Onko kellään kokemusta sellaisesta asiasta kuin että jollekkin ihmisille ei tahdo saada sanaa suustaan .
Minä olen nuorehko mieshenkilö ja nuorempana olin hyvinkin ujo mutta iän myötä itsevarmuuden lisäännyttyä ongelma on helpottanut paitsi...
Aina silloin tällöin joutuu tilanteeseen jonkun uuden ihmisen kanssa että pasmat sekoavat täysin eikä saa mitään suustaan.
Toisen ihmisen käytös ei vaikuta reaktioon millään lailla ,se vain tapahtuu .
Useimmiten tätä tapahtuu vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa mutta myös toisten miesten kohdalla, harvemmin tosin.
Useimmiten se menee ohi jonkin ajan kuluttua kun on paremmin tutustuamme mutta joihinkin tapauksiin ei auta mikään.
Toinen pahimmista ovat erään ystäväni tyttöystävä jonka olen tuntenut jo parisen vuotta mutta en osaa edelleenkään olla luonteva hänen seurassaan.
Jotenkin se tuntuu hirmu väkinäiseltä ja tilanteesta haluaisi paeta.
Minusta tuntuu että toinen osapuoli jotenkin vaistoaa tilanteen ja välttelee tällaisia tilanteita.
Tosin tilanteita tulee väkisinkin kaveria nähdessä.
Välillämme ei mielestäni ole mitään jännitettä.
Toinen on sitten työpaikalleni pari vuotta sitten tullut todella kaunis nais-ihminen.
Heidän työtilansa on avokonttori jossa suuri tila on jaettu sermeillä työpisteiksi ja joudun asioimaan väkisinkin työni puolesta kyseisessä konttorissa välistä myös hänen kanssaan.
Tietäessään joutuvansa " leijonan luolaan " opettelen asiani ulkoa mahdollisimman lyhyesti ja sitten pois.
Mutta sitten on tapauksia joitten selvittämiseen saattaa kulua parikin tuntia jonka joudun olemaan hänen seurassaan ilman valmiita vuorosanoja.
Hirveimpiä ovat hetket kun minun pitäisi päättää jostakin yksityiskohdasta hänen katsoessaan suurilla sinisillä silmillään minua.
Monesti olen aivan puhki ja hiestä märkä tällaisen meetingin jälkeen.
Nykyään yritän välttää parhaani mukaan tällaisia tilanteita ja laittaa jonkun muun hoitamaan asiat mutta joissakin erikoistapauksissa on pakko mennä itse.
Ja sitten kun hermostuttaa niin jotain unohtuu ja on pakko mennä takaisin hoitamaan asia loppuun.
Huolimatta hänen kauneudestaan en tunne häneenkään vetoa joten ei pitäisi olla kyse ihastumisestakaan.
Toisaalta minulla on paljon naispuolisia ystäviä joitten kanssa pystyn olemaan täysin luontevasti ja omaan kohtuullisen yleissivistyksen pystyen keskustelemaan lähes aiheesta kuin aiheesta.
Ja aina kun näitten kanssa joutuu olemaan tekemisissä niin jälkeenpäin alkaa hillitön itsetutkiskelu että teinkö jotain väärää ja kun aikani asioita päässäni pyörittelen niin olen varma jonkin menneen pieleen ja seuraava kohtaaminen on vielä vaikeampi.
Onko minulla joku paniikkihäiriö tai vastaava?
Päätän joka kerta kun seuraavan kerran joudumme kohtaamaan ko henkilöitä että otan rennosti mutta se rentous loppuu siihen ensimäiseen mokaan ja alan tarkkailla reaktioitani ja koettaa keksiä joku syy jolla liueta tilanteesta.
Korostaisin vielä sitä että molemmat ovat ystävällisiä minua kohtaan eli kyse tuskin on vaistomaisesta puolustuskannalla olosta.
Mikä avuksi kun olisi ihan kiva tulla luontevasti toimeen kaikkien kanssa.
Minä olen nuorehko mieshenkilö ja nuorempana olin hyvinkin ujo mutta iän myötä itsevarmuuden lisäännyttyä ongelma on helpottanut paitsi...
Aina silloin tällöin joutuu tilanteeseen jonkun uuden ihmisen kanssa että pasmat sekoavat täysin eikä saa mitään suustaan.
Toisen ihmisen käytös ei vaikuta reaktioon millään lailla ,se vain tapahtuu .
Useimmiten tätä tapahtuu vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa mutta myös toisten miesten kohdalla, harvemmin tosin.
Useimmiten se menee ohi jonkin ajan kuluttua kun on paremmin tutustuamme mutta joihinkin tapauksiin ei auta mikään.
Toinen pahimmista ovat erään ystäväni tyttöystävä jonka olen tuntenut jo parisen vuotta mutta en osaa edelleenkään olla luonteva hänen seurassaan.
Jotenkin se tuntuu hirmu väkinäiseltä ja tilanteesta haluaisi paeta.
Minusta tuntuu että toinen osapuoli jotenkin vaistoaa tilanteen ja välttelee tällaisia tilanteita.
Tosin tilanteita tulee väkisinkin kaveria nähdessä.
Välillämme ei mielestäni ole mitään jännitettä.
Toinen on sitten työpaikalleni pari vuotta sitten tullut todella kaunis nais-ihminen.
Heidän työtilansa on avokonttori jossa suuri tila on jaettu sermeillä työpisteiksi ja joudun asioimaan väkisinkin työni puolesta kyseisessä konttorissa välistä myös hänen kanssaan.
Tietäessään joutuvansa " leijonan luolaan " opettelen asiani ulkoa mahdollisimman lyhyesti ja sitten pois.
Mutta sitten on tapauksia joitten selvittämiseen saattaa kulua parikin tuntia jonka joudun olemaan hänen seurassaan ilman valmiita vuorosanoja.
Hirveimpiä ovat hetket kun minun pitäisi päättää jostakin yksityiskohdasta hänen katsoessaan suurilla sinisillä silmillään minua.
Monesti olen aivan puhki ja hiestä märkä tällaisen meetingin jälkeen.
Nykyään yritän välttää parhaani mukaan tällaisia tilanteita ja laittaa jonkun muun hoitamaan asiat mutta joissakin erikoistapauksissa on pakko mennä itse.
Ja sitten kun hermostuttaa niin jotain unohtuu ja on pakko mennä takaisin hoitamaan asia loppuun.
Huolimatta hänen kauneudestaan en tunne häneenkään vetoa joten ei pitäisi olla kyse ihastumisestakaan.
Toisaalta minulla on paljon naispuolisia ystäviä joitten kanssa pystyn olemaan täysin luontevasti ja omaan kohtuullisen yleissivistyksen pystyen keskustelemaan lähes aiheesta kuin aiheesta.
Ja aina kun näitten kanssa joutuu olemaan tekemisissä niin jälkeenpäin alkaa hillitön itsetutkiskelu että teinkö jotain väärää ja kun aikani asioita päässäni pyörittelen niin olen varma jonkin menneen pieleen ja seuraava kohtaaminen on vielä vaikeampi.
Onko minulla joku paniikkihäiriö tai vastaava?
Päätän joka kerta kun seuraavan kerran joudumme kohtaamaan ko henkilöitä että otan rennosti mutta se rentous loppuu siihen ensimäiseen mokaan ja alan tarkkailla reaktioitani ja koettaa keksiä joku syy jolla liueta tilanteesta.
Korostaisin vielä sitä että molemmat ovat ystävällisiä minua kohtaan eli kyse tuskin on vaistomaisesta puolustuskannalla olosta.
Mikä avuksi kun olisi ihan kiva tulla luontevasti toimeen kaikkien kanssa.
Vastaukset 9
Vanhimmat
se jo vähän helpotti, kun kirjoitit tälle palstalle.
Olen keski-ikäinen lady ja ehkä jotakin osaisin sinulle sanoa.
Sinä tunnut kovasti kontrolloivan ja tarkkailevan itseäsi ja käytöstäsi tietyissä tilanteissa. Sinänsäse on ymmärrettävääkin... olet fiksu, ujonoloinen , epävarmuutta poteva mies. Varmanoloiset, vaikkakin ystävälliset, naiset voivat pelottaa.
Jotenkin sun pitäs saada tilanteesi laukeamaan. Pitäis osata ottaa itsensä rennommin! Ja opetella nauramaan itselleen, kun joskus mokailee tai tekee kommervenkkejä. Jo se helpottas tilannetta.
Oletko huomannut, miten jotkut ihmisety osaavat naurahtaa silloin, kun tekevät erheen? heitä vois kadehtia, he eivät ota paineita onnistumisestaan. He vaan jatkavat siitä, mihin jäivät.
Ehkä keskustelu jonkun psykologianalan ihmisen kanssa tekisis sulle hyvää. Siinä oppisit näkemään itsesi uuudessa ja armaliaammassa valossa.
Älä vaadi itseltäsi koko aikaa liikoja. On uuvuttavaa, jos helatiden pitää painaa 100-110 prosentilla.
mulla on aivan samat tunteet...oon ihmetellyt etta miksi vain tietyt ihmiset saavat minut tuntemaan paniikkia. toisten ihmisten seurassa voin olla aivan oma itseni, mutta sitten ovat ne eraat jotka saavat minut pelokkaaksi. en usko etta se johtuu siita etta he ovat itsevarmoja tms koska monet parhaista ystavistani ovat erittain itsevarmoja, kauniita, menestyvia ja ihailtavia ihmisia. olen viimeaikoina alkanut miettimaan etta mita jos tiettyjen ihmisten "aurat" eivat vain kohtaa. siis taahan on aivan huuhaata...tiedan! mutta pakko meidan ihmisten valilla on olla jotain energia kenttia yms. niinkuin sanoit etta et tunne vetoa naihin pelottaviin ihmisiin vaan haluat pois heidan luotaan. siihen on oltava jokin syy... tietyt ihmiset vain loksahtavat ja heti ensi tapaamisesta lahtien voivat olla rennosti ja nauraa. tiettyjen ihmisten kanssa tama ei tapahdu noin vain, kaikki tuntuu vakinaiselta. ikava kylla tassa yhteiskunnassa on niin vaikea valttaa naita tilanteita kun on tyot ja harrastukset... :( voihan se olla etta tama kyseinen nainen kirjottelee tanne palstalle samanlaisia tuntemuksi sinusta.
mutta joo, siis minulla on aivan samat ongelmat! pyrin nauttimaan niista ihmisista joiden kanssa voin olla oma itseni niin paljon kuin vain voin. ihanaa etta heita on olemassa, jopa enemman kuin niita joiden kanssa juttu ei luista!
tsemppia tonkkotaneli!
Olen itse 19 vuotias nainen ja minulla on sama ongelma. Alussa minäkin "vierastin" vain joitakin ihmisiä, mutta oma tilanteeni on pahentunut aloitettuani opiskelemaan uudessa koulussa ja uudessa kaupungissa. En pysty oikein kenellekään juttelemaan. Olen kyllä saanut kavereita, mutta luulen etteivät he haluaisi liikkua minun kanssani. En osaa sanoa mitään. Pidän heistä kuitenkin paljon. Kotona minulla on poikaystävä, jonka kanssa olen kihloissa ja jonka kanssa asun. Hän on ainoita ihmisiä joille pystyn puhumaan rennosti. Nykyään omille perheenjäsenillekin puhuminen on vaikeaa: en pysty rentoutumaan enää edes oman siskoni seurassa.
Haluaisin tietää mistä tällainen voi johtua mutta en tiedä mistä saisi apua. Kukaan ei tunnu ottavan vakavasti.
kenellekkään .
Ei kukaan ymmärtäisi kumminkaan kun en ymmärrä itsekkään.
Mulla taas ei vieraitten ihmisten kanssa ole ongelmia, vain nämä muutamat harmaita hiuksia aiheuttavat yksilöt.
Itse on varmaan otettava yhteyttä terapeuttiin koska ongelma saattaa olla uralla etenemisen este.
Minulla on vähän samankaltainen tilanne. Olen aina ollut ujo ja varautunut tietyn tyyppisten ihmisten seurassa, mutta minulla on kuitenkin aina ollut muutamia hyviä ystäviä ja muutenkaan sosiaaliset tilanteet eivät minua yleensä ole pelottaneet. Muutin vuosi sitten uudelle opiskelupaikkakunnalle, minkä jälkeen ujoudestani alkoi tulla minulle ongelma. Minulla on vain muutama kaveri luokaltamme, joiden kanssa pystyn juttelemaan rennosti. Näidenkin kavereiden kanssa koen silti usein olevani ulkopuolinen ja erilainen.
Opiskelen alaa, jolla itsevarmuus, sosiaalisuus ja tietynlainen kovuus ja pinnallisuuskin ovat arvossaan. Ujoutta, epävarmuutta ja herkkyyttä ihmisen luonteessa arvostellaan luokallamme usein avoimesti, mikä saa minut tuntemaan itseni vielä enemmän ulkopuoliseksi.
Minä myös asun yhdessä pitkäaikaisen poikaystäväni kanssa. Hän on ainut, jolle olen ujoudestani puhunut. Hänen kanssaan pystyn olemaan oma rento ja iloinen itseni. Tosin viime aikoina kouluun ja uuteen kaupunkiin liittyvät vaikeudet ovat heijastuneet myös suhteeseemme. Koska en koe saavani hyväksyntää koulussa, pelkään myös etten saa sitä poikaystävältänikään. En myöskään haluaisi purkaa kaikkea aina hänelle, sillä en halua olla hänen seurassaan jatkuvasti surullinen.
itse kokeilin ad/hd testiä ja tulos oli aika hyvä
toinen olis hyvä koe että enemmän keskustella asiasta jossa on paljon samanhenkisiä ihmisiä.se vois ehkä helpottaa.pomolle voisit sanoo asiasta niin eiköhän hän ymmärrä asiaa.
jossa vähäisetkin henkiset ongelmat leimaavat hulluksi .
Eräs johtotehtävissä ollut viimeisen päälle ammattitaitoinen työkaveri sai kokea sen kaikessa karvaudessaan palettuaan loppuun.
Heti sairaslomalta palattua häneltä vietiin kaikki vastuu ja nykyään hän tekee kaikenlaisia hanttihommia sen minkä seuraajiensa neuvomiselta ehtii.
Eli en ota sitä riskiä että pääsen seuraavaksi saneerattavien joukkoon.
Olen itsekkin lueskellut ad-hd:sta mutta minuun oireet eivät täsmää.
Lyhyt pinna löytyy mutta tarvittaessa pystyn keskittymään .
Tästä osoituksena hyvä koulumenestys.
Kaihdan riskejä elämässä ja olen jo pitkään seurustellut saman ihmisen kanssa.
Pystyn pitämään talouteni raha-asiat kunnossa sortumatta heräteostoksiin keskivertokansalaista enempää.
Eivätkös tässä jo tyyppillisimmät ylivilkkauden piirteet tulleetkin mainituksi.
Mitä mieltä olette siitä että vaikeuttaako mahdollinen terapiassa käynti tulevaisuuden työnsaantimahdollisuuksiin ja saako työnantaja edes tällaisia tietoja mahdollisesta työnhakijasta?
ovat vaitiololupauksen alaisia, eli tietoa niistä ei levitetä kuin ehkä Kelalle korvauksia varten. Ulkopuoliset ei tietoja saa.
Siskoni miesystävälle en osaa puhua mitään. Kysyttäessä vastaan lyhyesti. Tuntemattomillekin on helpompi puhua. Jostain syystä ujostelen juuri häntä tdella paljon.