Moikka kaikille!
Olen nyt seurustellut yli vuoden ranskalaisen pojan kanssa ja suhde on vakava ja kaikin puolin oikein hyvä. Rakastamme, kunnioitamme ja luotamme toisiimme. Minä olen 24v ja hän 23v, joten ikäero ei ole ongelma. Hän asuu Ranskassa ja minä täällä Suomessa. Näemme kolmesta neljään kertaan vuodessa eli on aika rankkaa olla erossa. Tosin olemme yhteydessä päivittäin mesen kautta ja lähettelemme kirjeitä ja kortteja...
Ainoa mutta on se, että hän haluaisi mennä kihloihin ensi vuonna ja hän on sanonut itse olevansa aivan valmis. Itse kuitenkin mietin, että onkohan se liian aikaista vai ei. Tuntuu, että nyt en tiedä mitä miettisin. Sydän sanoo: "joo" ja mieli sanoo: "ehkä/ei tiedä".
Opiskelemme vielä molemmat, noin 3-4vuotta jäljellä eli ei tulla asumaan yhdessä ainakaan neljään vuoteen. Näemme harvoin... työpaikan saaminen opiskelujen jälkeen... tunnemmeko vielä tarpeeksi hyvin... yhdessä asumisen puute... kaikki tämä "epätietoisuus" saa miettimään, uskaltaako vielä mennä kihloihin vai ei.
Nyt kysyisinkin, että uskaltaisitteko te mennä tässä tilanteessa kihloihin? Onko jollakin kokemuksia ja miten on käynyt?
Mikä on tärkeintä, että uskaltaa mennä kihloihin? Rakkaus? vai pitäisikö oikeasti ottaa myös muita asioita huomioon esim. onko yhdessä asumisen puute tai työpaikan saaminen tulevaisuudessa vain sivuseikkoja?
Haluan kyllä viettää koko elämän hänen kanssaan, mutta välimatka ja kaikki tämä epätietoisuus saa hieman perääntymään ja ottamaan varman päälle, jos muutaman vuoden päästa suhde ei toimisikaan jostain syystä. Ehkä toisen menetys ja myös menetetty aika pelottaa... en kuitenkaan ole enää muutaman vuoden päästä nuori...
Kivä kun luitte ja toivoisin, että jakaisitte kokemuksianne ja antaisitte asiallisia kommentteja.
Olen nyt seurustellut yli vuoden ranskalaisen pojan kanssa ja suhde on vakava ja kaikin puolin oikein hyvä. Rakastamme, kunnioitamme ja luotamme toisiimme. Minä olen 24v ja hän 23v, joten ikäero ei ole ongelma. Hän asuu Ranskassa ja minä täällä Suomessa. Näemme kolmesta neljään kertaan vuodessa eli on aika rankkaa olla erossa. Tosin olemme yhteydessä päivittäin mesen kautta ja lähettelemme kirjeitä ja kortteja...
Ainoa mutta on se, että hän haluaisi mennä kihloihin ensi vuonna ja hän on sanonut itse olevansa aivan valmis. Itse kuitenkin mietin, että onkohan se liian aikaista vai ei. Tuntuu, että nyt en tiedä mitä miettisin. Sydän sanoo: "joo" ja mieli sanoo: "ehkä/ei tiedä".
Opiskelemme vielä molemmat, noin 3-4vuotta jäljellä eli ei tulla asumaan yhdessä ainakaan neljään vuoteen. Näemme harvoin... työpaikan saaminen opiskelujen jälkeen... tunnemmeko vielä tarpeeksi hyvin... yhdessä asumisen puute... kaikki tämä "epätietoisuus" saa miettimään, uskaltaako vielä mennä kihloihin vai ei.
Nyt kysyisinkin, että uskaltaisitteko te mennä tässä tilanteessa kihloihin? Onko jollakin kokemuksia ja miten on käynyt?
Mikä on tärkeintä, että uskaltaa mennä kihloihin? Rakkaus? vai pitäisikö oikeasti ottaa myös muita asioita huomioon esim. onko yhdessä asumisen puute tai työpaikan saaminen tulevaisuudessa vain sivuseikkoja?
Haluan kyllä viettää koko elämän hänen kanssaan, mutta välimatka ja kaikki tämä epätietoisuus saa hieman perääntymään ja ottamaan varman päälle, jos muutaman vuoden päästa suhde ei toimisikaan jostain syystä. Ehkä toisen menetys ja myös menetetty aika pelottaa... en kuitenkaan ole enää muutaman vuoden päästä nuori...
Kivä kun luitte ja toivoisin, että jakaisitte kokemuksianne ja antaisitte asiallisia kommentteja.
Vastaukset 6
Vanhimmat
odottaisin siihen, että pystytte asumaan yhdessä. Minulla oli hiukan vastaava tilanne saksalaisen miehen kanssa. En tiedä, eikö rakkaus ollut sitten tarpeeksi vahvaa...mutta etäisyys ja harvat tapaamiskerrat alkoivat lopulta verottaa suhdetta. Lopulta mies löysi saksalaisen tyttöystävän naapurustosta. Että näin. mikään ei silti estä teitä kihlautumasta, kyllähän näitä tarinoita voi syntyä millaisia vain.
Naimisiin.infon sivuilta lainattua:
"Kihlautuminen
Nykyään kihlautumisella ei mitään lainopillista merkitystä. Kihlaus on kahden ihmisen keskenään tekemä sopimus avioitumisesta. Tämän vuoksi ei ole mahdollista mennä naimisiin ilman kihlausta, vaikkei kihlasormuksia hankittaisikaan tai kihlajaisia vietettäisi. Yksikään oikeustoimikelpoinen ihminen ei voi vahingossa tai tietämättään solmia avioliittoa. Siksi se hetki, jolloin yhdessä päätetään avioliiton solmimisesta, on kihlaushetki. Luonnollisesti pari voi itse päättää, mitä hetkeä he alkavat kutsumaan kihlapäiväksi. Se voi olla päivä jolloin kosittiin, päivä jolloin sormukset vaihdettiin tai vaikkapa kihlajaisjuhlien päivä. Kihloihin mennään viimeistään siis sinä hetkenä, kun yhdessä haetaan avioliiton esteiden tutkintaa. Kihlautumisesta ei tarvitse kertoa kenellekään, jolloin ollaan ns. salakihloissa.
Nykyään moni pari menee kihloihin sopimatta tulevien häiden ajankohtaa, päättäen ajankohdaksi ‘sitten joskus’ tai jotkut menevät vain kihloihin aikomattakaan avioitua koskaan. Viimeisessä tapauksessa pari haluaa näyttää kenties olevansa ‘vakavammin’ yhdessä kuin vain seurustellen, mutta eivät kuitenkaan halua/uskalla avioliittoa solmia. Tälläinen ‘kihlautuminen’ ei kuitenkaan tiukasti ottaen ole kihlautuminen lainkaan, sillä kihlautumisen koko idea on juuri sopiminen avioliittoon menemisestä tulevaisuudessa. Toisaalta kihlautuminen on todellakin ainoastaan kahden henkilön keskinäinen sopimus, mitä mikään ulkopuolinen instanssi ei valvo, joten pariskunta voi yhdessäoloaan kutsua ihan miksi haluavat.
Kihlauksen kestosta sanottiin joskus menneisyydessä, että soveliasta oli olla kihloissa kolmesta kuukaudesta puoleen vuoteen. Nykyisin kihloissa voidaan olla lain vaatima vähimmäisaika viikko (avioliiton esteiden tutkinta) tai vaikka vuosikymmeniä."
Rakkaus voi kestää pitkänkin välimatkan. Rakkaus ei ole tunne, vaan teko. Jos te päätätte, että suhde kestää, niin se kestää. Sinä et voi tietenkään päättää rakkaasi puolesta, ainoastaan omalta osaltasi. Mietit mahdollista menetettyä aikaa, mutta kannattaako oikeastaan etukäteen surra, mitä voi tapahtua? Jos nyt päätät, ettet halua jatkaa rakastettusi kanssa ja alat etsiä toista suhdetta, mikään ei takaa, että löydät paremman. Toisaalta tätä suhdetta ei kannata jatkaa vain paremman puutteessa.
Elämässä harvat asiat ovat täysin varmoja. Se on kyllä aika varmaa, että jos ei sitoudu, niin suhde todennäköisemmin kuihtuu. Kihlautuminen ei mielestäni tässä ole oleellista, vaan päätös ja sitoutuminen.
Hei!
Kannatan yhdessäasumista ennen kihlautumista, ehdottomasti. Vaikka kihloihin menemisellä ei yhteiskunnan kannalta ole merkitystä siis että se ei varsinaisesti edes ole siviilisääty, pitäisi sillä kuitenkin olla merkitystä kahden ihmisen välillä sitoumuksen merkkinä. Mikään ei estä teitä rakastamasta toisianne, ei siihen kihloja tarvita. Kyllä se tekee hyvää tutustua toiseen yhteisen katon alla, vaikka jo tuntisit, että tulette olemaan yhdessä loppuelämänne. Oma äitini juuri eilen tokaisi, että on se hyvä, että nuoret parit nykyään asuvat yhdessä ennen avioliittoon lupautumista...hänen ensimmäisen avioliittonsa kohdalla oli toisin; yhteiseen kotiin muutettiin vasta avioiduttua, ja kun mies osoittautui melkoiseksi paskapääksi, ei liitosta niin vain lähdettykään. Yhdessäasuminen on jatkuvaa opettelua ja kompromissien tekemistä, ja sen opettelun lomassa näkee, millaiseen ihmiseen on lopullisesti sitoutumassa.
Jos odotatte sen muutaman vuoden ja menette kihloihin kun olette kokeilleet yhdessäoloa 24/7 on se varmasti erityisen palkitseva tunne :)
mut mulla on sellasia elämänkokemuksia, että työpaikkaa/tulevaan työelämää ei kannata tossa tilanteessa miettiä, se hoituu. Kunhan teillä on kummallakin vähän ees käsitystä siitä, mitä haluatte tehdä työksenne ja missä (maalla vai kaupungissa). Yhdessä sitä voi muuttaa työn perässä myöhemmin. Ja tapaa se rakkaus/parisuhde ohjata elämää sitten valmistuttua sen verran paljon muutenkin, että työpaikka-asioista tulee enemmänkin käytännönjärjestely-asia kuin intohimolla ajateltava asia, joka jättäisi (hyvän) parisuhteen varjoonsa. Tosin se voi olla ongelma esim. jos miehesi haluaa pienelle paikkakunnalle maanviljelijäksi ja sinä et halua maalle. Noin niinku nuo suuret linjat siis. Työpaikka-asiat tapaa järjestyä parisuhteesta huolimatta siis. (Joo no, poikkeus jotku pikkupaikat ihan korvessa jossa ei kerta kaikkiaan ole työpaikkoja (oman alan) 100 km säteellä.) Mutta oma pää kannattaa pitää työasiassakin, ja lähteä sellaisiin töihin, joita sua kiinnostaa tehdä. Siis että isoja uhrauksia ei pidä joutua tekemään.
Noihin muihin sun kysymyksiin en osaa vastata. Luen mielenkiitoisena, mitä niihin on muut vastannu.
Jos olette seurustelleet yli vuoden ja näette 3-4 kertaa vuodessa, joten tästä voi olettaa, että olette nähneet 3-6 kertaa? Tapaamiset tietenkin ovat varmaan olleet pidempiä, kuin parin tunnin treffit tuon välimatkan huomioon ottaen, mutta silti.. Jos on nähnyt toista niin vähän, niin tunteeko toista sitten OIKEASTI? Vaikka mesessä jutteleekin jne. niin se ei kuitenkaan kerro mitään toisen tavoista, käyttäytymisestä yms. Ehkä kuitenkin kannattaisi odottaa, että toisen tuntee kunnolla ja paremmin. Olisi varmasti hieman hölmö tunne, kun saa tietää jonkun oleellisen asian toisesta, mitä ei ole tiennyt, vaikka on jo kihlautunut?
Kihlauksen ei pitäisi muuttaa mitään. Haluaako hän kihloihin sen takia, että on epävarma suhteestanne ja haluaa näin sitoa sinut itseensä? Oletko mieluummin kihloissa 5 vuotta ennen häitä vai haluatko kihlautuessa sopia hääpäivän? Nykyään mennään kihloihin vaan sen takia, että saadaan sormus. Kihlaus on kuitenkin lupaus avioliitosta. Ette ilmeisesti ole nähneet kovin usein ja sinulla on joitain epäilyjä kihlojen suhteen. (Et kai muuten olisi kirjottanut..) Mielestäni ei ole järjeä mennä kihloihin ennen kuin toisen todella tuntee ja on itse varma siitä, että haluaa naimisiin.(Ei viiden vuoden päästä vaan nyt!)