jotka tässä iässä alatte miettiä vanhuuttanne. Kuka teitä käy auttamassa? Kuka teitä käy katsomassa? Kuka teidät lopulta hautaa....? Tiedän, että nämä ovat aika "raadollisiakin" kysymyksiä, mutta kun seuraa ikätovereiden elämää niin välillä tuntuu etä he elävät lastensa kautta. Ja tosiasiat ovat tosiasioita...
Itselleni lapsettomuus ei ole valinta vaan sairauksien seuraus!
Itselleni lapsettomuus ei ole valinta vaan sairauksien seuraus!
Vastaukset 29
Vanhimmat
valinta, vaan syytä ei löytynyt. Onnellisia ollaan, oikeastaan olemme huomanneet, että tämä on meille paras olotila. Ainoana lapsena on tuo kaikki mainitsemasi tullut ajateltua jo kauan sitten.
Läheltä seuranneena ei niitä auttajia näytä hevillä löytyvän isostakaan sisaruskatraasta.
Liikaa ajattelevana on ollut pakko opettaa itsensä elämään tätä päivää. Äitini hautajaisissa oli meitä kaksi saattajaa papin lisäksi.
kuvitella, että lapsista jotain apua on sitten kun itselle vanhuus ja raihnaus tulee. Kyllä heillä on ihan oman elämänsä kanssa täysi työ. Hoida vain asiasi niin, että mahdollisimman pitkään yksin pärjäät.
Niin minutkin sitten joskus tullaan asunnostani muumioituneena löytämään, mutta haitanneko tuo? Ei minua ainakaan.
Itse yksi heistä. Onhan se kova paikka ollut joskus miehenpuolellekin.
On sen verran geenihäikkää suvussa, että yhteiskunta ehkä säästää
pitkän ekun, kun niitä lapsia ei sitten ilmaantunut.
Onhan minulla silti naissuhteita ollut- on parhaillaankin.
Ennen pelkäsin ja vihasin lapsia ja nuoria, nyt rakastan niitä.
Kuin uuden elämän olis saanu.
ei jäädä kukaan kuleksimaan, turhapa sitä on murehtia. Jos on "vararahastoa" niin on taloudellisesti helpompaa kun sairaudet ja kolotukset tulevat, mutta ei auta sekään jos dementia iskee. Toisten armoilla silloin on, päättävät mitä tahansa, lapset taikka vieraat.
EI minua saa hyyssätä, hoitakoon yhteiskunta, jos ei, haudatkoon elävänä. En todella ole lapsia synnyttänyt itseni "vanhuudenturvaksi"!
näköjään poistetaan asiallisia viestejä, jos niissä on jotakin asiallista sanottavaa. Ei tarvitse olla mitään rienaavaa, riittää kun ei ole nykyisen sosialistisen vallanahneuden kaavojen mukaan kirjoitettua.
Voin vai valittaen todeta syyn keskustelun kehnoon tasoon johtuvan asiattomasta sensuurista.
tällaisia katkeria vuodatuksia vaan asiallista keskustelua...
Itse olen suvusta jossa sukulaisista ja vanhuksista huolehditaan. Itse käyn vanhempienni luona säännöllisesti, en ole heille orja mutta autan jos apua tarvitsevat...!
Sukujuhlia vietämme aina isolla joukolla, vierailemme toistemme luona muulloinkin kun "velvollisuus"käynneillä.
Suvussa on kulkenut myös mm. joukko "perintöhuonekaluja", - ei rahallisesti arvokkaita mutta periaatteella isältä pojalle.
Itselläni on esim. koruja, jotka olisi ollut mukava antaa sitten joskus omalle tyttärelle.
Täytyy myös myöntää, että surulliselta tuntuu ajatus että yhteiskunta minut hautaisi, mielellään sitä ottaisi "saattajiksi" omaisia kuin ventovieraita.
Olen tällä hetkellä "sinut" lapsettomuuteni kanssa, mutta silti sitä tulee ajateltua silloin tällöin. Onneksi minulla on laaja ystäväjoukko, joten ihan yksin sitä ei tarvitse vanhuuttaan viettää, mutta kuitenkin...
Olen lapseton omasta halustani, ja omasta kokemuksestani tiedän, etteivät lapset välttämättä vanhoista vanhemmistaan huolehdi, vaikka heitä olisi montakin. Aika vaikeaa tuo matkan päästä olisikin.
Asun pääkaupunkiseudulla niin kuin veljenikin, ja toistaiseksi hyväkuntoinen isäni noin 400 km:n päässä. Olen miettinyt, mitä sitten, kun hän ei enää pysty huolehtimaan itsestään. En voi kuvitella, että kumpikaan meistä muuttaisi hänen lähelleen hänestä huolta pitämään, ja vielä vähemmän toisin päin. Toivon vain, että hänelle löytyy säällinen hoitopaikka sitten, kun sen tarve on.
Omasta puolestani toivoisin, että eutanasia olisi laillista sitten, kun minusta tulee avuton. Haluaisin tehdä sellaisen "hoitamattomuustestamentin", ettei minusta tarvitse huolehtia kenenkään sitten, kun en itse siihen pysty. Kammottavin tulevaisuudenkuva, jonka voin kuvitella, on että joutuisin makaamaan vihanneksena jossain sairaalassa kuukausi- tai vuosikaupalla ennen kuin Noutaja tulee. Siinä vaiheessa kun ei voi enää tehdä itsemurhaakaan, vaikka kuinka haluaisi.
edelleen yritän kertoa selvemmin omia ajatuksiani... Omat vanhempani asuvat 300 km päässä, soittelemme säännöllisesti ja käymme siellä muutaman kerran vuodessa. He, vielä hyväkuntoisina 70-vuotiaina käyvät meillä pari kertaa vuodessa.
En niinkään ajatellut asiaa niin että lapset olisivat vanhempiensa "hoitajia", lähinnä kaipaan ajatusta että kun itse olen vanha, olisi joku joka VÄLITTÄÄ!
En minäkään aio vanhempiani ottaa meille asumaan, sitten kun eivät jaksa enää asua yksin.
Aion silti pitää heihin yhteyttä säännöllisesti, asuivatpa sitten omassa kodissaan tai vanhainkodissa...
hoitotestamentti, ajatuksissani pyörinyt pitemmän aikaan,, apteekista hain kaavakkeen, helppo täyttää, nimi ja syntymäaika, päiväys ja kellonaika.. Kaksi todistajaa, siinä se..
Tulipahan tehtyä, olo on helpottunut..
Tuolta kannalta kun asiaa ajattelee, en ole ollenkaan huolissani. Onhan sitä nyt ihmisellä muutakin seurapiiriä ja tuttavajoukkoa kuin omat lapset! Oman isäni kanssa pidän yhteyttä sen verran kuin ehdin ja jaksan, mutta olisipa tosi ikävää, jos minä ja veljeni olisimme hänen ainoat kontaktinsa! Onneksi näin ei ole, vaan hänellä on laaja tuttavapiiri myös entisen ammattinsa vuoksi.
Jos yksinäisyyttä pelkää, kannattaa hakeutua sellaisiin harrastuksiin, joissa tapaa muita ihmisiä. Kukaan ei tule sinua kotoa hakemaan, mutta olen nähnyt lähipiirissäni, että ystäviä voi saada myös yli 75-vuotiaana.
ei huolta jos on vähän rahaa.
eli kun tarvit apua, maksa siitä oikeasti,
niin saa hyvän auttajan.
Niitä kannatta alkaa katselemaan, ainakin viisi vuotta ennen tarvetta.
Mutta jos aloitat karamellipussilla, tai kahvipaketilla,
voit olla aivan varma että ne henkilöt eivät sinua auta todellisuudessa vanhuudessa.
sillä vanhasta tulee hyvin helpolla
aika ikävä, on niitä nähty, ja puhun yli 85 vuotiaista.
Heistä tulee ikäviä jopa sen vuoksi, kun eivät puhu ihmisten kanssa paljoakaan,
keskustelutaito ja asiat loppuvat.
että jos ei omat lapset pysty auttamaan, enkä missään nimessä velvoita siihen, niin onhan ystäviä ja kunnallinen kotipalvelu olemassa. Hautaus hommankin pystyy aikapitkälle hoitamaan jo etukäteen. Itselleni osti jo paikan mieheni vierelle ja paperille kaikki miten haluan hautauksen tapahtuvan ja rahat tilille. Jos lapset ei pysty hoitamaan sitä niin hyvät ystävät tekevät sen.
Olen kirjoittajan kanssa täysin samaa mieltä. Itse olen joutunut vanhempiani hoitamaan ja passaamaan, kun heille ei yhteiskunnan palvelut kelpaa ja vähitellen olen todellakin tajunnut kuinka itsekkäästi he ovat toimineet. Kaikki, mitä olen "vapaaehtoisesti" tehnyt on pois omilta lapsiltani. Itse en voi kaiken kokeneena ajatella lapsilleni samaa kohtaloa, heille suon oman elämän ja itse olen valmis ottamaan vastaan yhteiskunnan avut, kun apua tarvitsen.
kun en edelleenkään saa teitä ymmärtämään, että en kaipaa sitä että joku hoitaa minua vanhana. Kaipaan sitä tunnetta että joku välittää sittenkin kun istun siellä vanhainkodin keinutuolissa.
Eikö teistä, lapselliset, ole mukava kun lapset tulevat käymään? Sitä kokemusta jään minä ilman!
Kerroinpa vaan omasta elämästäni. Isäni vaati, että sisareni kanssa hoidamme äidin vielä sairaalassakin, koska vieraiden apu ei kelvannut. Terveyteni meni, mutta se onkin minun oma asiani isäni mielestä ja minähän olen vielä niin nuori, että mitäpä minä valitan. Anteeksi vaan, jos olen pahoittanut mielesi, mutta joskus tuntuu vaan, että voimat loppuu.
ja olen nähnyt "vanhempia" jotka juoksuttavat aikuisia lapsiaan...! Oli minullakin aika, jolloin äitini turvautui minuun aina kun esim. tarvitsi kyydin kaupunkiin. Sitten muutin muutaman sadan kilometrin päähän, joten sitä "riesaa" ei enää ole.
Olen kuitenkin nähnyt lämpimiä lapsi-vanhempi suhteita ja pelolla ajattelen tulevaisuuttani.
en halua velvoittaa heitä ainakaan
Jos pystyisi elämään vielä jonkun vuoden, edes eläkeikään, omakotitalossa.
Toivottavasti saamme ostopalveluina apua, sitten kun emme itse enää kykene tätä kotia pitämään kunnossa.
Pitää elää päivä kerrallaa vain, kyllä se siitä..
hoito tai työapua vaan VÄLITTÄMISTÄ ja sitä että mihin mm. tavarani joutuvat kuoltuani. Tiedän,tiedän mammonaahan se vain on, mutta silti kun joukossa on "sukukalleuksia".
Tuntuu niin pahalta, että kuoltuani ( johon on toivottavasti pitkä aika) tavaroitani on "lajittelemassa" aivan vieraat ihmiset.
Onhan toki minullakin ystäviä!!! mutta kuka meistä lähtee ensin?
Ja olen miettinyt vanhuuden jouluja... en haluaisi viettää niitä yksin...
Sitä minä tässä ihmettelen, että eikö kukaan ole miettinyt tätä samaa asiaa...?
Sen silloisen lakimääräisen verottoman määrään veljen tyttärelle.
Muutan testamenttiani niin, että se varallisuus, joka jää menee oman asuinkunnan
lapsityön hyväksi.
On jätkämiehelle herkkä hetki myöntää, että rakkaus lapsiin ja nuoriin
tuli niin myöhään. Kuitenkin elinaikana, sano.
Eikö sinulla ole ketään, jolle haluaisit testamentata omaisuutesi?
Toisaalta, onko sillä nyt niin kauheasti väliä, mihin ne romut joutuvat sitten, kun aika jättää? Eihän sitä itse ole näkemässä.
Minulla on onneksi hyvin rakas veli, joka on minua sen verran nuorempi, että todennäköisesti elää pitempään kuin minä. Hän on minua niin paljon pyyteettömästi auttanut, että mielihyvin suon hänelle kaikkeni.
Vanhuuden jouluja ei tarvitse viettää yksin, kun hankkiutuu ihmisten seuraan (ks. edellinen viestini). Ja ihan varmasti läheisten ystävien kanssa on mukavampaa kuin aikuisten lasten "ristinä" ja nirsojen lastenlasten kitinää kuuntelemassa.
ystäviä on, joiden kanssa on nytkin tullut muutama joulu vietettyä...
silti, jotenkin sitä kaipaa "perhettä". Kun olisi joku, jolle siirtää sitä henkistä perintöä mitä on omilta vanhemmiltaan saanut.
Ja mm. koruni eivät ole "romuja" ja kaksi veljenpoikaani niitä tuskin haluavat...
Eihän tilanne enää miksikään muutu, lapsia en enää voi saada! Aloitin tämän keskustelun vain siksi,että onko muita samoin ajattelevia.
ps. kun itse vietän joulua vanhempieni luona, ei "kitisevistä" kakaroista ole tietoakaan vaan tunnelma on korkealla ja yhteenkuuluvaisuuden tunne suuri!
elele toisten yksinäisten kanssa jossain mukavassa täysihoitolassa, niin minä tekisin..
Miusta kyllä on yksi hailee mitä kuoltuani minun rojuilleni tapahtuu..eihän niillä ole mitään merktystä sitten..:)
Kuinka samalla tavalla voitkaan ajatella kanssani. :))
ikmeisesti sielunveljiä, tai siskoja :)
tuota tullut mietittyä... Osaansa on tyydyttävä!
Yksin tässä on loppuelämänsä vietettävä ja tavarat joutaa kaatopaikalle..
Kun luin noita viestejänne, tuli mieleen että kirjoittajat ovat jo vanhoja... katsoin millä palstalla olen.. 50 . No, joo, olen 50 itsekin, mutta en tunne itseäni ollenkaan vanhaksi. Ei ole edes tullut mieleen tuollaiset kysymykset. Mutta huomennahan voi olla toisin.
50 on se ikä, jolloin yleensä konkreettisesti elämän rajallisuus tulee eteen. Joko itse tai puoliso saattaa sairastua vakavasti ja omat vanhemmat kuolevat tai eivät enää pärjää omin avuin. Tässä iässä joutuu myös toteamaan, että yhä useammat niistä, jotka on tuntenut, eivät enää ole keskuudessamme.
Se ei silti tarkoita sitä, että välttämättä tuntisi itseään vanhaksi. Elämää on useimmilla kuitenkin vielä yli 20 vuotta edessä - mutta tosiasia on, että elämää on takana enemmän kuin edessä. Sen oivaltaminen on tietynlaista viisautta, vaikka ei sitä tietoa tarvitsekaan jäädä märehtimään.
ole tullut ko. asiat ihmisille mieleen tai kenties "romunne" joutavat kaatopaikalle. Minulla kyllä on vanhoja ( 1800-luvulta) olevia huonekaluja ja myös suht. arvokkaita koruja joiden en missään tapauksessa haluaisi joutuvan kaatopaikalle.
LIsäksi korostan vielä, että alkuperäinen ajatukseni ei koskenut maallista mammonaa vaan sitä että onko muita jotka surevat lapsettomuutta ja miettivät että kukahan se sitten minua siellä vanhainkodissa käy katsomassa...
niin, ja onhan 50 - ikä jossa ei vielä varata vanhainkotipaikkaa, mutta olen sairastunut syöpään ja pakosti tulee mietittyä myös sitä "lähtöä"!