JÄÄKIEKON SYVIN

Jääkiekkoon voi suhtautua kahdella tavalla: sitä voi pitää joko elämää suurempana asiana tai yhdentekevänä ajanhukkana. Jääkiekosta ei kuitenkaan kukaan pääse tänä syksynä eroon. Tämän takia ummikkojenkin on syytä hallita pelin perusteet edes auttavasti. Olen koonnut tähän kolumniini jääkiekon selviytymispakkauksen, jonka avulla aloittelijat ja muut lajiin
vihkiytymättömät saavat juonen päästä kiinni. Voitte luottaa asiantuntemukseeni, sillä olen perehtynyt aiheeseen varsin laajasti. Kävin 70-luvun lopussa yhdessä jääkiekko-ottelussa Helsingissä ja heti perään toisessa Tampereella 90-luvun alussa. Lisäksi olen nähnyt jääkiekkoa useita kertoja Urheiluruudussa televisiota
sulkiessani.

Jääkiekko on kamppailu-urheilua. Lajissa kamppaillaan perimmiltään istumapaikoista.
Pelissä on kaksi joukkuetta ja paljon numeroituja pelaajia. Heille ei kuitenkaan ole
varattu numeroituja paikkoja. Itse asiassapenkkejä on vähemmän kuin pelaajia. Osa
pelaajista joutuukin istuimen vapautumista odotellessaan säntäilemään aidatulla kentällä.
Aitauksessa olo on tehty mahdollisimman vaikeaksi: kenttä on jäädytetty vaarallisen
liukkaaksi ja pelaajien jalkoihin on sidottu metalliterillä varustetut kengät. Lisäksi
toisen joukkueen pelaajat tönivät koko ajan.

Istumapaikkoja vartioi kunkin joukkueen capo di tutti capi. Hän on se huonosti istuvaan
ja räikeään pikkutakkiin sonnustautunut yrmy mies, joka jauhaa koko ajan purukumia.
Hän häätää muutaman pelaajan kerrallaan aitaukseen tuupittavaksi. Penkeille jääneet eivät haluaisi päästää ketään lähtijöiden tilalle, vaan he hakkaavat aitauksesta tulijoita isoillahanskoillaan ja käyräpäisillä kepeillä eli mailoilla.

Pelaajan on mahdollista saada istumapaikka yksityisaitiostakin, mutta siitä joutuu tappelemaan. Pelaaja saa istua aitiossa kuitenkin vain pari minuuttia kerrallaan. Sitten hänen on lähdettävä takaisin aitaukseen tönittäväksi ja kampitettavaksi. Pelissä on kaksi pelaajaa, joita ei päästetä ollenkaan istumaan. He seisoskelevat aitauksen eri päissä verkosta rakennettujen laatikoiden eli maalien edessä. Heitä kutsutaan maalivahdeiksi. Aitauksessa vuorollaan olevat pelaajat koettavat
osua näihin raukkoihin mustalla kumikiekolla, jota lyödään em. mailoilla.

Jääkiekko on hyvä yleisölaji. Katsojilla on kaksi tärkeää tehtävää. Ensinnäkin katsojien on tarkasti seurattava em. mustaa kiekkoa. Jos aitauksessa oleva pelaaja ei osu kiekolla maalivahtiin, vaan kiekko livahtaa maaliin, on katsomon reagoitava salamannopeasti. Mikäli katsoja kannattaa sitä joukkuetta, jonka maaliin kiekko osuu, on katsojan huudettava mahdollisimman kuuluvasti "paitsio".
Mikäli katsoja kannattaa toista joukkuetta, voi huutaa mitä tahansa. Pääasia on se, ettähuutaa
kovaa ja jotain sellaista, josta ei saa selvää. Esimerkiksi"ööööh-haa-möää-haa" on suositeltava huuto. Katsojan pitää myös nousta seisomaan ja huitoa käsillään. Mikäli vierekkäin istuvat katsojat huutavat eri asioita, on kamppailu-urheilun ylevien periaatteiden mukaista lyödä naapuria esimerkiksi olutmukilla.

Katsojien toinen tehtävä on tunnistaa pelissä mukana olevia vähemmistöjen edustajia.
Lajin fanaattisimmat kannattajat ovat koko lailla päteviä tunnistamaan joukkueisiin kuuluvia homoseksualisteja. Pelin edetessä varsin montaa pelaajaa tervehditäänkin katsomosta iloisilla ja reippailla "homoo-o"-huudoilla.Toinen merkittävä aitauksessa oleva vähemmistö ovat näkövammaiset. He eivät kuulu kumpaankaan joukkueeseen. Maallikkokin erottaa nämä sokeat henkilöt varsinaisista pelaajista siitä, että heillä on
mustavalkoiset paidat.