vaasalaisrunoutta

Kabaum - digiajan kamarimusiikkia
CD-levy
Painos 110 kpl
Teksti - Risto Jalonen
Äänimaisemointi ja studiotyö - Kari Laaksoharju
Lausunta pääosin - Ilkka Aro
Muut lausuneet: Risto Jalonen ja Kari Laaksoharju
Kannen layout - Risto Jalonen
Omakustanne: Aro - Jalonen - Laaksoharju 2001
Ei ISBN -luokitusta
Kannen painotyö ja CD-poltto: Multiprint Oy, Vaasa

CD on kokonaisuutena saumaton äänen ja sanan liitto ja alkujaan
idean isänä ja hyvin pitkälle myös toteuttajana on toiminut säveltäjä,
sanoittaja, muusikkona tunnettu Kari Laaksoharju.
Levyn sisältämää ohjelmistoa on esitetty Rock & Runo tapahtumassa
Helsingin Lepakossa 1997, Helsingin Taiteiden yössä Ruoholahden kanava-
keskuksessa 1998, Kristillisen kulttuuriliiton kulttuuriseminaarissa
Vaasassa 2000. Ensin Kaupungintalon kamarimusiikkisalissa ja sitten vielä
juhlien kiitosjuhlassa Kaupungintalon juhlasalissa.
2001 Za-daa za-dam julkistamistilaisuudessa Vaasan pääkirjaston Hyde
Parkissa, jossa tilaisuudessa tämä kyseinen uusi puhuja-auditorio vihittiin
käyttöön ja 2006 Pietarsaaren pääkirjastossa osana esityskokonaisuutta
kaupungin Spotlight –juhlien yhteydessä.
Huomattavasti livetilanteita pidempänä kokonaisuutena levyn
sisältämä materiaali on kuultu YLE:n Pohjanmaa Radiossa ja kuvitettuna
esityksenä TVPro-Finlandissa. Ja hyvä näin, sillä mielestäni sanoma levyllä
on tuhtia tavaraa ja kaipaisi vielä varmasti lisää julkisia esityskertoja.

Vieno Vaaranmaa: Runoja
Omakustanne

Vieno Vaaranmaan 1999 ilmestynyt ’’Runoja’’ kertoo varmaotteisesta, asioihin paneutuneesta harrastajasta jolle runous on paprikaa salaatissa, valkosipulijuustoa paahtoleivällä. Vaaranmaa tunnelmoi elämän tuulissa – takki auki. Hän osaa tiivistämisen taidon. Tuntee monet metaforan polut, kuin myös kansanomaiset rehevät viisaudet. Onpa hän käyskennellyt Karjalan laulumaillakin, tuo pohjanmaan ilkamoiva flikka, joka jaksaa painia tekstinsä parissa, odottaen sanoista puhkeavaa kukkaa. Luojan / hengitys / koskettaa // mitään / ei voi / muuttaa // ei mitään / rajoittaa //// Luojan hengitys koskettaa Siinähän sitä Vaaranmaan tiivistä sanomaa ja tässäpä lisää: Mereksi sinulle, / vaahdoksi varrellesi, / sijaksi siemenelle. / Tule ja varaa, / luotaa ja luotsaa, / taiten kareja kaarra // Minä / Mereksi / Sinulle Lopuksi vielä runoilijan lohdutus kaikille siivettömille enkeleille: Siivetön / angelo / Los Angelesista / No name / No adress. Niitä on siellä enkelten kaupungissa pitkin takapihoja kuin missä tahansa muuallakin rikkinäisten katuvalojen alla.

Vaasalainen kirjallisuusharrastaja Lea Wikla
on aikoinaan opiskellut taiteen tekemistä
toden teolla, mistä kertoo Hiljaisuus
puhuu -kirjan graafisesti hyvin toimiva
mustavalkokuvitus. Vaikka kuvitus hyvin
tekstejä tukeekin, niin paikoitellen
tekstisisällöllisesti harhaillaan
osin tyhjässä. Siellä etäisessä kaipuussa haikaillaan onnen menetystä.
Tuntuu että kirjottajalta
sanat sumenevat liikaan yritykseen,
liikoihin odotuksiin:
''Kuu siirtyy pilven takaa / oi' miten
mahtava / voisin vain ojentaa käteni / ja koskettaa sen poskea /
se on niin lähellä.
Malliesimerkkinä ahdistuksesta:
kylkiluiden ahtaassa häkissä / sirkuttaa hätääntynyt lintu / - irti repäisty siipi / vilkuttaa tuulille.
Hellittämätön tarkoituksen etsintä löytää elämänmakuista puhuttelevuuttakin:
Olen muumio palsamoitu / tuhansien vuosien ikävällä / olen kotilo / josta perhonen /
on lentänyt. Tyylikäs on tämäkin: Tähtien rivistö / siirtyy pilveen / koko sfääri
tummuu / sisäinen dialogi / mykistyy /
tulee hiljaisuus - rauha // - poissa ovat
läsnä olon / tuikkivat silmät.
Kaiken kaikkiaan kuitenkin melko
hyvää harrastajatasoa.
Ja onhan kirja lukijakuntaakin löytänyt
koska siitä vuonna 1993 on otettu toinen painos

RUNO NOJA
ei ISBN –luokitusta
Runoriihen antologia vuodelta 2000

Vuonna 2000 Multiprintillä painatettu ’’Runo noja’’
on vaasalaisen runotiimin nimeltä ’’Runoriihi’’ voimannäyte.
Kirjasesta löytyy paljon hyvää, mikä todistaa tämän tiimin toimineen.
Tarkkaan ovat illanistujaisissa omia ja toistensa tekstejä pohtineet
ja ilmeisesti yhdessäkin lopputulosta hioneet. Kokoontumisissa ovat
hakeneet inspiraatiota toinen toisistaan. Vai pitäisikö sanoa toisiltaan?
Joka tapauksessa ovat yhdessäkin tekstejä muokanneet ja hyvä niin.
Vähän ihmetyttää, kun eivät ole huomanneet tuota kansallisbibliografian
tunnusta teokselleen hankkia.
Kyllähän se tässäkin kirjassa olisi aivan paikallaan.
Antologiasta löytyy tekstiä seuraavilta henkilöiltä:
Jaakko Heikkilä, Liisa Härkönen, Silja Kalliokoski,
Taina Konttas, Heikki Kristola, Eila Laasanen, Jaakko Louhi,
Maria Manner, Raija Rosti, Alli Salo ja Vieno Vaaranmaa.
Runon salaisuuksia pitkään pohdittuaan saivat
sen ensimmäisen lapsosensa maailmaan saatetuksi.

Shamaanin puutarhassa
98 sivua
Painos 300
Teksti ja kansi - Risto Jalonen
Ladontataitto: WR Graphics Oy Ab
Sivuilmeen ideointi: Bjarne Stenström
Graafinen tekstinvakmistus: Ann-Sofie Hammarstöm
Painofilmit: Karl-Erik Martin
Filmiasemointi: Mauno Haataja
Painotyöt: Painotalo Varteva Ky, Vaasa
Kustantaja: City-Artsponsor 1995
Ei ISBN -luokitusta

Jalonen kertoi, että tämä kokoelma on hänen ainoa käsikirjoitus mitä
hän on koskaan niin sanotuille suuruille kustantamoille tarjonnut ja
mitä tästä tuli palautteena (ainakin parin paikan osalta) lukee kirjan
lopussa. Tämmöisiä sieltä on luettavissa:

Uusien tekijöiden runokokoelmien julkaisu ei kannata. Hyväkin kokoelma
myy niin vähän, että kustantaminen on kustantajalle kulttuuriteko. Sellaisiin
ei tällä hetkellä ole varaa. (silloin kun raha puhuu / ei ole rakkautta…. jne.)
Pidin kyllä runoistasi. Älykkäitä, pirullisen hauskoja.
Toivottavasti saat niitä ihmisten luettavaksi muuta kautta.
3.6.1992
Tarja Minkkinen
Kustannustoimittaja / KIRJAPAJA

Runokokoelman käsikirjoituksenne SHAMAANIN PUUTARHASSA
sisältää kauniita luontokuvia ja sattuvia toteamuksia ihmisen osasta
7.1.1994
Mirjami Linkola-Auvinen
WSOY / Kotimaisen kaunokirjallisuuden osasto

Hauskasti on Tarja Minkkinen palautteessaan lainannut Jalosta
ja on se varmasti monelle kirjoittajalle kovaa, kun hyväkään ei kelpaa tai
sen kustantaminen ei ole kannattavaa.
Huomio kiinnittyy tuossa myös käsittelyaikoihin. Mitä ilmeisimmin Jalonen on
käsikirjoituskopiot samoihin aikoihin paikkoihin lähettänyt eli tässä jälkim-
mäisessä paikassa on taitanut olla luettavissa vähän iso pinkka näitä käsiksiä,
kun noin kauan on venynyt.

Onneksi vaasalainen väki tuli hätiin ja Bjarne Stenströmiä on kuulemma
kiittäminen, että kokoelma ansaitsemansa julkistamisen sai kokea.
Kirjan tekstit ovat sykähdyttäviä. kokonaisuus ehyessä kasassa.
Syventymisen arvioinen painotuote.

Jukka Mäki-Maunus

Risto Jalonen: Kaikuja
Alaotsikko: Risto Jalonen ja muutama ystävä
Vierailijat: Harri O. Niskanen, Ari Valkola,
Juhani Huhtala ja Vieno Vaaranmaa
Sivuja 64
Painos 200
ISBN 951-787-065-5
Painotyöt: Yliopistopaino, Helsinki 1997

Jalosen Runogallerialle 90-luvulla tekemästä tuotannosta
tyylikkäin ja painavinta asiaa sisältävä on mielestäni tämä Kaikuja
–kirja. Kirjan painoarvosta vastaa osaltaan myös Vieno Vaaranmaa.
tässä häneltä hieno tekstiesimerkki: ’’Oranssi repeilee / ajatukset
väreilevät / kuin merihevoset / kuun kääntöpuolelle //
liikun kuolemaa lähelle / valona vavisten.
Juhani Huhtalakin luo teksteillään hienoa sisältöä: ’’Luonto rakentaa
temppelin / aamun kastemaljaan / päivän puutarhaan / illan alttarille /
yön kedoille.
Painoarvoa lisää myös Harri O niskasen: Kylmät viinilasit kilisevät
kuin hullut. / Älä jätä minua yksin / tähän maisemaan, / palava lapsi! /
Jäät eivät osaa hiljetä. / Älä anna minun harhailla / rivien välissä
tänä päivänä / kun kannet avataan, / äänettömästi.
Ja sitten pari näytettä maestron kynästä: Tunnen sinut: ’’Äänestäsi kuulen /
mitä ajattelet / vaikka sanoisit / jotain aivan muuta.’’
Sinua: ’’Ajanko / tätä tietä yksin / tähtien taa? //
Se olet sinä / helmeni elämän. / Sinua minä haluan. / Sinua rakastan. /
Sinun kanssa jaksan, / koko pitkän matkan, / aina aikojen taa.’’

Läpi vuosien on Risto Jalonen poiminut näitä muita tekijöitä vieraiksi
useisiin teoksiin ja se on ollut varmasti monelle hyvin eteenpäin vievää
ja kannustusta antavaa. Jalonen on hoitanut näitä kulttuurijulkaisuasioita
aivan ainoalaatuisella tavalla ja ansaitsee tästä kiitoksen.
On varmasti monia sellaisia Jalosen teoksissa esiin putkahtaneita, jotka
eivät ilman näitä julkaisuja olisi koskaan missään yhteydessä mitään
tekemäänsä julkistetuksi saaneet. Heidän pitäisi mielestäni ymmärtää
kiitollisia olla, ehkä joku on, mutta usein kulttuuriyhtälöissä ihmisillä on
tapana löytää enemmän valittamista kuin kiittämistä, mikä tietenkin on
sitä jokaisessa piilevää narsistista egoistisuutta.
On kyllä joka tapauksessan hyvä , että näin monipuolisesti
ollaan monien tekemisiä taltioiduksi saatu mitä Jalosen välityksellä
on tapahtunut.

Jukka Mäki-Maunus

YKSIN

Teksti, kuvat grafiikka ja ulkoasu
Risto Jalonen
Kustantaja
Runogalleria
Yliopistopaino/pikapaino 2004
Painos 400 kpl
ISBN 951-787-189-9

Taitelija Risto Jalonen on saavuttanut keski-iän jolloin on jokaisella miehellä miettimisen hetki.
Ykseys/ yksin kohdattava/ ajan muuri murrettava/

On aika ja hetki pysähtyä aikuisen miehen miettimään omaa sisintään, omaa tarkoitustaan, miksi olen ja miksi elän, " Ja aika vain punoo seittiään."

Perhe, suku, eletty elämä ja sitten huomaakin,
että ympärillä olevat ikääntyvät, poistuvat kukin vuorollaan tästä elämästä. Ikuinen uni kutsuu omiaan. Tämä on sitä yksin olemista tosiasioiden edessä, se on kuten runoilija sanoo, sinistä leikkiä... mielen tiellä. Tuolloin elämän edessä me harjoitamme omaa viisauttamme kykyjemme mukaan, sitähän sanotaan että harjoittaa filosofiaa. Mutta silti elämme sukupolvemme unta. Jalonen runossaan toteaa ehkä hieman kaihomielisesti
/mut vanhat reitit/ kutsuu vaeltajaa/ vanhaa/ 70-luvun haaveilijaa.

Risto Jalosen runoteos tuo kaihoa elettyyn elämään, mutta ei toivottomuutta. Vaan ikiaikaisen totuuden etsintää, vielä jaksaa laulaa sielun sininen lintu.

Se on totta että meillä on elämässä lukemattomia roolipelejä, miten selviytä niistä? Se on vaikea kysymys, siihen mahtuu myös pettymyksiä:

Ystäväksi/ naamioitunut vihamies/ varsin mielenkiintoinen/ ja opettavainen;/ tunnollinen tuttavuus/ kunhan vain tiedät/mitä/ hänen kanssaan teet/.

Tämä on enemmän kuin kiinnostava kysymys tässä narsistien maailmassa. Olen näitä kohdannut elämässäni, mutta on se opettanut, jos ei muuta niin rauhalliseksi, ehkä hieman sarkastiseksi.

Kymmenen vuotta sitten henkisyys oli kova sana, etsittiin henkisiä arvoja, kauneutta, ikuisuutta
jne, tänään etsitään kaukosäädintä.

Runo teoksessa on 66 sivua, harvinaisen täysipainoista tekstiä joka saa välillä nauramaan. Koska viimeiseksi olen nauranut runoille. Kai silloin kun olen kauan sitten lukenut Aaro Hellaakoskea tai Jorma Ettoa.

Johdantoon jota seuraa osat: Matka jatkuu, Maan laulu,Kiemuroita ja Loppurykäys.

Kalleinta tässä elämässä/ on kuoleminen./ On se jumalauta/ niin kallis manöveri,/ että se jos mikään/ on synti.

olen samaa mieltä kokemusteni pohjalta, pakostakin tulee kyyniseksi perunkirjoja tehdessä.

Teos on ulkoasultaan harmoninen ja kuvitus onnistunutta.

Pentti Suksi

Risto Rasa syntyi Helsingissä 29.4.1954 ja asuu nykyään Somerolla, jossa hän toimii kirjastonhoitajana. Hän valmistui ylioppilaaksi Vaasan yhteiskoulusta ja suoritti kirjastotutkinnon Tampereen yliopistossa 1978. Jo 17-vuotiaana hän julkaisi vaasalaisena oppikoululaisena Otavan kautta runoteoksen Metsän seinä on vihreä ovi, vuonna 1971. Hän esikoisteoksellaan osoitti jo varhaiskypsyyttä ja kohta pikaa ilmestyi toinen runoteos ylioppilasvuotenaan; Kulkuri varpunen,
vuonna 1973.

Risto Rasan runoista löytyy naivistista otetta, mutta myös avointa kokemusta. Yleensä hänen runonsa ovat miniatyyrejä, pieniä tuokikuvia, hetken hengähdyksiä. /Olen taas tavannut tuttuja/ niin että en saa unta,/ kuuntelen sateen käyntejä ikkunalaudalla,/ tyynyä puristan kuin/ hyvää ystävää/.
Vajaa neljäkymmentä vuotta sitten ei ollut vielä muotia harrastaa itämäistä tankarunoutta, mutta Rasan kokoelmassa se oli hyvin tyypillistä joko tietoisesti tai tiedostamattomalla tasolla. /Lehdet putoilevat ja lumi yhtäaikaa,/ älä sure mennyttä kesää,/ se on edessäpäin/.

Yhä vain ajankohtainen, Rasa runoilee ikuisuudelle. Hänen runonsa ovat läheisiä ja lämpimiä kuten myös hänen rakkausrunonsa. Runon tunnelma pelkistetysti nousee kotilieden lämpimästä. Mutta runo elää arjen elämässä yhtä sointuvasti:
Joskus minulle tulee/ jonkun toisen ihmisen olo,/
niinkuin tänään kaupassa/ kun katselin/ miten myyjä tekee päivittäistä puuhaa/.

Me usein luulemme, että runoilija elää ainaisessa juhlatilassa ja varsinkin tuolloin 70-luvun alussa vielä V.A.Koskenniemen isänmaallisihanteellinen mielentila nostatti syviä tunteita. Se oli jotenkin niin tavattoman juhlallista. Mutta silloin Rasa laskeutui Hellaan pylväästä meidän arjen maailmaan. Ja siitäkin löytyi kauneus ja runollisuus. Rasan runoista löytää ihmisen ja luonnon välistä jännitettä: /Liikun hiljaa runkojen lomassa,/ en lakkaa ihmettelemästä/ miten valtava on oravan hyppy/. Tuntuu meren ja pihkan tuoksu/ männikön latvat tuulessa./
Runoilija, kirjailija ja kirjastonhoitaja Risto Rasa kävi Vaasassa hakemassa elämän eväät omalle uralleen.

Hän on julkaisuut edellä mainittujen runoteosten lisäksi;
Hiljaa, nyt se laulaa 1974
Kaksi seppää 1976
Rantatiellä 1980
Laulu ennen muuttomatkaa 1982
Taivasalla 1987
Tuhat purjetta 1992.
Hän saanut seuraavat palkinnot:
Suuren Suomalaisen Kirjakerhon tunnustuspalkinto 1978,
Einari Vuorelan "Korpirastas"-reliefi 1989, WSOY:n kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinto 1993,
Eino Leinon palkinto 1996.

Pentti Suksi

Eeva Kontiokari: Lasilintu

Omakustanne ISBN 952-90-8603-2
Paino: Multiprint Oy, Vaasa 2001

Mietteitä ajan kulusta, jumalasta,
synnin osasta,parisuhteesta, lapsista jne.
Omakustannerunoilija Kontiokarilla on
sana hallussan ja paljon pohdittavaa,
mutta tässä ''Lasilinnussa'' uidaan kyllä
vähän liikaa armon meressä ja pyöriskellään
liikaa taivaallista kunnioitusta osoittavissa puitteissa.
Lukuisa hienokin asia ja oivallus saa
kuitenkin ilmenemismuotonsa tässä pyhän käsittelyn
puitteistossa, kuten tämä tyttövauvalle kirjoitettu pätkä:
''Maailman valloittaja,
rusoposkinen prinsessa.
Hampaaton suu
ja ääni kuin sotapäälliköllä.''
Tai tämä:
''Aviopuolisoon kiintyy
kuin vanhaan vaatteeseen:
pesujen myötä vain rakkaammaksi käy.

LEIF FÄRDING
- Vaasalainen runoilija

syntynyt Gävlessa 21.5.1951
Kuollut Vaasan Gerbyn Stårbergetissa n. 23.11.1983

Runoteokset:
Maailmaa minä rakastin WSOY 1971
Luominen WSOY 1972
Olen onnenpoika WSOY 1973
Levoton oksa, keinuva sydän WSOY 1977
Ihan kuin ihminen kuuntelisi 1984




60-70 lukulaiset muistavat hyvin Vaasassa asuneen
Lefan, jonka elämä sammui traagisesti Stårbergetin metsässä itsemurhan kautta ja hänet löydettiin metsästä seuraavan vuoden keväällä.

Äkkiä
keskellä nuoruutta
kun elämän pitäisi avautua ja
valaistuksen portaikon näkyä selvästi
odottaa kuolema jo syvää unta

kirjoitti vähän ennen kuolemaansa, sanat huurteiset hakattuna kuin hautakiveen kylminä ja huurteisina.

Hänen elämä päättyi nuoruuden päättymiseen ja hän jäi pysyvästi ikuisen nuoruuden kadulle 32- vuotiaana. Mutta hän ehti kuitenkin saada nimensä Suomen runouden mestareitten joukkoon vaikka hänen kotikaupunkinsa vaikeni. Miksi?

Varmasti silloiselle että nykyisellekin eliitille hän oli vaikea pala purtavaksi. Hän oli kaikessa toisinajattelija mutta nerokas. Itsekeskeisyyden mestari vailla vertaansa edes nykypäivässä. Hän oli hippi ja sitä seurasi juppi ja tänään tuppi. Hänessä oli kaikki taiteellisen boheemin ulkoiset ja sisäiset merkit, vasemmistoon taipuva älykkö, kainalossa nippu kirjoja. Vanhan kellarissa odottivat Kalevi Seilonen, Pekka Kejonen, Leo Lindsten, Ahti Susiluoto, Ahti Lavonen, Hans Selo, Jomppa Ojaharju jne eli tasokasta seuraa joista kaikista tuli aikansa nimiä. Hän oli valon ja pimeyden lapsi, josta aika on yrittänyt vaieta. Sielullisesti yksinäinen, maajaan eli harhain vanki. Outo lintu arktisella lintulaudalla.

Kirjoitanko vai kirjoittaako jokin
minussa
ja on tuo jokin vai onko heitä monta.
Kuka katsoo silmilläni, kuka maistaa kielelläni,
kuka kuuntelee korvillani?
Olenko mielisairas mestari vai kumpaakin
samassa runossa.

Hän yritti tavoittaa henkisyyttä kuitenkaan sitä löytämättä. Muistan kun meditoimme hänen johdollaan mutta korkeimman tavoittaminen jäi etäälle kun lähellä oli pienemmän tavoittaminen eli punaviinipullo ringissä kiertämässä. Elämä oli hänelle lyhyt ja kiihkeä tuokio kaikkeudessa ongelmineen johon ei tullut ratkaua, epätietoisuuden matka. Kuvioissa punaviini ja hasis, sen vuoksi hänestä täytyy vaieta huutamalla. Elämä oli kuin suoraan partituurista
luettua sinfoniaa, taiteellista boheemiutta ja itsekeskeisyyttä ja intensiivistä rakkauden paloa.

Se oli hippirunoilijan tyypillinen tie, nousu, lasku ja tuho. Häntä johdatti voimallinen sielu,
thanadoksen vietti kohti itsetuhoa. Hän oli huojuva ruumis, jossa joka jänteessä oli tuskaa ja vaikeuksia, kiirastuli joka ei koskaan sammunut.

Tahdon koivuun, tahdon kiveen,
tahdon sammalen syleilyyn,
tahdon myyräksi maan multiin
tahdon muutua ääniksi kaikkialla
ja lakata olemasta tämä kipu.

Runoissaan hän oli hilpeä menninkäisten ja keijujen veli. Hän halusi tehdä elämästään taideteoksen ja siinä hän onnistui täydellisesti.

Hänen tapansa oli tehdä pieniä runoja, ylistää pelkistetysti pieniä iloja ja oli tunteitten syvällinen lyyrikkko.

Hän etsi voimakkaasti tietä valaistumiseen, oman minän hallitsemiseen, mutta ei sitä koskaan saavuttanut. Hän ei ollut korulauseita nikkaroiva tusinarunoilija, vaan mestari. Hänen kohdallaan voi sanoa, että runoilijan kehto ei ollut ruusuista tehty.

Pentti Suksi

Väkeviä sanoja
Teksti, kansi ja sivujen layout - Risto Jalonen
Takaknnen teksti: Jouko Saraste
Takakannen henkilökuva ja kuvamanipulaatuio: Tapio Parkkari
Takakannen layout: Jussi Mäkynen
Kustantaja: Multiprint Oy, Vaasa 2000
ISBN 952-91-2744-8
Sisäsivujen digitaalipaino ja liimaus: Multiprint Oy
Kannen repro ja painotyö: Oy Arkmedia Ab

Kirja tehtiin Vaasassa vietetyn kristillisen kulttuurifoorumin
kylkiäisiksi. Se oli Multiprintin osallistumisosuus kyseisissä juhlallisuuksissa.
Kirjaa annettiin lahjatavarana järjestäjätahon puolesta kutsuvieraille
ja sitten vuoden vaihteessa Multiprint jakoi kirjaa joululahjoina asiakkailleen.
Tähän kirja varmasti hienosti soveltui koska Jalonen kertoo selanneensa
tädiltään saamaansa kuvitettua psalmikirjaa ja ottaneensa aina sieltä
täältä sanasta kiinni ja kirjoittaneensa siitä sitten jutun uusiksi.
Nämä kyseisellä tavoin syntyneet ovat numeroituna mukana kirjassa,
joka kaikkineen on varsin väkevä kokemus, olematta kuitenkaan uskovaisille
suunnattu.
Pari näytettä psalmikirjoittelusta:
Silmissä loistava sielu / valaistuneet kasvot /
kiitosta tulvillaan / eikä syyttä / onhan syytä?
Näin siis kyselee runoilija ja seuraavassa... vitsailisiko vähän?:
Onhan noita / pakanoita / jumalattomia jullikoita / synnintekijöitä /
ruokottomia olioita / kapisia kulkijoita / ja monia muita /
kuin ovelalla koiralla / piilotettuja luita.
Ja sitten vähän vakavampana:
Niin helposti / johdetaan harhaan / tietämättömät //
Kuinka helppoa / kulkea turhaan / eksyttyä.
Takakannessa pastori Jouko Saraste kirjoittaa:
-   Vaasalainen Risto Jalonen on monipuolinen taiteilija.
Kuvat ja sanat pulppuavat kuin raikas kevätpuro.
väkeviä sanoja –kokoelman kautta lukija kokee
ja näkee syvälle luontoon, ihmisyyteen, itse elämään
aina kärsimykseen ja iankaikkisuuteen asti.
Ote on Risto Jaloselle tyypilliseen tapaan valoisa ja
tulevaisuuden uskoa antava:
   ’’Ahdingossa
avartuva tila
puhaltaa
turhuudet nurkista
kairaa syvän jään
pyyhkäisee pölyt
sisimmistä sopukoista.’’

- Jukka Mäki-Maunus

Aulikki Hissa: Sinua kuuntelin hiljaa

Omakustanne ISBN 952-91-5040-7
Ykkösoffset Oy Vaasa 2002

Kannesta alkaen, jota koristaa runoilijan itsensä vuonna 2002
maalaama akvarelli ’’Unikot kesässä’’, kirja on kaunis ja selkeä.
Arvokkuutta ja ryhtiä näille 96 sivulle antaa myös hieno
kovakantinen sidonta.
Kuitenkin sanallisessa sisällössä olisi ollut kovastikin parantamisen
varaa. Kokonaisuutena kirjan annista jää päällisin puolin mieleen
uskonnon liiallinen paatos ja hieman vaivaamaan, että miksi Aulikki
ei ole kääntänyt sisäistä hehkuaan vapaammaksi voimaksi.
Vaikka kuinka uskonnollinen olisikin, niin varsinkin runoudessa
saarnaamista pitäisi välttää. Liika uskon todistaminen usein
köyhdyttää tekstiä.
Jotain sisältöä hyvin kuvaavaa löytyy heti takakannesta:
’’Mistä kauniit ajatukset sinusta?
Sinusta ystäväni,
sinusta.’’
Lähimmäisen rakkaudesta tässä siis myös hyvin pitkälle on kysymys
ja siinähän ei ole mitään pahaa, vaan päinvastoin.
Tässä näyte Kuinka oivaltavasti ja enemmän pyhättömässä arjessa
pysytellenkin Aulikki Hissa kirjoittaa:
Luonteenpiirteitä / ovat / koiran uskollisuus / ja / ihmisen ahneus. //
Koiran uskollisuus on pysyvä. /
Ihmisen ahneudella ei ole loppua.
ja sehän on jetsulleen näin.

Ritva Viljamaa: Pilvipouta

Kustannus Päivä Osakeyhtiö

Painettu gummerruksen kirjapainossa
Jyväskylässä 1991

ISBN 951-622-515-2

Ihmisenä olemisen ilosta ja yhteydestä Jumalan
uutta luovaan voimaan kirjoittelee Viljamaa ja
monille kristityille tahoille kansien välistä varmasti
löytyy lukuisia koskettavia ja hartauttakin herättäviä
tekstipintoja, mutta monelle muulle kirjan raskas-
soutuinen uskossa pitäytyminen ja sen ylittämättömän
ainutlaatuisuuden todistaminen on vähän liian
autuasta nieltävää.
Kristilliseen perinteeseen kuuluvasti Viljamaan sanottava
löytää runsaasti vertauksia luonnon ilmiöistä ja pyrkii
olemaan pyhästi hengittävää, mutta tämä pyrintö voi
kyllä joitain lukijoita hengästyttääkin.

TÄMÄ ON MINUN SILTANI

Toimitus, kansi, taustakuvat, ulkoasu,
taitto sekä takakannen teksti ja kuva
Risto Jalonen

Kansikuva Antti ja Salla Vaaranmaa
Kannen painotyö: Painotalo Varteva
Muut painotyöt: Multiprint
Painettu 2005

ISBM 952-91-8293-7


Runon ystävälle tyylikäs lahja ja sisältö ei jätä
ketään kylmäksi. Jos tarkoin haluaa kirjaa esitellä niin sanottakoon että on painettu hyvälle paperille ja taitto ja ulkoasu on tehty ammattitaidolla. Kansikuva ja höyhen on lastenlasten Antti Vaaranmaan tekemä ja kannessa oleva höyhen on Sallan mummille tuoma. Se korostaa
Vieno Vaaranmaan toista puolta. Tietty lyyrinen
herkkyys ja rakkaus naturalismiin.
Antti Vaaranmaan pelkistetyt muutamat viivat tuo Vienon elävästi esiin, juuri sellaisena kuin Vieno on. Tuon perusteella Vienon löytäisin
täysinäiseltä torilta, niin elävät ovat piirteet.
Vieno Vaaranmaa on tuottelias runoilija, muistan hyvin kun vuonna 1995 hän julkaisi esikoisteoksensa. Vertaan hieman ja täytyy todeta
että Vieno on kuin Valion fiili, maku vain paranoo vanhetes. Ote on tullut varmemmaksi ja sanat selvemmiksi ja löytyy myös arkisen realismin alta lyyrinen herkkyys. Itämainen tanka- runon poljento viehättää ja hän on aika paljon siihen perehtynyt. Itämaiden mestareita ei tietenkään kukaan voita, mutta saa sitä Vaasassa
tehdä joka sitä osaa ja haluaa tehdä. Tankarunoudessa on Zen- budhismin porautuva syvällisyys jota pitää tosiaankin opiskella ja
itselle saada se selväksi. Se on äärettömän suurta lauseen ja sanan pelkistämistä. Päästä virran rannalle, siinä on monta askelta.

Pimeä kantaa
mustaa huopaa harteillaan.
Öljy vähenee,
lampun sydän käryää.
Tunnen hengityksesi.

Tässä runossa Vieno Vaaranmaa on oivaltanut
tankarunouden ytimen, että rytmin. Sen ymmärtäminen vaatii pitkää harjoittelua. Tankarunot ovat tavattoman yksinkertaisia ja sen vuoksi vaikeita. Vieno on ottanut ison haasteen ja hän jatkakoon edelleen. Odotan jatkoa.

Vieno on säilyttänyt "fiulipohojaasen" räväkän sivistyneisyyden. Se on hienompaa kuin akateemikko Jorma Panulan pohojalaasuus. Ei näytä Vieno häpeevän sitä, että on jostaki kotoosin, niinkuin me kaikki ollaan:

Synnyin Kauhajoella
savusaunassa pinta noella.
Kasvoin leivän juurella
rakkaudella suurella.
Isonin Ilmajoella.

Näin se poholasuus tarttuu vereen, eikä siitä eroon pääse.
Sitten tulee sitä lyyrillistä arkea:

Vaihdoin
Pommacin
Samppanjaan

Muutin
maalta
kaupunkiin.

Nyt
kaljaa
terassilta.

Vienosta löytyy modernistista elämään janoa ja kiihkeyttä joka joissakin kohdissa hämmentää.
Olenkohan minä tulossa vanhaksi ja Vieno nuoreksi.
Ilmeisesti.
Hierapoliksen runot olivat mielenkiintoisia, koska menneisyys kykenee puhuttelemaan tämän päivän ihmistä. Historia on läsnäolevaa, se puhuu sille, jolla on aikaa kuunnella sielunsa huminoita.
Minun pitäisi ajatella kriittisesti ja ottaa Vienon lettiin kiinni: Ei tuolla tapaa, ei noin tehdä runoja. Mutta eipää saa. Vieno karkaa käsistä. Elämä ja aika on tuonut lisää hehkua ja näkemyksen syvyyttä ja selkeyttä.. Pitäisin kovasti siitä, että Vieno Vaaranmaan runoja äänitettäisiin runoilijan itsensä tekemänä.
Jään odottamaan ideaa.

Pentti Suksi