täytyy myöntää vihdoinkin

Kesällä meni suunnilleen 300 euroa veikkaukselle kun olin ahneesti isojen voittojen perässä. 300 euroa ei kuulosta paljolta, mutta 15-vuotiaalle se on aika iso raha. Pistin 10-20 euron panoksia (ei sinäänsä isoja), mutta kohteita lapuissa oli yleensä 3-6 ja kerroin melkein aina yli 20. Äkkiähän siinä rahat meni. Aina nostin tililtä 20e kerrallaan ja silloin kun laput menivät väärin, niin taas seuraavana päivänä nostin lisää. Kyllähän niitä voittojakin tuli, mutta nekin yleensä pelasin. Ärsyttävää oli se, että jos olin aikeissa pistää jonkun lapun sisään esim 10 euron panoksella, niin tulin toisiin aatoksiin ja en pistänytkään. Sitten siitä olisikin tullut voitto. Noin kävi muutaman kerran ja voitot olisivat olleet 50-300 euron välillä. Tuon takia aina oli pakko pelata.

Nyt voisi sanoa, että asiat ovat paremmin. Olen edelleen riippuvainen peleihin, mutta pelaan nykyään hyvällä omatunnolla 1-2 euron panoksilla, haen pienempiä voittoja ja pidän kirjaa peleistäni. Rayn pelikoneita, lottoa, kenoa ynnä muuta yritän välttää

Tunnistin mieheni tekstistäsi muutama vuosi sitten. Hän pelasi lapsuudesta asti, jatkoi sitä kaveripiirissä ja pelasi edelleen yhdessä olo aikanamme. Saimme kaksi lasta ja näiden odotusten aikana, hän pelasi vuokrarahat ja milloin mitäkin. Viimeisin tempaus oli kolmatta lasta odottaessa, hän kävi pelaamassa vauvalle varatut lastenvaunurahat.Tässä kohtaa olin ehdottomasti sitä mieltä, että me eroamme.Koin ylitsepääsemättömän vaikeaksi sen, että vauva joka oli vielä vatsassani ja täysin puolustuskyvytön, maksaa jo nyt isänsä pelaamista!En raivonnut, en huutanut, ilmoitin vain että se oli nyt sitten tässä.
Jotain tapahtui, ehkä se oli rakkautta, mutta pelaaminen loppui. Mies meni muutaman kerran käymään peliriippuvaisten tapaamisissa, mutta ei osannut avautua siellä.Hän mietti sitä paljon ja erityisesti sitä mistä se pelaaminen alunperin lähti.Taustalla oli isä, joka ei ollut mieheni elämässä hänen ollessa lapsi. Harvoina kertoina heidän nähdessään isä vei pojan pelaamaan. Poika näki jännityksen ja voiton huuman.Siitä se lähti.
Ehkäpä koko juttu ei ollut pelaaminen, vaan se oikea juttu oli yrittää tavoittaa pieni poika joka saa isän hyväksyntää pelin äärellä?
Pelaamisesta on kulunut 6 vuotta.Ekat vuodet pelkäsin kaiken aikaa, mutta nyt jo luotan.
Outoa kyllä, mieheni molemmat veljet pelaavat paljon.
Mieheni on kertonut usein noista ajoista ja siitä miten kamalat morkkikset oli pelaamisen jälkeen. Kuinka yritti epätoivoisesti korjata tilannetta, joka vaan huononi.Ei ollut rahaa monesti edes bussilippuun kun kaikki oli pelattu ja sai kävellä yöllä pitkiä matkoja.
Omasta mielestäni riippuvaisuus on oire jostakin siinä missä muissakin riippuvaisuuksissa ja ainoa miten sen saa loppumaan on oivaltaa sen syy, ei oire. Toivotan teille tsemppiä taipaleeseen: ) Siitä voi päästä pois ja jokainen pelamaton päivä on vahvempi. Jokainen pelaamton päivä tuo itsetuntoa ja mitä etäämpänä sitä on, sen selkeämmin asian näkee.

mulla on sama ongelma.
tulee pelattua pelejä päivässä noin ehkä putkeen 4 tuntia!
se runescape teki sen pelihulluuden, nyttenkin pelaan sitä ja olen tuhlannut siihen rahaakin aika paljon.
konsoleita on ja niitäkin pelejä on jotain 15, ja sitäkin pelaan päiväsä paljon. en ole sanonut minun pelihulluutta kenellekkään,,, en ole siis kehdannut. aina kun rahaa riittää omassa kukkarossa, heti pelikauppaan ostaan joku uus peli...