ideoita pelkotutkimukseen?

voin ainakin omalta kohdaltani sanoa tämän: kun minulla oli paljon pelkoja (koulukiusaajat, esiintymispelko jne. jne.), pelkäsin myös pimeää, mörköjä, ufoja ym. Kun kävin terapiassa ja sain käsiteltyä nuo ahdistukseni ja ne hävisivät, hävisi myös mörköjen pelko.

Mm pahojakin turvallisuuspoliittisia pelkoja on nuorilla, syrjäytyneilläihmisillä.
Pelko, että Venäjä miehittää Suomen on monilla kauhuskenaariona.

Myös meteoriitti-iskuja pelätään.
Kaikkein yleisin tietysti on terveyteen kohdistuneet pelot. Kuolemanpelkoa on yleisesti.

Mistä tämä kertoo: Lapsille ei osata kertoa luontevasti ihmiselämän rajallisuudesta.

Olen alkoholistin lapsi. En tiedä, miten paljon tämä on vaikuttanut pelkoihini. Varsinaisesti en edes tiedä, mitä olen pelännyt, mutta asuttuani nyt useita vuosia yksin, ovat pelot vähentyneet. Tästä tulee pitkä viesti, varatkaa aikaa... =)

Pelkäsin (ja pelkään vieläkin jonkin verran) muita ihmisiä. En uskaltanut liikkua yksin kaupungilla varsinkaan pimeällä, saatoin ajaa lyhyenkin matkan autolla. Tai sitte juoksin (noh, teki hyvää kunnolle). Hakeuduin aina kadun pimeämmälle puolelle, jotta kukaan ei näkisi minua. Vilkuilin koko ajan olkani yli. Minulle oli tärkeää, että kodissani olisi kaksi uloskäyntiä. En voinut kerrostalossa asua kovin korkealla, koska parvekkeelta piti pystyä tarvittaessa hyppäämään alas. Ovessa piti ehdottomasti olla turvalukko, ketju ja ovisilmä. Muutin pois vanhempieni luota kahdeksantoistavuotiaana. Tavatessani uusia ihmisiä usein valehtelin nimeni ja asuinpaikkani. Ravintoloissa, kahviloissa, odotusauloissa jne istuin aina selkä seinää vasten, katse ovelle. Painoin mieleeni jokaisen henkilön joka ovesta tuli ja meni, kuka istui missäkin, lukiko lehteä ja jos niin mitä lehteä. Opettelin autojen rekisterinumeroita ulkoa (tästä oli muuten myöhemmin hyötyä, sillä satuin kaksi kertaa keskelle kaupparyöstöä). Nukuin yleensä kyljelläni, kasvot ovea kohti. Heräsin herkästi pieniinkin ääniin. Koska pidin elämääni järjestyksessä rutiineilla ja tarkoilla "säännöillä", näin heti jos joku oli käynyt asunnossani. Varmaan turha kertoa, että meinasin kiivetä seinille kun tulin kotiin, ja huomasin, että vessan ovenkahva oli vääntynyt väärään asentoon, tiskikaapin ovet olivat "väärinpäin" kiinni ja makuuhuoneen ovi suljettu. Keittiöveitsen kanssa kiersin koko pienen asunnon läpi, tarkistin kaikki ovet ja ikkunat, tutkin sängynaluset ja komerot. Lopulta onnistuin vakuuttamaan itselleni olevani vainoharhainen ja pystyin selittämään poikkeukselliset asiat järkevästi itselleni. Myöhemmin sitten selvisi, että toinen vanhemmistani oli vieraillut asunnossa omalla avaimellaan. Unohti mainita asiasta...

Lapsina emme saaneet katsella kauhuelokuvia, ja vanhemmat kontrolloivat television katselua. Nukkumaan mentiin ajoissa, ja elämä oli siinä mielessä turvallista. Toinen vanhemmistani oli (ja on) satunnaisesti väkivaltainen alkoholisti. Juopuneet ihmiset eivät vieläkään pääse metriä lähemmäs minua, kun väistän. Nyt, 27-vuotiaana, olen suunnilleen normaali, asun kerrostalon neljännessä kerroksessa ja voin liikkua yksin pimeällä. En juokse baarista kotiin, vaan kävelen. Enää ei tarvitse istua kasvot ovelle päin, ja olen oppinut nukkumaan selälläni sekä vatsallani. Olen huomannut myös, että oloni on paljon turvallisempi, kun jaloissani makaa iso musta koira, joka ärhentelee jokaiselle rappukäytävässä liikkujalle. Kun koira nukkuu sängyssäni, se hoitaa vartioinnin ja minun ei tarvitse.

Että sellaista. Voin kyllä kertoa tarinaani tarkemminkin, jos siitä on apua tutkimuksessasi.