.
Kävin töissä ja ja koetin keksiä syitä miksi olla tappamatta itseäni jo tänään.
Purin pahaa oloani kirjoittamalla runontapaisia jotka sitten heitin parempina päivinä roskiin.
Lapsuuden katkerista kokemuksista johtuen jumalalta avun pyytäminen ei tullut kuuloonkaan.
Niinpä ajauduin toisen äärilaitaan lukemaan mustaa raamattua ja etsimään sieltä sitä jotain.
Ajattelin että kun en enää tunne mitään ,niin olen täydellinen.
Jonkin ajan kuluttua havahduin todellisuuteen että olin joutumassa ojasta allikkoon.
Sain vain painajaisia ja pelkotiloja joten touhu sai jäädä.
Nykytodellisuuteni on sitä että vedän ihmisille iloisen ja huolettoman ihmisen roolia joka aika ajoin rikkoutuu raivokohtauksiin joita saan vähäisestäkin vähättelystä tai jonninjoutavasta paskanlässytyksestä.
Sisäinen maailmani on kylmä ja tyhjä .
Olen menettänyt kyvyn solmia ihmissuhteita.
Ja päivä päivältä minun on pahempi olla.
En tunne oikein iloa enkä surua mutta vihata kyllä osaan siitäkin edestä.
Minä vihaan kaikkea mahdollista mutta kaikkein eniten itseäni ja heikkouksia jotka muut ovat julkituoneet ja ne tiedostan itsekkin.
Sisäinen raivoni on tavallaan kantanut minut läpi näitten vaikeitten vuosien mutta nyt yli kolmekymppisenä olen tajunnut sen syövän minua sisältä pikkuhiljaa.
Hieman kateellisena katselen ihmisiä jotka pystyvät välittömästi tutustumaan toisiin ihmisiin.
Minusta ei siihen ole.
Mikä minulla on?
Voisiko minustakin tulla vielä ehjä ihminen?
En ole viitsinyt kuvailla kaikkea täysin välttääkseni tunnistetuksi tulemisen ja kaikkea ei vaan saa tulemaan sanoiksi.
Uskonnon tuputtajat älköön vaivautuko samoin kehoitukset itsemurhaan.
Ehkä jonakin päivänä on aika rikkoa eloni säröinen astia lopullisesti muttei vielä.
Osasta vastoinkäymisiä saan kiittää itseäni ja omaa tyhmyyttäni.
Minua kiusattiin koulussa toisten uskovaisten lasten toimesta uskovien opettejien lotkauttamatta eväänsä.
Koulun vaihdon jälkeen meni muutama vuosi hyvin mutta yläasteelle siirryttyäni sama helvetti jatkui mutta triplana.
Samoin ammattikoulussa jouduin urheilijaporukan hampaisiin jotka tekivät elämästäni helvetin niiksi muutamiksi vuosiksi.
Armeijassa yksi kiusaajista sattui samaan tupaan ja sai puhuttua muut puolelleen minua vastaan koska olin hitaampi jossain toimissa.
Armeijan aikaan mietin ensimäistä kertaa tappavani itseni mutta sitten tilanne helpotti kun minut siirrettiin toiseen komppaniaan loppuintin ajaksi.
Sinä aikana sain ensimäisiä oikeita kavereita ja itsetuntoni koheni.
Armeijan jälkeen lähdin opiskelemaan kokonaan uutta alaa ja sain kavereita sitä kautta.
Opiskeluaikana aloin seurustella ja tunsin pitkästä aikaa oloni elämisen arvoiseksi.
Sitten tyttöystäväni joutui väkivallan kohteeksi ja sairastui henkisesti.
Minä tuin häntä pitkään mutta lopulta hänen oli pakko turvautua ammattiapuun.
Oli todella raskasta nukkua vain muutama tunti yössä ja pelätä päivä koulussa onko toinen enää hengissä.
Siitä alkoi parivuotinen sairaalakierre jolloin hän oli välillä parempana ja välillä huonompana toipuen lopulta.
Toivuttaan hän alkoi liikkua erään tytön kanssa joka oli sinkku ja ei pitänyt minusta.
Tyttöystävälläni alkoi hillitön biletysrumba.
Aluksi hän vakuutti kaiken olevan hyvin mutta tunnusti lopulta pettäneensä minua.
Annoin anteeksi mutta jonkin ajan kuluttua sama toistui.
Lopulta päädyimme eroamaan.
Ero oli minulle raskas vaikka niin oli suhdekkin.
Elin monta kuukautta kuin robotti käyden koulussa hammasta purren.
Lopulta alkoi kuitenkin helpottaa ja elämä asettua uomiinsa.
Myös seuraelämä alkoi vilkastua.
Entinen tyttöystävä kuuli jostain minun käyneen treffeillä ja aloitti piirityksen .
Sydämmessäni rakastin häntä vieläkin ja aloimme uudelleen seurustella.
Onnea ei kestänyt kauan kun sama rumba alkoi taas .
Hän petti ,minä annoin anteeksi.
Pettämiselleen syyksi hän sanoi milloin mitäkin alkaen liian vähäisestä seksielämästä.
Tälle minä taas en voinut mitään sillä hän sanoi myös inhoavansa seksiä minun kanssani toisinaan.
Jokainen täysjärkinen olisi lähtenyt suhteesta mutta minulla ei ollut voimia repäistä itseäni irti.
Sitten suhteemme ollessa taas katkolla tapasin erään tytön jonka kanssa tunsin sellaista sielunyhteyttä mitä en ollut ennen kokenut.
Tyttö oli minua jonkin vuoden nuorempi mutta fiksu ja elämän tummempaakin puolta nähnyt.
Vatvoin tunteitani kuukausikaupalla päätyen lopulta tunnustamaan tunteeni.
Hän tunsi samoin ja aloimme tapailla hiljakseltaan.
Hän oli parasta mitä minulle oli koskaan tapahtunut kunnes..
Samoihin aikoihin entinen tyttöystäväni repsahti taas henkisesti ja soitti minulle pyytäen käymään.
Koska pahimmat haavat olivat umpeutuneet menin säälistä käymään.
Tuolla käynnillä päädyin sänkyyn hänen kanssaan.
Painiskelin tunnotuskien kanssa pari viikkoa päätyen lopulta kertomaan asiasta tälle deitilleni.
Se oli se sen orastavan romanssin loppu.
Ymmärsin häntä täysin ja tunnen vieläkin jonkinlaista syyllisyyttä asiasta jossain syvällä sisimmässäni.
Tämä tapahtui valmistumistani seuranneena syksynä.
Olin myös saanut vakittuisen työpaikan joka ei tässä tilanteessa paljon lohduttanut.
Elin taas monta kuukautta kuin Zombie.
Kävin töissä ja ja koetin keksiä syitä miksi olla tappamatta itseäni jo tänään.
Purin pahaa oloani kirjoittamalla runontapaisia jotka sitten heitin parempina päivinä roskiin.
Lapsuuden katkerista kokemuksista johtuen jumalalta avun pyytäminen ei tullut kuuloonkaan.
Niinpä ajauduin toisen äärilaitaan lukemaan mustaa raamattua ja etsimään sieltä sitä jotain.
Ajattelin että kun en enää tunne mitään ,niin olen täydellinen.
Jonkin ajan kuluttua havahduin todellisuuteen että olin joutumassa ojasta allikkoon.
Sain vain painajaisia ja pelkotiloja joten touhu sai jäädä.
Nykytodellisuuteni on sitä että vedän ihmisille iloisen ja huolettoman ihmisen roolia joka aika ajoin rikkoutuu raivokohtauksiin joita saan vähäisestäkin vähättelystä tai jonninjoutavasta paskanlässytyksestä.
Sisäinen maailmani on kylmä ja tyhjä .
Olen menettänyt kyvyn solmia ihmissuhteita.
Ja päivä päivältä minun on pahempi olla.
En tunne oikein iloa enkä surua mutta vihata kyllä osaan siitäkin edestä.
Minä vihaan kaikkea mahdollista mutta kaikkein eniten itseäni ja heikkouksia jotka muut ovat julkituoneet ja ne tiedostan itsekkin.
Sisäinen raivoni on tavallaan kantanut minut läpi näitten vaikeitten vuosien mutta nyt yli kolmekymppisenä olen tajunnut sen syövän minua sisältä pikkuhiljaa.
Hieman kateellisena katselen ihmisiä jotka pystyvät välittömästi tutustumaan toisiin ihmisiin.
Minusta ei siihen ole.
Mikä minulla on?
Voisiko minustakin tulla vielä ehjä ihminen?
En ole viitsinyt kuvailla kaikkea täysin välttääkseni tunnistetuksi tulemisen ja kaikkea ei vaan saa tulemaan sanoiksi.
Uskonnon tuputtajat älköön vaivautuko samoin kehoitukset itsemurhaan.
Ehkä jonakin päivänä on aika rikkoa eloni säröinen astia lopullisesti muttei vielä.
Osasta vastoinkäymisiä saan kiittää itseäni ja omaa tyhmyyttäni.
Vastaukset 3
Vanhimmat
hieno kirjoitus sulla, koeta jaksaa ja mennä elämässäsi eteenpäin, meillä monilla on vaikeuksia elämässä, mut ne on tarkoitettu voitettaviksi ja virheistä oppii, niin olen minäkin oppinut...
Hieno stoori, "mukavaa" luettavaa, paljon samoja elementtejä kuin omassa elämässäni mitään erittelemättä.
Miettinyt tässä itse paljon sitä sisältöpuolta elämään, mutta en ole sellaista löytänyt. Monen hyveellisen elämän viitekehys lähtee tyhjyydestä, toisten johonkin ylimaalliseen turvaamisesta jne..
vaikka sattuis mitä, niin lähden siitä, että luotan ihmisiin ja eteenpäin menen. Sitä on aika immuuni kaikelle paskalle, mitä ulkoapäin voi kaataa. Mä luulen, että sustakin tulee aika immuuni ja seesteinen immeinen jos et sorru kateuteen tai katkeruuteen.
Tämän hetkinen elämäni pitäisi olla keskivertotallaajan mielestä täydellistä.
Asuntolaina lyhenee vauhdilla.
Olen pystynyt toteuttamaan suurimman osan rahalla toteutettavista haaveista.
Minulla on hyvin palkattu haastava työ jossa saavutukseni huomataan esimiehiä myöten.
Siitä huolimatta on yksi työkaveri joka on aina vähätellyt ja etsinyt virheitä työstäni.
Ei saatana minu luonteellani pitkään semmoista kuunnella vaan pinna palaa vaikka ei saisi palaa enää tässä iässä.
Tietysti asiaan voi vaikuttaa että olen päässyt nykyiseen toimeeni melko nopeasti hänen puurrettuaan kaksikymmentä vuotta talossa.
Olen työn suhteen perfektionisti ja omaan näkemystä ja visioita asioista keskivertoduunaria enemmän .
Työkaverin vittuilu ei sinänsä haittaa sillä olen sen verran kovettunut ettei se juuri hetkauta.
Tulen muitten työkaverien kanssa toimeen ulkopuolisen silmin loistavasti mutta minusta suhteemme on pinnallinen ja muodollinen enkä tule kaipaamaan ketään mahdollisesti työpaikan vaihtuessa joskus.
En vain pysty luomaan syvällisempää ihmissuhdetta.
Muutamat vierailut työkaverien luona ovat olleet väkinäisiä pikavisiittejä kun minusta tuntuu ettei minulla ole mitään puhuttavaa.
Joskus kun vielä join oli toki muutamia kemiallisen hauskoja baarireissuja mutta sekin tuntui jotenkin tyhjältä ja muoviselta.
Kaiken lisäksi rankka juominen aiheuttaa minulle pahoja mielialan vaihteluja.
Pinna on koko ajan katkeamispisteessä ja kännimokat muuttuvat pään sisällä atomipommin pudottamista Nagasakiin rinnastettaviin hirmutöihin ja omat heikkoudet tiedostaa entistä paremmin.
Ja yleisen mittapuun mukaan monikaan ei olisi moksiskaan toilailuistani omalle kohdalle sattuessaan.
Ja sitten kun vielä lisätään tähän että alkoholilla ja minulla on "on -off-suhde" jossa ei ole kultaista keskitietä.
Kun juodaan niin juodaan pohjan maan kautta ja monta päivää jonka jälkeen voikin olla kuukausia tai vuosia juomatta.
Muuta kemiallista rentoumista en edes harkitse sillä huumeet ovat harventaneet tuttavapiiriä jo ihan tarpeeksi.
Toki minulle on ehdotettu jonkun kiinnostavan harrastuksen etsimistä mutta kun mikään ei kiinnosta alkuinnostusta pitempään.
Samoin minulla ei ole unelmia mistään.
En osaa kuvitella millaista elämäni on vajaan kymmenen vuoden päästä nelikymppisenä.
Kellun ajopuuna elämän virrassa.
Pitäisi olla tyytyväinen kun on terve mutta kun ei henkiseltä tuskaltaan voi.
Olen ollut tähän astisessa elämässäni kaksi kertaa syöpätutkimuksissa.
Ei mitään kummallakaan kertaa.
Ensimäinen kerta säikäytti mutta toisella kertaa tuntui jo ihan samalta mikä on tulos.
Toisen kerran jälkeen tosin lopetin röökinpolton mutta syöpääkin tärkeämpänä kriteerinä näin sen elämänlaatua huonontavat vaikutukset.
Näin tosin jälkimmäisten tutkimusten aikaan unen jossa ilmoitin sairastavani syöpää vanhemmilleni johon he vastasivat että olisi minunkin syytä kääntyä taivaan isän puoleen.
Sain unessakin raivarin tivaten heiltä että mistä vitusta minun tätä yliarvostettua heikkoa jumalaa ja hänen mätänevää poikaansa pitäisi kiittää kun tulen kuolemaan joka tapauksessa.
Minulle vastattiin sairauden olevan rangaistus tottelemattomuudestani.
Kun heräsin hakkasi sydän vieläkin ylikierroksilla.
Tämä keskustelu olisi voitu käydä ihan reaalielämässäkin sillä lestadiolaisessa yhteisössä usein mielellään ajatellaan uskottoman sairautta synnin palkkana.
Lopuksi tällainen takavuosilta mieleen jäänyt kirjoittamani yltiöpositiivinen runon pätkä.
Kun kerran vaivun ikiuneen
Saavun kotiin maan poveen
Minut peittää multa musta
maan päälle jää murhe, tuska
elon kolhimat sydän ja sielu
määränpäänä madon nielu
toive hartain että ainiaan
tänne hautaan jäädä saan
uudestaan en synny milloinkaan
en jaksa enää uudestaan
kohdata tätä maailmaa