Välillä tulee sellainen olo, että vituttaa todella paljon maailma. Tuntuu, että ei edes kiinnosta etsiä kavereita, ja päästä juttuihin mukaan. Kun tuntuu vaan siltä ettei ne ole sen arvosia. Vähän vaikea selittää. Vituttaa monet ihmiset, joilla tuntuu menevän niin hyvin, mutta itsellä ei, vaikka tuntee sen ansaitsevansa. Olen siis kateellinen?
Jännä tunne, mutta pärjäisin kyllä ilmankin. se on sellainen "vitunko väliä" fiilis. Sillon ei kaipaa ketään ihmisiä lähelleen, ja tuntuu ettei koskaan haluakaan. Joo.
Olen siis aika yksinäinen, mutta aika tottunut siihen, välillä vaan ottaa vaikeasti. Ja on mulla kavereitakin kai jokunen.
Tuntuu että tässä elämässä ei pääse eteenpäin. Muut tietysti pääsevät. Hieno yö.
Jännä tunne, mutta pärjäisin kyllä ilmankin. se on sellainen "vitunko väliä" fiilis. Sillon ei kaipaa ketään ihmisiä lähelleen, ja tuntuu ettei koskaan haluakaan. Joo.
Olen siis aika yksinäinen, mutta aika tottunut siihen, välillä vaan ottaa vaikeasti. Ja on mulla kavereitakin kai jokunen.
Tuntuu että tässä elämässä ei pääse eteenpäin. Muut tietysti pääsevät. Hieno yö.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ja vielä jäi sanomatta, että jotenkin mulla on elämässä tullut vastaan jotenkin semmosia noloja tilanteita, joita tulee pähkäiltyä mielessä. Samoin myös joitain epäonnistumisia, jotka tulee mieleen aina kun kyseisestä asiasta on jotain juttua. Ja sitten näkee, että joku muu on tehnyt sen, mihin itse en kyennyt.
Se vituttaa. Voi pojat, että se vituttaa. Hauskaa, kun yrittää mennä nukkumaan, ja noi asiat hyppää mieleen. Ja lykätäänpä sitä nukkumaanmenoa hetki. Mikään ei harmita niin paljon kun se, että on itse jonkun asian mokannut. Ei voi syyttää ketään muuta kuin itseään.
Minnuu vähän harmittaa.
aamulla on jo parempi mieli......
En oo ihan varma.
Mokat ovat elämässä täysin välttämättömiä ja edistymisesi kannalta kannattaa varautua että niitä tulee jatkossakin. Jokainen moka on merkki siitä, että olet menossa oikeaan suuntaan ja elät elämää. Fakta on, että ne, jotka tekevät vähän mokia, eivät yleensä myöskään tee ihmissuhderintamalla paljoakaan.
... kun sanoit samalla, että ihmiset eivät ansaitse sinua kaverikseen ja että olet heille kuitenkin kateellinen. Siis mitä...? Olet kateellinen, koska toisilla menee hyvin. Kysypä heiltä, ja varmasti löytyy valitusta huonoista ystävistä, typeristä vanhemmista ja hankalasta poika/tyttökaverista. On turha toivo, että suosituilla menee paremmin. Ei niillä mene. Aina ihmiset löytää valittamista jostain. Tietenkin tähän voi väittää, että heidän murheensa ovat täysin kuviteltuja. Mutta onko meillä oikeutta sanoa niin?
Nyt en halua olla töykeä, olen vain utelias. Miksi muut eivät ansaitsisi sinua kaverikseen?
Kuten edellinen kirjoittaja sanoi, ei virheiltä välty kukaan. Ei vaikka olisi kuinka rohkea. Kokemusta on. Ja niiden vatvominen... tarpeettomuudessaankin erittäin inhimillistä. Tietenkin voisi harkita niiden korjaamista.
Kun luin ton sun kirjotuksen tuli vaan semmonen olo, että tiedän mitä tarkoitat...
Periaatteessa mulla pitäis kai olla kaikki hyvin, mut jotenkin ei vaan saa kiinni elämästä niin kun haluais ja ei voi/osaa oikeen kellekään selittää, kun tuntuu ettei kukaan ymmärrä tai oo ees kiinnostunut. Ei löydä "oikeita" ihmisiä ja tuntuu, että on tehnyt vääriä valintoja, eikä osaa elää tässä hetkessä onnellisena.
Haaveilen vaan että joskus tulevaisuudessa olisin onnellinen, mutten kuitenkaan osaa tehdä asialla nyt mitään...
vaan on niin vaikeeta tää elämä.
Sä olet siis 19-vuotias nuorukainen...
Mitä sä teet päivät...? Opiskeletko, ootko töissä kotona...?
Ootko miettinyt koskaan, että mikä sut tekee yksinäiseksi... tai jos sä istut jossain porukassa tuleeko sulle sellanen olo ettet kuulu sinne tai sua ei kiinnosta kuulua sinne...
...tai... en mä oikeestaa tiiä mitä mä haen takaa... Mä rupeen vaa aina miettii kun istun yksin kotona et miks mä en oo muiden mukana, vaikka ihan normaalihan mä oon... mut elämä on vaan opettanut että kaipaan jotain muuta... kun sen vaan löytäis jostain... tää on nyt vähän sekavaa tekstiä... ;)
19 joo. Opiskelen. Mulla on liikaa jääny kavereita paikkakunnille, mistä olen muuttanut pois. Yleensä mulla on se pari kaveria, en silleen ystävysty ihan kaikkien kanssa.
Mie en oikein ymmärrä miks mie oon yksinäinen, kun oikeessa porukassa oon sosiaalinen, mutta vieraitten kanssa ihan jumissa. En mie ossaa olla jossain paikassa, jos en tunne sieltä ketään. Toisaalta sitten en aina jaksa lähtee mukaan kaikkeen, en ymmärrä.
Ja seurustellut en ole ikinä, joten sen alottaminen on aika vaikeeta. Vaikka nytkin olisi siihen ehkä(!) pieni mahdollisuus.
Mie oon vaan jotenkin arka.
Mä muutin 16-vuotiaana kotoa toiselle paikkakunnalle opiskelupaikan perässä... Se oli oikeestaa aika hyvä ettei ollut ketään tuttua uudessa paikassa. Koulusta sain pari hyvää kaveria mut se mikä parasta yhden tosi hyvän ystävän... Asutaa vaan sen verran kaukana toisistamme et ei pysty näkemään ihan koska vaan... Muuten samanikäiset ihmiset siellä ne vaan tuntuu niin teennäisiltä ja lapsellisilta! Toi muuttaminen omaan asuntoon ja muu elämäntilanne on vaan kasvattanut aika paljon parin viimsin vuoden aikana...
Mulla on vähän sama, et sellasessa porukassa, jossa mä viihdyn ja voin olla semmonen kun nyt vaan oon, ilman että mun tarttee koko ajan miettii et mitähän noi nyt aattelee, saatan olla tosi kova puhumaan ja nauramaan! Jos on niitä hyviä kavereita, tykkään lähtee mukaan uusiin juttuihin... mut kun tunnen olevani "vieraalla maalla" oon aika hiljanen.
Mä en oo myöskään varsinaisesti seurustellut. Teinivuosina oli jotain yritystä mutta sellaiseksi ne jäi, ehkä sen takia just etten ollut kovin innostunut lähtemään perinteisiin ryyppäämis- ja biletysporukoihin...
Ja nyt arkielämässä tutustuu aika vähän uusiin miespuolisiin henkilöihin, koska olen hyvin naisvaltaisella alalla.
mä en tiedä et onko kaikki tosissaa niin vaikeeta vai teenkö mä siitä niin vaikeeta...!?!
ala-asteella, lukiossa ja lukion jälkeen. Ei oo helppoo ei. Intissäkin tuntu ihan hyviä kavereita olevan, mutta niilläkin on siviilissä omat ympyränsä, vaikka jotain yhteydenpitoa onkin.
Ite just teinivuosina en pahemmin kaupungilla pyöriny, lähinnä yhen kaverin luona, missä oli kyllä todella hauskaa aina. Sitten kun lukiossa muutin, niin jäi sekin kaveri pois, ja aika pitkälti koko lukion olin viikonloppuisin yksikseni. Olis pitänyt vain sillon tunkee porukoihin mukaan.
Ei luulis olevan näin vaikeeta löytää samanhenkistä naisihmistä, mutta niin se vain on.
No en mäkään oikeestaa oo missään porukoissa pyörinyt. Oltii aina aika lailla muutaman hyvän kaverin porukassa ja kovin kiltisti... ;)
Riparilla ja koulussa tutustu parhaiten ihmisiin, mut ihmiset muuttuu ja kasvaa erisuuntiin ja itsenäistyy ja aikuistuu eri aikaa... Itekin oon vasta viimeaikoina tajunnut oikeesti että mikä mulle on tärkeää!
On ihana tunne huomata että joku oikeesti tietää mistä mä puhun...!
Suurinosa mun tuntemista samanikäluokan miespuolisista on vaan niitä, jotka haluaa ryypätä joka viikonloppu ja selvinpäin ei voi olla hauskaa... mulla tulee aina semmonen olo et miettiikö ne koskaa oikeesti elämäänsä...
...Tai ehkä mä ite mietin asioita vähän liikaa... ;)
en tiedä. Onhan se "ryyppääminen" (joskus) ihan hauskaa, mut siihen tarvii myös hyvän porukan.
Ne jotka ei ryyppää, ei tutustu niin moniin ihmisiin.
Ei pitäs miettiä niin paljon, vaan elää välillä. Helposti.
Tottahan se on, että alkoholi ehkä tekee tunnelmasta monesti vähän vapautuneemman...
Tykkään itekin "juhlia" ja kun oon baarissa niin kyllä mä juon, mut en jaksais elää niin että joka viikonloppu on vaan ryyppäämistä ja juhlintaa. Olis paljon kivaa muutakin tekemistä... yksin vaan ei oo niin hauskaa...
mutta niinhän tää vaan menee... ja kyllähän sitä osaa iloitakin toisinaan ihan nykyhetkestäkin. On paljon hyviä asioita ja en oo sellanen joka jäis vaan yksinään kotiin istumaan. Mä opiskelen alaa joka tosissaan mua kiinnostaa ja tapaan paljon ihmisiä.
On tullu kokeiltua kaikennäköistä...
Mut totta on myös se että ainahan sitä (ainakin suurin osa ihmisistä) etsii itselleen "sitä oikeaa" jonka kanssa elää ihan jokapäiväistä elämää...
Ja ei sitä pärjää ilman hyviä kavereita ja ystäviä... laumaeläimiähän tässä ollaan...=)