Heipä hei. Kerron elämästäni. Lukekoon, ken jaksaa.
Olen nyt 20-vuotias nainen. Olen luonteeltani erittäin pehmeä, hyvä kuuntelemaan, hienotunteinen, ehkä jotenkin pelkurimainen, melko laiska, ja puhelias. Tällaiseksi koen itseni. Ulkonäöltäni olen pitkä (miltei kuusi jalkaa), tummahiuksinen, suoranenäinen, minulle tulee hymyillessä hymykuopat jne.
Joku voisi sanoa kokonaisuudestani "Yök!", kun taas joku toinen sanoisi "Ihana". Tiedän, että makuja on monia eikä kenenkään kuuluisi olla huolissaan, mutta minä olen. En tiedä, löydänkö ketään miespuoleista, jossa viehätyksen tunnne olisi molemmanpuoleinen. Minusta ovat pitäneet aiemmin sellaiset miehet, jotka eivät ole olleet ulkoisesti minun makuuni (eivätkä myös henkiseltä olemukseltaan oikein). Se on ollut hyvin ikävää, koska silloin en ole voinut nauttia tilanteesta.
Minulla on melko nirso maku miehen ulkonäön ja luonteen suhteen, mutta enhän tarvitsisi kuin yhden ihmisen.
Ystäviä minulla ei ole. On ollut viimeksi ehkä jossain 14-vuotiaana yksi kappale. Kouluiän alettua minulla oli useampi hyvä ystävä, mutta he kaikki muuttivat nopeasti sen jälkeen teille tuntemattomille. Huono tuuri, voisi sanoa.
Edes kavereita ei ole tällä hetkellä pahemmin, koska jänistän uusien ihmisten kanssa keskustelemista. Sellaiset tilanteet ovat suoraan sanottuna pelottavia! Minua jännittää, alkaako ääneni temppuilla (olenko siis tylyn/kiukkuisen kuuloinen), sekä pelkään sammakoiden ponnahtelua suustani. On käynyt mielessä, jos muuttaisin vuoden, kahden päästä kokonaan toiseen maahan asumaan, jolloin pakottauduisin puhumaan muille ihmisille. Hätä keksii keinot. Siis kun ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä tietyllä tavalla, tulee tehneeksi juuri sillä tavalla.
Pahoittelen tekstini hajanaisuutta... Asiasta toiseen. Minulla on ollut todella läheiset ja lämpimät välit äitiini ensimmäisen viidentoista elinvuoteni ajan. Olen sinä aikana tukeutunut ajattelussani vain ja ainoastaan häneen. Ketään muuta en ole uskonut. Tämä on johtanut siihen, että minusta on tullut läheisriippuvainen. Läheisriippuvaisuus on johtanut lopulta yksinäisyyteen, kun kaikki ihmiset ovat tahtoneet vain hyötyä jostakin näin avuttomasta ja epäitsenäisestä henkilöstä. Henkilöstä, joka pyrkii voimakkaasti miellyttämään läheisiään, on ylikiltti ja pelkää vieraita ihmisiä/tilanteita. Sitä on ilmiö nimeltä läheisriippuvaisuus!
Olen pistänyt kahden viime vuoden aikana reippaasti välejä poikki kavereihini, koska en ole jaksanut olla lika-astiana muille. Päätös on ollut oikea, mutta se on tietysti johtanut minut jäätävään yksinäisyyteen. Äitini antama tuki on ollut täysipainoista siihen asti, kunnes menin lukioon. Siitä alkaen se alkoi aina vain vähentyä ja vähentyä, kunnes täytettyäni 19, jolloin menin yliopistolle, se loppui -naps!- kokonaan!!
Kun olin lukiossa, en heti tajunnut, että äitini ei tue minua enää. Hänen julmat ja ilkeämieliset palautteensa otin pitkän aikaa vastaan "informaationa".
Koko lukion ajan äitini pisti minua alas, mutten tajunnut ollenkaan, mistä on kyse. Viimeinen vuosi sai minut viimeistään tajuamaan tilanteen. Silloin hän purkasi minuun niin rajusti omaa paha oloaan, mikä väkisinkin aukaisi silmäni.
Nyt olen yksin. Täysin. Muutin heinäkuussa pois lapsuudenkodistani, joka hieman helpotti oloani. Pitäisi opiskella jo ahkeraan, kun on jo toinen vuosi menossa yliopistossa. En vain jaksa millään. Ensimmäisenä vuotena suoritin todella vähän kursseja, koska henkinen olo oli minulla niin huono.
Nyt kun olen toipumassa, saamassa lisää voimia, huomaankin sen harmittavan puolen, että olen monissa kursseissa ikävästi jäljessä. Se pistää turhautumisen tunteen päähän ja ajatuksen siitä, jospa lopettaisi kokonaan opiskelun. Eräs ilkeämielinen opiskelukaverini (johon olen jo tähän mennessä pistänyt välit poikki) sanoi minulle nyt keväällä ensimmäisen opiskeluvuoteni päätyttyä, että mitäpä jos lopettaisin kokonaan opiskelun "kun ei siitä tahdo tulla oikein mitään".
En tiedä, mitä haluan sanoa vai haluanko sanoa yhtään mitään. Ei ole ketään, jolle kertoa ajatuksia, joten päätinpä sitten tänne niitä kertoa. On tämä kieltämättä aika säälittävää.
Tiivistäen tekstiäni, olen läheisriippuvainen ihminen, jolla ei ole ystäviä eikä tavallaan edes perhettä enää (perhe ei välitä). Olen heittänyt viimeisen vuoden yliopisto-opiskelustani hukkaan, johtuen hirvittävästä olostani. Tänä aikana minua on polkenut alas eräs opiskelutoverini, jolle olen antanut kaikkeni. Se, että äidin antama tuki loppui kokonaan, pisti minut niin heikoksi, että halusin äkkiä jonkun tuekseni. Tukea en saanut, mutta sainpahan toimia kunniatehtävässä -likasankona jälleen kerran. Se oli sen hinta, että minulla oli yksi vakiokaveri opiskelupaikassani. Lisäksi äitini ei antanut minun opiskella itsenäisesti, vaan hoputti joka v*tun tunti kotona ollessani ja pakotti menemään miltei joka kokeeseen (vaikken ollut edes lukenut). Sanoin äidilleni, että antaisi jo minun olla rauhassa, mutta eipähän antanut. Painostaminen oli kotona kaameata, samoiten paskan sylkeminen niskaan.
Itseluottamukseni on paranemaan päin, mutta tässä vain jäsentelen näitä asioita. Kun kerroin tuossa alussa ulkonäöstäni, täytyy sanoa, että olen tuntenut itseni jo vuosikaudet melko epäviehättäväksi. Isäni on insesti eikä se tarkoita sitä, että hänen tarvitsisi minuun koskea. Tai oikeastaan hän on minuun koskenut, mutta siitä on jo kauan aikaa... taputtanut rintakehääni ja tiiraillut rintojani (sekä takamustani). Mutta tuosta koskemisesta on jo kauan aikaa. Nykyään kun käyn vanhassa kodissa, joudun etupäässä kuulemaan hänen hunajaista ääntään. Olen kuullut, että insesmin henkilö ottaa aina itseensä. Eipä olekaan ihme, kun lukiossa itkin, ettenkö tosiaan kelpaa kenellekään muulle kuin omalle isälleni. Mutta onneksi en itke sellaista enää.
Se minua harmittaa, ettei isäni ole ollenkaan osannut olla isä minulle. Hän on haukkunut minua kuin mitäkin verivihollista, ei ole antanut olla rauhassa vaan on tullut huoneeseeni huutamaan (ja jos olisin sanonut jotain vastaan, olisi repinyt tukasta), sekä on ihaillut minua! Minun mielestäni ihailu & flirttailu ovat olleet kaikkein sairaimpia juttuja. Kun äitini oli minun ikäiseni, hänellä oli paljon parempi perhe. Hän asui 25-vuotiaaksi asti kotona, joten sekin sen jo kertoo. Hänen isänsä ei lainkaan tuntenut seksuaalista vetoa tyttäriinsä, ei mitätöinyt heidän arvoaan, ja olisi saanut ihan hitonmoiset raivonpuuskat, jos olisi kuullut jostakin, että HÄNEN tyttäriään joku on käynyt polkemassa alas. Mutta mitä MINUN isäni onkaan minulle tehnyt.. muuta kuin juuri polkenut alas ja tuijotellut sillä tavoin. Voi sentään, kun jotkut säästyvätkin tältä kaikelta. Mutta onneksi en asu kotona, se hyvä puoli tässä sentään on.
Tuossa kun alussa kerroin, että olen luonteeltani puhelias, niin se pitää vain tuttujen seurassa paikkaansa. Nykyisin kun minulla ei ole tuttuja, en pääse toteuttamaan omaa perusluonnettani, eli olemaan puhelias. Äitini on aiheuttanut minulle kammon siihen, etten uskalla mennä vieraille ihmisille löpisemään niitä näitä. Hän on alkanut haukkua minua (sen jälkeen kun menin lukioon) maailman turhimmaksi paskanjauhaksi. Sen on vienyt minulta uskalluksen jutella rattoisasti ihmisille.
Tiedän, että saisin tuttavia, jos vain olisin vieraiden ihmisten seurassa oma itseni. Mutta en pysty. Tiedän myös, että minusta on moneen asiaan, sillä sainhan 15 vuotta äidiltäni täydellistä tukea, joten se on -ihanaa kyllä- jättänyt jonkinmoisen jäljen pääkoppaani. Viimeiset vuodet ovat ainoastaan olleet hankalia ja ikäviä äitini suhteen. Isästäni on sen sijaan ollut minulle harmia jo kymmenen vuoden ajan! Joka on siis tuplasti enemmän viisi vuotta.
Tässä minun kertomukseni, jos joku jaksoi lukea. Kaikkea näitä olen harmitellut itsessäni: pituutta, puheliaisuutta, silmienväriä jne. Kuulostaa varmaankin hupsulta tällainen lista, mutta niiden kanssa on ollut ihan helvetinmoista painia (vaikka maailmaan nähden ne ovat ihan pikkuriikkisiä pulmia). Äitini ja kaverini ovat olleet asialla, kun olen alkanut kokea komplekseja. Isäni insesti-katseet ovat vielä lisänneet sitä "minä en kelpaa kenellekään vieraalle miehelle" -ajattelua. Onneksi olen nyt pääsemässä siitä eroon. Tiedän, että maailmassa on ihmisiä, ihan täällä Suomessakin, jotka tuumivat minusta "Siinä vasta kerrassaan ihana nainen". Jokatoisen ei täydy todellakaan olla sellaista mieltä, kunhan joku tuolla jossakin niin ajattelee. Sama juttu on ihan joka naisen/miehen kohdalla. Kukaan ei voi miellyttää ulkonäöltään ja luonteeltaan jokaista. Mutta jokainen miellyttää kuitenkin aina jotakin.
Olen nyt 20-vuotias nainen. Olen luonteeltani erittäin pehmeä, hyvä kuuntelemaan, hienotunteinen, ehkä jotenkin pelkurimainen, melko laiska, ja puhelias. Tällaiseksi koen itseni. Ulkonäöltäni olen pitkä (miltei kuusi jalkaa), tummahiuksinen, suoranenäinen, minulle tulee hymyillessä hymykuopat jne.
Joku voisi sanoa kokonaisuudestani "Yök!", kun taas joku toinen sanoisi "Ihana". Tiedän, että makuja on monia eikä kenenkään kuuluisi olla huolissaan, mutta minä olen. En tiedä, löydänkö ketään miespuoleista, jossa viehätyksen tunnne olisi molemmanpuoleinen. Minusta ovat pitäneet aiemmin sellaiset miehet, jotka eivät ole olleet ulkoisesti minun makuuni (eivätkä myös henkiseltä olemukseltaan oikein). Se on ollut hyvin ikävää, koska silloin en ole voinut nauttia tilanteesta.
Minulla on melko nirso maku miehen ulkonäön ja luonteen suhteen, mutta enhän tarvitsisi kuin yhden ihmisen.
Ystäviä minulla ei ole. On ollut viimeksi ehkä jossain 14-vuotiaana yksi kappale. Kouluiän alettua minulla oli useampi hyvä ystävä, mutta he kaikki muuttivat nopeasti sen jälkeen teille tuntemattomille. Huono tuuri, voisi sanoa.
Edes kavereita ei ole tällä hetkellä pahemmin, koska jänistän uusien ihmisten kanssa keskustelemista. Sellaiset tilanteet ovat suoraan sanottuna pelottavia! Minua jännittää, alkaako ääneni temppuilla (olenko siis tylyn/kiukkuisen kuuloinen), sekä pelkään sammakoiden ponnahtelua suustani. On käynyt mielessä, jos muuttaisin vuoden, kahden päästä kokonaan toiseen maahan asumaan, jolloin pakottauduisin puhumaan muille ihmisille. Hätä keksii keinot. Siis kun ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä tietyllä tavalla, tulee tehneeksi juuri sillä tavalla.
Pahoittelen tekstini hajanaisuutta... Asiasta toiseen. Minulla on ollut todella läheiset ja lämpimät välit äitiini ensimmäisen viidentoista elinvuoteni ajan. Olen sinä aikana tukeutunut ajattelussani vain ja ainoastaan häneen. Ketään muuta en ole uskonut. Tämä on johtanut siihen, että minusta on tullut läheisriippuvainen. Läheisriippuvaisuus on johtanut lopulta yksinäisyyteen, kun kaikki ihmiset ovat tahtoneet vain hyötyä jostakin näin avuttomasta ja epäitsenäisestä henkilöstä. Henkilöstä, joka pyrkii voimakkaasti miellyttämään läheisiään, on ylikiltti ja pelkää vieraita ihmisiä/tilanteita. Sitä on ilmiö nimeltä läheisriippuvaisuus!
Olen pistänyt kahden viime vuoden aikana reippaasti välejä poikki kavereihini, koska en ole jaksanut olla lika-astiana muille. Päätös on ollut oikea, mutta se on tietysti johtanut minut jäätävään yksinäisyyteen. Äitini antama tuki on ollut täysipainoista siihen asti, kunnes menin lukioon. Siitä alkaen se alkoi aina vain vähentyä ja vähentyä, kunnes täytettyäni 19, jolloin menin yliopistolle, se loppui -naps!- kokonaan!!
Kun olin lukiossa, en heti tajunnut, että äitini ei tue minua enää. Hänen julmat ja ilkeämieliset palautteensa otin pitkän aikaa vastaan "informaationa".
Koko lukion ajan äitini pisti minua alas, mutten tajunnut ollenkaan, mistä on kyse. Viimeinen vuosi sai minut viimeistään tajuamaan tilanteen. Silloin hän purkasi minuun niin rajusti omaa paha oloaan, mikä väkisinkin aukaisi silmäni.
Nyt olen yksin. Täysin. Muutin heinäkuussa pois lapsuudenkodistani, joka hieman helpotti oloani. Pitäisi opiskella jo ahkeraan, kun on jo toinen vuosi menossa yliopistossa. En vain jaksa millään. Ensimmäisenä vuotena suoritin todella vähän kursseja, koska henkinen olo oli minulla niin huono.
Nyt kun olen toipumassa, saamassa lisää voimia, huomaankin sen harmittavan puolen, että olen monissa kursseissa ikävästi jäljessä. Se pistää turhautumisen tunteen päähän ja ajatuksen siitä, jospa lopettaisi kokonaan opiskelun. Eräs ilkeämielinen opiskelukaverini (johon olen jo tähän mennessä pistänyt välit poikki) sanoi minulle nyt keväällä ensimmäisen opiskeluvuoteni päätyttyä, että mitäpä jos lopettaisin kokonaan opiskelun "kun ei siitä tahdo tulla oikein mitään".
En tiedä, mitä haluan sanoa vai haluanko sanoa yhtään mitään. Ei ole ketään, jolle kertoa ajatuksia, joten päätinpä sitten tänne niitä kertoa. On tämä kieltämättä aika säälittävää.
Tiivistäen tekstiäni, olen läheisriippuvainen ihminen, jolla ei ole ystäviä eikä tavallaan edes perhettä enää (perhe ei välitä). Olen heittänyt viimeisen vuoden yliopisto-opiskelustani hukkaan, johtuen hirvittävästä olostani. Tänä aikana minua on polkenut alas eräs opiskelutoverini, jolle olen antanut kaikkeni. Se, että äidin antama tuki loppui kokonaan, pisti minut niin heikoksi, että halusin äkkiä jonkun tuekseni. Tukea en saanut, mutta sainpahan toimia kunniatehtävässä -likasankona jälleen kerran. Se oli sen hinta, että minulla oli yksi vakiokaveri opiskelupaikassani. Lisäksi äitini ei antanut minun opiskella itsenäisesti, vaan hoputti joka v*tun tunti kotona ollessani ja pakotti menemään miltei joka kokeeseen (vaikken ollut edes lukenut). Sanoin äidilleni, että antaisi jo minun olla rauhassa, mutta eipähän antanut. Painostaminen oli kotona kaameata, samoiten paskan sylkeminen niskaan.
Itseluottamukseni on paranemaan päin, mutta tässä vain jäsentelen näitä asioita. Kun kerroin tuossa alussa ulkonäöstäni, täytyy sanoa, että olen tuntenut itseni jo vuosikaudet melko epäviehättäväksi. Isäni on insesti eikä se tarkoita sitä, että hänen tarvitsisi minuun koskea. Tai oikeastaan hän on minuun koskenut, mutta siitä on jo kauan aikaa... taputtanut rintakehääni ja tiiraillut rintojani (sekä takamustani). Mutta tuosta koskemisesta on jo kauan aikaa. Nykyään kun käyn vanhassa kodissa, joudun etupäässä kuulemaan hänen hunajaista ääntään. Olen kuullut, että insesmin henkilö ottaa aina itseensä. Eipä olekaan ihme, kun lukiossa itkin, ettenkö tosiaan kelpaa kenellekään muulle kuin omalle isälleni. Mutta onneksi en itke sellaista enää.
Se minua harmittaa, ettei isäni ole ollenkaan osannut olla isä minulle. Hän on haukkunut minua kuin mitäkin verivihollista, ei ole antanut olla rauhassa vaan on tullut huoneeseeni huutamaan (ja jos olisin sanonut jotain vastaan, olisi repinyt tukasta), sekä on ihaillut minua! Minun mielestäni ihailu & flirttailu ovat olleet kaikkein sairaimpia juttuja. Kun äitini oli minun ikäiseni, hänellä oli paljon parempi perhe. Hän asui 25-vuotiaaksi asti kotona, joten sekin sen jo kertoo. Hänen isänsä ei lainkaan tuntenut seksuaalista vetoa tyttäriinsä, ei mitätöinyt heidän arvoaan, ja olisi saanut ihan hitonmoiset raivonpuuskat, jos olisi kuullut jostakin, että HÄNEN tyttäriään joku on käynyt polkemassa alas. Mutta mitä MINUN isäni onkaan minulle tehnyt.. muuta kuin juuri polkenut alas ja tuijotellut sillä tavoin. Voi sentään, kun jotkut säästyvätkin tältä kaikelta. Mutta onneksi en asu kotona, se hyvä puoli tässä sentään on.
Tuossa kun alussa kerroin, että olen luonteeltani puhelias, niin se pitää vain tuttujen seurassa paikkaansa. Nykyisin kun minulla ei ole tuttuja, en pääse toteuttamaan omaa perusluonnettani, eli olemaan puhelias. Äitini on aiheuttanut minulle kammon siihen, etten uskalla mennä vieraille ihmisille löpisemään niitä näitä. Hän on alkanut haukkua minua (sen jälkeen kun menin lukioon) maailman turhimmaksi paskanjauhaksi. Sen on vienyt minulta uskalluksen jutella rattoisasti ihmisille.
Tiedän, että saisin tuttavia, jos vain olisin vieraiden ihmisten seurassa oma itseni. Mutta en pysty. Tiedän myös, että minusta on moneen asiaan, sillä sainhan 15 vuotta äidiltäni täydellistä tukea, joten se on -ihanaa kyllä- jättänyt jonkinmoisen jäljen pääkoppaani. Viimeiset vuodet ovat ainoastaan olleet hankalia ja ikäviä äitini suhteen. Isästäni on sen sijaan ollut minulle harmia jo kymmenen vuoden ajan! Joka on siis tuplasti enemmän viisi vuotta.
Tässä minun kertomukseni, jos joku jaksoi lukea. Kaikkea näitä olen harmitellut itsessäni: pituutta, puheliaisuutta, silmienväriä jne. Kuulostaa varmaankin hupsulta tällainen lista, mutta niiden kanssa on ollut ihan helvetinmoista painia (vaikka maailmaan nähden ne ovat ihan pikkuriikkisiä pulmia). Äitini ja kaverini ovat olleet asialla, kun olen alkanut kokea komplekseja. Isäni insesti-katseet ovat vielä lisänneet sitä "minä en kelpaa kenellekään vieraalle miehelle" -ajattelua. Onneksi olen nyt pääsemässä siitä eroon. Tiedän, että maailmassa on ihmisiä, ihan täällä Suomessakin, jotka tuumivat minusta "Siinä vasta kerrassaan ihana nainen". Jokatoisen ei täydy todellakaan olla sellaista mieltä, kunhan joku tuolla jossakin niin ajattelee. Sama juttu on ihan joka naisen/miehen kohdalla. Kukaan ei voi miellyttää ulkonäöltään ja luonteeltaan jokaista. Mutta jokainen miellyttää kuitenkin aina jotakin.
Vastaukset 31
Vanhimmat
tarina. Yritä vaan pysyä erossa niistä vanhemmistas, ja rakenna omaa elämää. Ilman niitä "kavereita", jotka käyttää sua hyväkseen. Hyvää jatkoa.
itse asiassa paljon iloakin, mutta en vain kirjoita iloisimpia asioita tänne, koska en näe niiden kertomista tarpeelliseksi. Surulliset "käyn läpi" täällä.
Kiitos kannustuksesta! :)
Minun kannattaa tosiaan pysyä kaukana vanhemmistani ja 'hyväksikäyttäjistä'.
niin. Vaikutti vain aika...mielenkiintoiselta toi sun tilanna. Mutta uudestaan: Onnea matkaan. Oon varma että kyl sä onnistut vielä.
Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma! ;)
Minulle ei ikävä kyllä saa kirjoittaa sanoja "aivan varmasti" tai "ei ikinä"/"ei koskaan". En halua kuulla sellaisia.. Älä nyt pahastu, mutta en vain halua.
Korjaan viestiäsi:
Hyvä
niin. Vaikutti vain aika...mielenkiintoiselta toi sun tilanna. On luultavaa että kyl sä onnistut vielä.
Kiitos kannustuksesta. On mukavaa lukea, kun ihmiset ajattelevat positiivisesti.
Meinasin jo väittää vastaan, mutta en nyt taida.
Muistat vaan, että ei ne asiat niin huonosti voi olla, jos vielä on hengissä.
Ja miehän en ajattele positiivisesti, ainakaan omista asioistani.
Enkä mie usko, että sie paljoo kannustusta tarviisit.
tarvitsen kannustusta tässä elämänvaiheessa, oikein paljon. =)
Se on vain niin, että minä taikauskoisena höppänä kauhistun lupaavista, vaarallisista sanoista. Muistan oikein hyvin, kun äitini sanoi minulle, että seiskaluokan jälkeen kesällä, minä tulen tuntemaan valtaosan luokkalaisistani tytöistä niin hyvin, että voin esimerkiksi mennä koulupäivän päätteeksi jollekin heistä kylään. Hän vielä hoki useaan kertaan "Olen siitä aivan varma". Kävi kuitenkin ihan erilailla.. Yläasteen aikana en ollut saanut ketään luokaltani kaveriksi. Siitä kammoni johtunee. :/
Mutta kyllä minä rohkaisevista sanoista nautin, kunhan ei lupailla kuitenkaan mitään ;) (varmasti, varmuudella -tyyliset sanat).
Miksi sinä et ajattele positiivisesti omista asioistasi? Vai oliko tuo vain vitsi?
Onnea matkaan ;)
Mutta kyllähän tuon ymmärtää..
Enkä minä tiedä...toisaalta minulla menee ihan hyvin, mutta sitten välillä kun on yksin ja joku ei suju, tulee oltua vähän turhan kriittinen. Olen periaatteessa semmonen puhelias ja silleen, mutta kavereita on turhan vähän ja tullut sitten oltua itekseen turhan paljon. Siinä vähän laiskistuu eikä totu olemaan porukassa niin paljon. Sitten ei oikein jaksa lähtee kaikkeen mukaan. Eikä se itsetuntokaan tuosta itekseen kohene.
Oli se semmonen puolivitsi.
Muista, että vaikka olet kokenut kovia, niin monet muutkin kokevat tässä elämässä kovia.
Ole iloinen, että olet vielä terve-kyllä siitä masenuuksesta pääsee ja jatka vaan opintojasi, vaikka huonommin arvosanoin. Lisäksi vikaa on myös sinussa: valitat,että olet nirso miesten suhteen ja olet yksin. Kyllä sinun täytyy oppia olemaan kaveri sellaistenkin ihmisten kanssa jotka eivät sinua täysin miellytä- heistä voi tulla vaikka kuinka hyviä ystäviäsi vielä.
Tekstissäsi vaikutat pikkuisen pilallehemmotellulle ja katso myös itseäsi peilistä.
Hyvää jatkoa sinulle !
Luitko loppuun asti?
Ikävä kuulla millaista sulla on, toisaalta kiva kun on naisiakin tällä palstalla!
Aika moni miettii seurustelujuttuja ja parisuhdetta, tai paremminkin sellaisen puutetta. Mulla on sellainen olo että miehet ja naiset käsittelee asiaa aika eri tavoin -tai ehkä yleistin liikaa.
Kuitenkin sun tekstissä on paljon sellaista mikä koskettaa mua, samanlaisia ajatuksia ja kokemuksiakin. Miehistä: on ollut miehiä jotka ovat olleet musta kiinnostuneita, mutta tunne ei ole ollut molemminpuolinen. Se on kiusallista ja turhauttavaa. Ollaan sitten molemmat nirppanokkia tuon välikommentin ehdotuksen mukaan =)
Seksuaalinen häirintä tekee pahaa jälkeä. Tiedän kun olen kokenut ja luultavasti se kaikki vaikuttaa minuun vieläkin.
Paha kun se tulee oman perheen taholta; sitä haluaa kaikin tavoin pitää omista vanhemmistaan ja säilyttää välit. Mitä jos isä käyttäytyy niin kuin sinun isäsi? Onko silloin isää enää ollenkaan? Se ihminen jota rakastaa (niin kuin vanhempia rakastetaan), loukkaa ja satuttaa kuitenkin tuolla tavalla... miten siinä osaa päättää että vihaako vai rakastaako edelleen?
Miten äitisi suhtautui insestiin? Miksi äitisi yhtäkkiä hylkäsi sinut? Kauheaa joka tapauksessa.
"--Mitä jos isä käyttäytyy niin kuin sinun isäsi? Onko silloin isää enää ollenkaan?--"
Ei ole. Siinä ei ole isää enää, koska isän rooliin ei kuulu tuollainen käytös. Mutta siinä ei ole myöskään vierasta miestä, koska yksikään vieras mies ei ole noin iljettävä. Siinä ei ole _yhtään mitään_. Isäni on ainoa perheenjäsen lapsuudestani, josta en sano sanaakaan kenellekään. Äidistä, veljestä ja pikkusiskosta olen kertonut aikaisemmin kavereilleni sitä sun tätä, muistellut heitä oikein lämmöllä. Mutta isäni.. hänestä vaikenen. Minulla ei ole isää.
"Miten äitisi suhtautui insestiin?"
Koska isäni ei ole näkyvästi, selvästi ja jatkuvasti koskenut minuun, äitini on sitä mieltä, että kyseessä ei edes ole mitään insesmiä. Mielestä on, koska ei ole normaalia puhua tyttärelleen flirttailevaan äänensävyyn, sanoa "Oooooih" kun tytär menee pyyhe päällä isän ohi suihkuun ja jäädä siihen vielä perään tuijottamaan jne. Äitini on suhtautunut "ei mitenkään". En sitten kuitenkaan tiedä, mitä hän oikeasti ajattelee. Ehkä on mustasukkainen hieman..? Kuka tietää.
"Miksi äitisi yhtäkkiä hylkäsi sinut?"
Hän kasvatti ensin kovalla vaivalla minut häneen kiinni (läheisriippuvaiseksi) ja sen jälkeen yhtä-äkkiä kokonaan laiminlöi. Ehkä syynä oli kateus. Kun olin 16-vuotias, olin kaunis ja hoikka, hyvä koulussa, valtavan itsevarma ja suhtautumiseni vieraisiin ihmisiin oli avoin. Minä olin hioitunut todella "upeaksi" kokonaisuudeltani. Olin saanut niihin aikoihin teatteri-ilmaisuryhmässä paljon uskoa itseeni, kun olin esiintynyt 15 vuoden iässä useamman sadan ihmisen nähden onnistuneesti lavalla ja saanut päälle lisäksi vielä paljon positiivista palautetta ammattinäyttelijöiltä. Meidän teatteri-ilmaisuryhmämme pääsi yhdessä laajassa kilpailussa jatkoon ja minä sain siitä hienoa esiintymiskokemusta. Lukion alettua tunsin itseni todella fiksuksi, kun paksuja kirjoja tuli luettavaksi, lukiolaisia kutsuttiin "opiskelijoiksi", ilmapiiri koulussa oli rauhallinen (toisin kuin yläasteella) jne. Kaikki muuttui yllättäen positiivisempaan. Mutta silloin tapahtui myös huomaamattani muutos negatiivisempaan; nimittäin äitini. Hän alkoi minua todella huomaamattomalla ja kierolla tavalla nälviä. Tai sitten se joko oli niin, että hänen nälvimisensä ja itsetuntoni laskeminen ei ollut ollenkaan ovelaa toimintaa, vaan silmäni olivat täysin sumentuneet hänen suhteensa, jolloin en heti tajunnut, mistä on kyse. Mutta nykyisin tajuan. (Pahoittelen tekstin pituutta)
Pakko sanoa, että mun mielestä sussa on paljon voimaa ja potentiaa, kun tuota muuta ketjua luin.
En minäkään ennustaja ole, en tiedä mitä tapahtuu, mihin suuntaan lähdet. Mutta jotain ihan tiettyä voimaa sussa on-
Kiitos.
Itselläni vastaavia kokemuksia kavereista. On todella ikävä huomata olevansa läheisriippuvainen. Pyrkiä miellyttämään ihmistä, joka kuitenkin kohtelee sua paskasti.Ite olen ollut riippuvainen kaveristani parin vuoden ajan. Ajatellut että hän ajattelee minun parastani ja oikeasti pitää minusta. Välit meni kaveriin joku aika sitten, ja aloin huomata näin jälkikäteen et mua on käyetty aika rankasti hyväksi eri tilanteissa. Tyhmää!!!Tiedän sen, mut ku sitä on vaa niin sokee ku luulee et toinen pitää sua "parhaana" kaverina, vaikka tosiasiassa ei ota yhteyttä muulloin ku itellä on ongelmia, tarvii jotain (rahaa lainaks,autokyytiä yms.) tai haluu pönkittää omaa itsetuntoaan kyselemällä kuulumisia, tietäen et mulla ei mee hyvin.Kyselee "kaverina" miten mulla menee ja puhuu sit selän takana halventavasti ja nauraen kuinka säälittävä mä oon!Ei tunnu kivalta.Oon pyrkiny välttää ihmistä, mut ei oo ollu selkärankaa, niiku sulla Sheila, pistää välejä poikki, koska ei oo oikein muitakaan ihmisiä ympärillä.Osaan sanoa EI vaatimuksille, mut tuntuu et mulle suututaan, koska olenhan aina ollut niin "kiltti" ihminen et mun kuuluis totella kaikkia ihmisiä kaikissa asioissa ja osata olla itse vaatimatta mitään.-Läheisriippuvaisuus on onneks alkanu häipyä ja tulen toimeen itsenäisesti...ilman paskaa seuraa.Tsemppiä jatkossa Sheila. Vaikutat rohkealta ihmiseltä...elämä tulee varmasti hymyilemään sulle :)
sillä mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma! ;)
Minulle valitettavasti ei voi kirjoittaa sanoja "aivan varmasti" tai "ei ikinä"/"ei koskaan". Tuon kuuloisia sanoja en halua kuulla.. Älä nyt pahastu, mutta olen taikauskoinen näissä asioissa.
Kiitos tuesta. Hyvä, että pistit välit poikki kyseiseen henkilöön vihdoin ja viimein.
Oot aivan oikeassa et noita sanoja ei sais käyttää, sillä en itsekään pidä siitä et mulle sanotaan jotain tulevasta "rohkaisevasti", sillä olen niin monesti saanut pettyä...Sori.
Uudet elämäntilanteet ovat tuottaneet niin monesti/lähes aina pettymyksen et on vaikee ajatella tulevasta positiivisesti.
Olen joka tapauksessa henkilökohtaisesti sitä mieltä et sun tekstistä sai sen vaikutelman et oot vahva persoona.
En muuten oo täysin välejä pistäny poikki siihen henkilöön. Haluan nähdä pystyväni kontrolloimaan tilannetta.En ole enää kynnysmatto.
Tuli tuossa mieleen, että kun olet niin nirso miesten suhteen, niin ei kai tämä vaikuta myös ystävystymiseen? Vai täytyykö miehen olla silloinkin pitkä, komea ja varsinainen hurmuri? Vai millainen mies on ulkoisilta ominaisuuksiltaan ja henkiseltä puoleltaan just sun tyyppiä? Yritä tutustua ihmisiin. Yritä olla myös vähän kovempi, äläkä toimi lika-kaivona ihan kenelle tahansa.
sen verran, että minusta ei ole kovaksi. Mutta negatiivisen palautteen voisin ottaa paljon vähemmän vakavasti jatkossa.
Mies voi olla ruma ja iljettävä, vaikka olisi pitkä. Naamasta kaikki on kiinni. Paitsi ehkä hieman myös hiuksista... Todella hupsua, mutta minä katson miehessä yksittäisiä kasvonpiirteitä paljon tarkemmin kuin treenausastetta.
"millainen mies on ulkoisilta ominaisuuksiltaan ja henkiseltä puoleltaan just sun tyyppiä?"
Ulkoisilta... No tummahiuksinen, sinisilmäinen, sellainen klassisen komea. Henkinen.. normaali-kärsivällinen (ei saa olla sen ali), normaali-älykäs (ei saa olla sen ali), itsevarma, avoin (ainakin minulle :D), samanlainen huumorintaju, tykkää muistella asioita (toisaalta, eiköhän jokainen ihminen välillä tykkää), ei ahdasmielinen (ei oudoksu minun kysymyksiäni). Sellainen.
Olen välillä lueskellut palstan avauksia. Olen tullut siihen tulokseen, että nämä asialliset oikeasti yksinäiset ihmiset ovat eläneet jotenkin kovin samantapaisella kaavalla. Kaikilla on elämässä ja jopa perheessä kovin paljon samaa.
Näin äkkiä katsottuna täytät todella hyvin nämä tyypilliset piirteet. Jopa perheesi on niin selkeä...
Täällä on paljon. Olen huomannut. Sellaisia epäaitoja yksinäisiä, jotka ovat olleet ensimmästä kertaa elämässään päivän yksin ja itkevät siitä hienon tarinan. Kertovat niin syvällistä mietintää.
Mutta sinä olet oikeasti ollut kauan yksin.
Pitkään yksinäisillä on tosiaan paljon samaa.
lohduton, mutta samaan aikaan toivoa tulevassa näkevä elämäntarina.
Sinulla ei ole ollut helppoa, mutta eräs asia paistaa kaiken pahan yli. Nimittäin se, että sinulla on selkärankaa ja vahvuutta. Kaikki vastaukset kysymyksiisi olivat jo tekstissäsi. Olisit vain tarvinnut reaaliajassa kuuntelijan, joka olisi auttanut sinua ymmärtämään ne vastaukset.
Elämässä voi mielistellä, olla toisen likasankona, antautua muiden nautinnon lähteeksi, mutta kuten varmasti itse olet jo todennut liian monta kertaa, se ei pidemmän päälle ole elämää. Jos pidät sitä elämänä ja haluat kuunnella äitisi moraalisaarnoja lopun ikääsi, siitä vaan ole tekemättä mitään. Jos taas haluat muuttaa elämäsi, on sinun tehtävä se. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Jos ihmiset lakkaavat silloin välittämästä sinusta, et kai todella olisi heitä vierellesi halunnut?
Jokaisella ihmisellä on vastuu elämästään. Jos kaverin likasankona olo kyllästyttää, sano hänelle suoraa, ettei sinua kiinnosta kuulla turhaa valitusta. Sinulla on oikeus sanoa niin.
Toivottavasti en kuulosta saarnaavalta moralistilta. Joskus tilanteet vaan muuttuvat kovin pahoiksi ja hankaliksi, vaikka itse ei olisi tehnyt niin. Silloin on pakko tarttua itse toimeen. Eihän sitä paskaan liukastuttua kannata jäädä makaamaan, vaan nousta pystyyn ja haistattaa vitut muiden mielipiteille.
Lähde reissuun, kierrä maailmaa. Sinulla on vain oma elämäsi tuhlattavana. Älä anna muiden varastaa sitä.
Onnea matkalle, ja haleja! Olet varmasti mainio tyyppi. Ihmiset ovat tylsiä, josseivat ymmärrä sitä!
(hui, miten pitkä viesti taas tuli!)
kyllä tulevaisuus on epävarmaa. Sehän sen idea onkin - ei kai se mikään seikkailu olisikaan, jos aarteen tietäisi etukäteen.
Aikalailla samaa mieltä olen asioista.
mutta piilevä uteliaisuus vei voiton. Satutko olemaan horoskooppimerkiltäsi kalat (ei liity aiheeseen, mutku... pakko kysyä!)
Kuinka kauan ja rankasti pitää olla yksinäinen että saa sinun mielestäsi tuntea olevansa yksinäinen?
leijona, jonka nouseva merkki on rapu. Rapu ja kalat ovat aika samanlaisia... Nouseva merkki on se, miksi ihmistä yleensä luullaan, kun ei vielä tunneta riittävän hyvin.
Ei liittynyt aiheeseen, mutta ihan hauska kysymys. En sano, että uskoisin astrologiaan täysillä, mutta on niitä mukava lukea ajankuluksi.
Jaa että "klassisen komea". Mitä sulla itselläsi on sitten tarjottavana? Vaadit komeaa, mutta näytät itse suht tavikselta.
on paras mahdollinen vaihtoehto.:) Ei kuitenkaan ainoa...
Tottakai voi olla latteammankin näköinen. Kunhan ei ole mielestäni sentään ällöttävä, se on pääasia.
Mitä minulla on tarjottavana? No, riippuu katsojasta. Joidenkin mielestä ulkonäössäni on tarjottavaa, joidenkin mielestä ei.
Sanos vaikka joku näyttelijä joka on sun mielestä se ns. klassisen komea? Tai joku mihin voisi vähän verrata.
Joaquin Phoenix, Timothy Dalton, Sylvester Stallone, Gary Oldman.
Ei kai kukaan ole ihan se täydellisin.
nyt kauniisti sanoisin.
Kuule. Jos jotain positiivista haluat ajatella elämästäsi, niin olet ainakin tavallaan onnekas. Sinulla onneksi kumminkin on paremmin asiat mitä monen muun vastaavilla taustoilla elälleenä. Esim. isäsi ei raiskannut sinua ja äiti kumminkin on välittänyt sinusta.
Niin ja tuosta hyväksikäytöstä senverran. Oleppa varovainen miesten suhteen. Todelliset hyväksikäyttäjät näkee usein oivan uhrin, eli ts. sinun kaltaisesi läpi näkee, eli hyväksikäytetyn, heikon...kaikki huonosti tuntomerkit. Parempi siis hoitaa omat asiat kuntoon jotta pahemman uhriksi et joudu.
Tuo tilanteesi mitä nyt elät, niin hoida se nyt terapialla kuntoon. Ei ole hyvä vaihtoehto se jos loppuelämäsi murehdit yksin noin raskaita asioita.
Hae apua ja masennukseesi varmaan olisi aiheellista syödä lääkettäkin.
Pidä koulusta välivuosi ja senaikaan voit tehdä vaikka kevyttä työtä mielesi piristykseksi ja rahaakin vielä siitä saa.
Opintosi ei varmaankaan välivuoden vuoksi kaadu piloille.
Kai jo itsekkin huomaat, että asiasi ei ole hyvin.
Luepa omat tekstisi uudelleen näin ulkopuolisin silmin.
Mitäs tuumaat tekstistäsi?
Tarvitsetko apua?
Toki tee miten parhaaksi näet, mutta kannattas nyt miettiä tarkemmin omaa tilannettasi. Oisko sun koulus kuraattoria tai terkkaria? Häneltä voisi kysyä miten voisi toimia, jotta sinut saataisiin ns. normaaliin arkeen paremmin kiinni.
Voimia.
Kiitos kannanotosta.
Asia on näin: minulla on ollut rankkaa, etenkin viimeinen vuosi, mutta nyt jotenkin pieni toivonkipinä on syttynyt. Sellainen "minä olen itse oman elämäni herra" -tunne on tullut. Minä kyllä edelleen kannan joitakin traumoja mukanani, mutta en näe masennuslääkitystä siihen sopivaksi ratkaisuksi. Minulla on sellainen vaikeus vielä tallella, etten uskalla puhua useiden vieraiden ihmisten kuullen, vaan pelkään kuulostavani todella typerältä. Tämä johtuu kaikista niistä haukkumasanoista, joita sain kuulla yläasteella. Terapia voisi auttaa, olet oikeassa. Mutta muuten minulla on positiivinen näkemys tulevaisuudestani. En enää murehdi niin paljon asioita etukäteen kuin aikaisemmin. Se, etten tiedä niitä asioita, joita aion elämässäni tehdä, on mielestä ainoastaan jännää. :)
Kuulostan varmaan todella säälittävältä, mutta se on vain niin, etten kerro tänne palstoille elämäni iloisista tapahtumista. Se johtuu siitä, ettei minulla ole mitään tarvetta niitä käsitellä. Sen sijaan ikäviä asioita on... Voisin harkita terapiaa, mutta masennuslääkkeitä en kannata. En ole elämäniloton, vaikka täällä valitankin.