Uutisista olen saanut sen käsityksen, että lähes joka kolmas aikuisikäinen suomalainen kärsii vähintään masennuksesta. Suurin osa erilaisista mielenterveyshäiriöistä on hoitamattomia. Ilmeisesti mikään muu sairaus ei ole niin hirveä juttu lääkärissä kerrottavaksi kuin se, että ei enää jaksa tai ei voi hyvin, vaikka ulkoista fyysistä kipua tai vammaa ei ole näyttää.
Johtajat eivät kuulemma halua naapurikseen mielenterveyskuntoutujia. Sen sijaan tavallinen kansa hyväksyy tällaisen henkilön naapurikseen ihmeemmin protestoimatta - näin uutisten mukaan. Taannoin oli suukopua ns. parempien ihmisten Töölössä siitä, että alkoholistiasuntolaa ei suurin surmin olisi haluttu pilaamaan asukkaiden mielialaa ja kiinteistöjen arvoa.
Parempien ihmisten Töölössä ja johtajien asuinpaikoissa kukaan ei siis ole mielenterveydeltään horjuva, vielä vähemmän alkoholisti.Kummallista, olen saanut siitä käytännön elämässä täysin toisenlaisen kuvan. Mikään sairaus kun ei tietääkseni kysy tullessaan,onko rahaa tai sopiiko tulla nyt vai myöhemmin.
On mielenkiintoista, kuinka juuri mielenterveydenhäiriöt leimaavat lievinäkin ihmisen hulluksi, jos ja kun ne tulevat julki. Ja kuitenkin joka kolmas...
No, piruilu sikseen. Mielenterveyden horjuminen on tabu Suomessa. Alkoholistikaan ei ole niin pelottava kuin ihminen, joka joskus on saanut lääkitystä vaikkapa masennukseen. Taiteilijoille ja julkisuuden henkilöille sallitaan yleisesti sekä alkoholismi että mielenterveyden heilahdukset. Raskas työ, raskaat huvit.
Miten on, kestätkö sinä tuttavissasi tai ystävissäsi tämän alan sairaudet - entä sietäisikö naapurina mielenterveyskuntoutujaa? Uskaltautuisitko keskustelemaan tällaisen ihmisen kanssa vai pitäisitkö mieluummin välimatkaa? Kertoisitko tuttavillesi vaikkapa saaneesi masennuslääkitystä? Työpaikassahan tällaisista ei yleensä puhuta.
Johtajat eivät kuulemma halua naapurikseen mielenterveyskuntoutujia. Sen sijaan tavallinen kansa hyväksyy tällaisen henkilön naapurikseen ihmeemmin protestoimatta - näin uutisten mukaan. Taannoin oli suukopua ns. parempien ihmisten Töölössä siitä, että alkoholistiasuntolaa ei suurin surmin olisi haluttu pilaamaan asukkaiden mielialaa ja kiinteistöjen arvoa.
Parempien ihmisten Töölössä ja johtajien asuinpaikoissa kukaan ei siis ole mielenterveydeltään horjuva, vielä vähemmän alkoholisti.Kummallista, olen saanut siitä käytännön elämässä täysin toisenlaisen kuvan. Mikään sairaus kun ei tietääkseni kysy tullessaan,onko rahaa tai sopiiko tulla nyt vai myöhemmin.
On mielenkiintoista, kuinka juuri mielenterveydenhäiriöt leimaavat lievinäkin ihmisen hulluksi, jos ja kun ne tulevat julki. Ja kuitenkin joka kolmas...
No, piruilu sikseen. Mielenterveyden horjuminen on tabu Suomessa. Alkoholistikaan ei ole niin pelottava kuin ihminen, joka joskus on saanut lääkitystä vaikkapa masennukseen. Taiteilijoille ja julkisuuden henkilöille sallitaan yleisesti sekä alkoholismi että mielenterveyden heilahdukset. Raskas työ, raskaat huvit.
Miten on, kestätkö sinä tuttavissasi tai ystävissäsi tämän alan sairaudet - entä sietäisikö naapurina mielenterveyskuntoutujaa? Uskaltautuisitko keskustelemaan tällaisen ihmisen kanssa vai pitäisitkö mieluummin välimatkaa? Kertoisitko tuttavillesi vaikkapa saaneesi masennuslääkitystä? Työpaikassahan tällaisista ei yleensä puhuta.
Vastaukset 12
Vanhimmat
*vrt* meillä ja Venäjällä. Heillä järkyttävän alhainen - liekö miehillä paljon yli 50v?
Toisaalta; olet oikeassa huuha. Luin samanlaista tietoa, että masennus on hyvin yleistä.
Sen siivellä kulkee paljon muuta. Fyysistä ja psyykkista kremppaa.
Lukemassani artikkelissa todettiin, ettei masennushoidot kohtaa siellä,
missä tarve olisi suurinta, eli laajalla maaseutu-alueella.
Kossuakin voisi kokeilla.
pääsee kossun avulla,kun alkoholin vaikutus on laskussa ja miettii, hulluus on lähellä. Kuva itsestä on niin huono, synkkiä puhuu huumorina ja suuttuu kun ei ymmärretä. Ei tippaakaan enää.-
tänään,
On ihan lähimmässä naapurissa, ihan liki, masennus otteessaan pitänyt niin lujasti, että ...no joo, enpä kerro kuinka lujasti. Saat uskoa, että henki oli mennä. Oli niin paha olla, että vain hengittämiseen oli voimaa. Siitä on nyt pian 20 vuotta ja tuon pimeän tunnelin ja kiirastulen jälkeen ei tämä lähimpäni ole yhtään unipilleriä eikä psyyken pilleriä tarvinnut. Eivät ystävänsä eivätkä omaiset hylänneet eivätkä hävenneet, ei myöskään potilas itse. Tauti mikä tauti. Kysymättä nämä kulkijat tulevat, niin fyysiset kuin psyykkisetkin kiusamme.
Aivan oikein kirjoitat, että julkisuuden henkilöt ja esim. taiteilijat ovat vain lataamassa akkujaan, eivät psykiatrisessa hoidossa. Milloinkahan uskalletaan sanoa: Olin psykiatrisessa sairaalassa...minulla oli/on se tai se psyyken sairaus...käyn terapiassa...Kyllä sappikivistä ja murtumista ja verenpaineesta jaksetaan jopa kärsimyskilpailuja pitää, mutta jos mieli murtuu, se on tabu, shshsh.
Ai kukako on tuo lähimmäiseni, joka psyykkistä kipua sairasti? Minä itse. Tunnen ainakin kymmenen muuta kipeää tai kipeänä ollutta. Tunnen myös niitä, jotka ovat niin kipeitä, etteivät osaa/uskalla sairastua, vaan luonnehäiriössään tai narsismissaan polkevat alleen toisia ihmisiä.
Suhtaudun mielen sairauteen luontevasti jo senkin takia (en siis vain oman kokemukseni kautta), että opiskeluni aikoinaan sivusi aika kattavasti näitä asioita.
Kansalaisvelvollisuudeksi pitäisi määrätä jokaisen aikuisen katsottavaksi pari elokuvaa, vaikkapa Yksi lensi yli käenpesän ja Kaunis mieli.
Kiitos yykaakoo jälleen kerran kannanotostasi ja avoimesta kertomuksesta! Itseni lisäksi olen kohdannut paljonkin Mieli maassa-maan kulkijoita, hoidoissa heistä ei ole kukaan, sillä heikoutta ei sovi näyttää. Alkoholi ym. ovat käypää tavaraa, huumeessa on hetkittäin kaikkivoipa. On ikäänkuin kävisimme kilpailua siitä, kuinka pitkälle sietokyvyn ja kestämisen raja voidaan vetää.
Sairastuin työuupumukseen viitisen vuotta sitten. Kävin kovilla kierroksilla, kunnes jalat kirjaimellisesti pettivät altani. Työyhteisön ihmiset kiersivät sen jälkeen minut kaukaa kuin olisin tartuntatautinen tai saisin jonkin psykoosikohtauksen milloin vain. Toisaalta hulluna olo mahdollisti sen, että saan aivan varmasti olla ihan oma itseni. Hulluksi leimatun puuhia ja mielipiteitä ei kukaan kummastele. Olen kuin taiteilija ikään, elämän taiteilija.
Kävin muutaman kerran eräässä vertaisryhmässä. Monet puhuivat, että ovat vain samantapaisten kokemusten kanssa läpikäyneiden kanssa maailmassa,missä heitä suvaitaan. Normaalien maailmassa, kuten he sitä kutsuivat, he ovat toisen luokan kansalaisia. Miellyttäviä ihmisiä, herkkiä ja avoimia ja mikä on itse asiassa normaalien maailma?
Kun katselee uutisantia, maailma on aikamoinen hornanpesä ja hyvin sairaanoloinen moraalin ja arvojen kadottua jonnekin.
Olen kiitollinen siitä, että romahdin. Oli hyväksyttävä se, että en ole teräsnainen ja saan olla heikko.
Mielipiteeni sairauksista olivat ennen omia kokemuksia todella raakoja, olenkohan mahtanut suvaita yhtään mitään? Putoaminen avasi silmät. Todelliset ystävät jäivät ja uusiakin sain. Siinä erottuu, kuka rinnalles jää, kuten Vysotski on runoillut.
Suvaitsevaisuus, miten kaunis sana. Jos kysyt ihmisiltä, ovatko he omasta mielestään suvaitsevaisia, saat luultavimmin vastauksena, että jo vain. Todellisuus on toista.
Fasadin, julkisivun, putoaminen ja sen kohtaaminen, että voinkin olla muu kuin luulin, on jostain syystä hävettävää. Muuttuminen ja muutokset ovat elämässä pakollisia. Ei siitä pääse mihinkään, oli syynä sairaus, elämän kolhut jne. Kun lopettaa pelkäämisen, elämä aukeaa uudella tavalla.
Narsisteja olen kohdannut kaksi ja se riittää tämän elämän aikana. Mahtaakohan heistä toipua koskaan? Molemmat edelleen korkeassa virassa. Uhrit vain vaihtuvat vaimoista ja alaisista lähtien.
Niin - itse lienen syntymähullu, lisäkseni asuintalossani on tavallisia ihmisiä, joilla on ongelmia ajoittain sekä alkoholin että mielenterveyden suhteen eli normaaleja suomalaisia ja heidän lapsiaan - joka kolmas... Lähekkäin asuminen rassaa eniten sitä suvaitsevaisuutta: mihin rajan vetää. Liian tiukalle sitä ei kannata kaupunkioloissa pingottaa,ettei tule - heh- mielenterveysongelmia.
ÄLÄ USKO MITÄ SANON
Älä anna minun hämätä itseäsi,
älä erehdy luulemaan kasvojani aidoiksi,
sillä kannan tuhansia eri naamioita, joista en uskalla luopua,
vaikka yksikään niistä ei ole omani.
Teeskentely on taidetta, josta on tullut toinen luontoni,
mutta näethän lävitseni,
Jumalan tähden, näe lävitseni!
Annan helposti vaikutelman itsevarmuudesta,
tasapainosta niin itseni kuin maailman kanssa,
elämäni aurinkoisuudesta.
Saatan sanoa, että itseluottamus on nomeni
ja itsevarmuus peilini,
että purjehdin tyynillä vesillä,
ruori vakaasti käsissäni enkä tarvitse ketään.
Mutta älä usko minua. Ethän.
Pinnaltani saatan näyttää tyyneltä,
mutta se on vain naamion harhaa.
Pinnan alla ei olekaan mielenrauhaa, vaan mielen kaaos,
todellinen minäni, sekasortoinen, pelokas, yksinäinen.
Mutta tämän minä piilotan. En halua kenenkään tietävän siitä.
Kauhistun ajatellessani heikkouttani ja pelkään paljastuvani.
Sentähden luon epätoivon vimmalla naamion,
jonka taakse piiloudun,
teennäisen ja huolettoman julkisivun,
joka varjelee minut katseelta joka Tietää.
Mutta juuri sellainen katse on pelastukseni,
ainoa pelastukseni, ja tiedän sen.
Pelastava katse, jos se vain on ymmärtävä ja rakastava,
voi vakuuttaa minulle sen,
mistä en omin voimineni voi vakuuttua:
että olen jonkin arvoinen.
Mutta tätä en voi sinulle kertoa.
En uskalla. Pelkään.
Pelkään, että katseesi ei ole ymmärtäväinen eikä rakastava.
Pelkään että halveksit minua,
naurat minulle ja naurusi tappaa minut.
Pelkään, että pohjimmiltani en ole mitään,
en ole minkään arvoinen.
Ja hylkäät minut, jos näet sen.
Niinpä pelaan peliäni, epätoivoista peliäni.
Ulkonaisesti olen turvassa julkisivuni takana,
mutta sisäisesti olen vapiseva lapsi.
Ja niin alkaa tämä naamioiden juhlakulkue
elämäni kuoren tyhjällä pinnalla.
Joutavia juttelen sinulle,
pinnallisen puheen suostuttelevin sävyin.
Kerron siitä, millä on vähiten merkitystä
enkä mitään siitä, mikä on todella tärkeää.
Miten itkenkään sisimmässäni.
Älä anna pakonomaisen puheeni hämätä sinua.
Älä usko mitä sanon, vaan yritä kuunnella tarkasti,
mitä haluaisin kyetä sanomaan,
mitä minun pitäisi elämäni tähden sanoa,
mutta en voi.
En pidä tästä piiloleikistä. En todellakaan.
Inhoan tätä pelaamaani valheellista peliä.
Haluaisin välittömästi olla aito ja luonnollinen,
oma todellinen itseni, mutta sinun on autettava minua siinä.
Sinun on ojennettava kätesi,
vaikka sitä minä näytän vähiten haluavan.
Ainoastaan sinä voit pyyhkiä silmistäni
tämän tyhjän, kuolemaa enteilevän tuijotuksen.
Vain sinä sinä voit herättää minut eloon.
Joka kerta, kun olet ystävällinen, lempeä ja rohkaiseva,
joka kerta kun yrität ymmärtää,
koska todella välität,sydämeni saa siivet,
hyvin pienet siivet, mutta siivet joka tapauksessa.
Herkkyydelläsi ja osanotollasi,
ymmärryksesi voimalla
voit puhaltaa elämän liekin minuun.
Tahdon sinun tietävän tämän.
Tahdon sinun tietävän kuinka tärkeä sinä minulle olet,
kuinka olennaisesti voit auttaa sen henkilön luomisessa, joka minä olen.
Jos vain tahdot.
Haluathan, sillä sinä yksin voit murentaa sen muurin,
jonka takana vapisen.
Sinä yksin voit poistaa naamioni.
Sinä yksin voit vapauttaa minut paniikin
ja epätoivon varjomaailmasta,
yksinäisyyteni eristyssellistä.
Ethän kulje ohitseni.
Jumalan tähden, älä kulje ohitseni.
Pysähtyminen ei ole sinulle helppoa.
Mitä lähemmäksi minua tulet, sen sokeammin lyön takaisin,
sillä vakaumus omasta arvottomuudesta
tekee muurit paksuiksi.
Taistelen juuri sitä vastaan,
jonka eniten haluaisin puolelleni voittaa.
Mutta minulle on kerrottu, että rakkaus on voimakkaampi
kuin kaikki maailman muurit.
Ja tähän perustuu toivoni.
Yritäthän murtaa muurini lujin mutta hellin käsin,
sillä ymmärräthän, haavoittuvainen olen lapsen lailla.
Saatat ihmetellä kuka minä oikein olen.
Olen ihminen jonka tunnet oikein hyvin.
Olen jokainen mies ja jokainen
nainen jonka tielläsi kohtaat.
Sharon Miller. Suomentanut Hannele Pöysä
(Sain aikoinaan tämän runon eräältä ystävältäni. Voi miten totta se silloin oli...ja on totta joskus nykyisinkin. Joskus. Ehkä sinä voit antaa tämän jollekin, johon tällä hetkellä kovasti koskee...joka kolmanteen mieleen lujasti koskee...)
Voi että, mun piti panemani tuo runo tuohon sun aloituksesi "keppiin", vaan se livahti tähän sun vastaukseesi minulle. Ja tähän piti tuleman kiitokseni sulle tuosta hyvästä lisäkommentistasi.
Kiitos Huuha! Minusta ainakin on intresanttia ja rikasta olla syntymähullu, tosin ajoittain hyvin raskasta. Enkä edes halua olla hiljaa, vaikka sanotaan, että hullukin käy viisaasta kunhan vaiti on. Onhan tässä hyvätkin puolensa: Voi mennä hulluudenkin naamion taakse silloin, kun tulee täysipäisenä töpeksittyä...ja onhan hullulla halvat huvit, heh he hee heh
Ainakin omassa työpaikassani uupuminen tai vakava masennus kohtaavat niin monia, että työtoveria jokainen tukee parhaansa mukaan. Vakava masennus on tappava tauti eikä mitään alakuloa. Henkilö on usein kykenemätön edes itse hakeutumaan hoitoon.
Hienoa kuulla, että toisenlaisiakin työpaikkoja on. Sain kovan kohtelun nimenoman niiltä, joiden työtoveri olin, kun burn-out yllätti. Minua ei yksinkertaisesti ollut olemassa enää paluun jälkeen. Ihmiset katsoivat ja kuuntelivat "ohi". Olin osa seinää, jos sitäkään.
Kuten vakava masennus, työhulluuskin on tauti, jossa sairastunut harvemmin tajuaa ylittäneensä kohtuuden rajat tai sairastuneensakaan. Jostakin syystä burn-outissa vastuu eli syyt sysätään yksinoman yksilölle itselleen, vaikka työpaikoissa työnjako ja ilmapiiri pitäisi olla sellainen,ettei tällaisia ylilyöntejä tai ylilöyjiä synny. Ja jos on, niihin puututaan eikä vain katsella vierestä, että koskahan se kuukahtaa.
Työtovereiden selän kääntäminen tuntui kornilta, kun ns. sairaus oli vielä tämä eli liiallinen ahkeruus. Onneksi fysiikkani petti, muuten olisin ilmeisesti kenenkään puuttumatta saanut rauhassa kuolla työpaikalle ns. saappaat jalassa. Todellinen syy sairauslomaani oli burn-out, mutta minulla oli myös polvien ja lonkan kulumat sekä selän kulumat, jotka stressin takia yltyivät sellaisiksi,että en pystynyt liikkumaan. Näin saatiin taudille hyväksytty nimi eikä tarvinnut puuttua siihen, että työoloissa olisi jotakin korjattavaa.
Mitä enemmän tein töitä, sitä enemmän niitä sain, mikään ei ollut kylliksi. Kävin työterveysasemalla valittamassa, että en jaksa, koskapa yöt nukuin unilääkkeillä, jos silloinkaan ym. Minulla oli itsemurha-ajatuksia, koska olin niin väsynyt, että mikä tahansa ratkaisu, joka mahdollisti pääsyn pois työkierteestä, tuntui järkevältä.Niistäkin puhuin lääkärille, joka vain torjui ne ja tarjosi lisäksi rauhoittavia pillereitä ja unilääkkeitäkin minulla oli jemmassa.
Työtovereiden ainut tuki oli korkeintaan se, että huomautetiin, kuinka väsyneeltä näytin, mutta sen pitemmälle syihin kukaan ei halunnut mennä. Koska kyseessä oli naisvaltainen työpaikka, ilmaisu "oletpas väsyneen näköinen" tarjottiin tavallisesti ivallisen hymyn kera ja katsomalla päästä varpaisiin.
Esimiehelle puhuin moneen kertaan, että en jaksa, työkuormitus on liian suuri, mutta hän oli sitä mieltä, että elämässä täytyy kestää kaikenlaista ja tässä ollaan ikään kuin sodassa. Työsuojeluvaltuutettua asiani ei kiinnostanut, kun se on "työpisteeni sisäinen asia", ei liioin pääluottamusmiestä samoista syistä.
Todellinen syy oli se, että he eivät halunneet asettua vstahankaan eli puuttua työoloihin, mikä olisi tietänyt keskustelemista esimieheni kanssa. Kun väistää, saa pitäää oman paikkansa: naisvaltainen ala ja pelko oman nahan puolesta on suurempi kuin toisen hätä.
No, sitä työpaikkaa ei enää ole olemassakaan - hyvä niin. Itsetunnon takaisin hankkiminen on kova urakka, mutta se,mikä ei tapa, vahvistaa. Kun lähdin tuosta työpaikasta, esimieheni lähtiäisiksi haukkui minut hulluksi ja kertoi ystävällisesti, että hautajaisiinikaan heistä ei tule kukaan, koska olen kertonut burn-outista ja tässä firmassa ei sellaisia luulotauteja sairasteta. Toivon tälle Jumalan sijaiselle hyvin pitkää ikää, jotta hän joskus elämässään oppii, että kaikkea ei voi itse määrätä.
Miksi kerron tämän? En halusta olla kansan töllisteltävänä vaan siksi, että jos tällaisia oireita on, lääkäriin ajoissa ja mieluummin yksityiselle kuin työterveyspuolelle. Ja jokaiselle toivon inhimillisiä lähimmäisiä, niin työtovereita kuin muitakin. Kuka tahansa voi sairastua mihin tahansa ja koska vain. Minä sain elämän takaisin ja olen siitä onnellinen.
Sorry, liian pitkää tekstiä edellinen, Tuskin kukaan jaksa lukea. Lieneekö tuo tarpeenkaan. Olen liian vuolas ja lyhentäminen on edelleen taitolaji, jota en ihan hallitse.
Yykaakoolle kiitos runosta. Luettuani sen olen edelleen sanaton. Kirjoitatko työksesi? Kannattaisi.
En tarkoittanut tätä avausta alunperin kertomukseksi mistään omista kokemuksistani, mutta haitannevatko nämä nyt niin ihmeesti ketään eli yykaakoon ja minun juttuni. Ainahan voi sivuuttaa. Itse olen ihmisten tarinoista kiinnostunut aina ja jatkuvasti, tiikeri ei raidoistaan pääse.
Mielestäni kaikkein mielenkiintoisinta on kuulla ihmisen ikiomista elämänvaiheista, omin sanoin kerrottuna. Ja on asioita, joita ei kertakaikkiaan voi vain parilla sanalla ilmaista - niin minä olen itseni kanssa sopinut, kun aina niin valtoimenaan sanoja paperille ja toisten korviinkin ryöppyää. Tee sinäkin tämä kontrahti, äläkä enää kippuroi tyylisi tähden. Mihinkäpä koira karvoistaan pääsee, paitsi että
kyllä minäkin joskus (=usein) märehdin sitä, etten osaa sanottavaani sanoa lyhyen ytimekkäästi eli kuten Vanhan naisen rukouksessa sanotaan:"...anna minulle siivet päästä asian ytimeen". Oon tykännyt esim. Eeva Joenpellon maalailevasta, rönsyilevästä tyylistä, enkä vaikkapa Waltarin pelkistetystä sanankäytöstä - mutta nytpä näyttää keikahtavan toisinpäin. Ihailen kirjoittajia, jotka osaavat tiivistää sanottavansa ominaispainoltaan painaviin lauseisiin. Ovatko wanhan korvat väsyneet moniin sanoihin...
Nooh, rönsyillään pois, kyllä ainakin ne uloimmat rönsyt iän myötä pois kuluvat - tai sitten ei.
En työkseni kirjoita, jotain joskus kylläkin kirjoitinkin. Nyt kirjoitan lapsilleni omaa elämänkertaani ja omaa päiväkirjaani pidän - kirjoittaminen on minun yksi henkireikäni.
Laitan tämän perään lisäyksenä hetken päästä tuon mainitsemani Vanhan naisen rukouksen, jonka joskus kesällä tänne palstalle kirjoitin - ehkä joku sitä just nyt tarttis... Nyt en uskalla mennä hakemaan sitä, en ehkä enää osaa tulla takaisin tähän kirjoitukseeni.
Tässäpä Vanhenevan naisen rukous taas...passaa kyllä toisellekin sukupuolelle...ja melkein ikään ja sukupuoleen katsomatta kenelle vaan, olkaat hyvä (oon niin tohkeissani näiden linkkien kanssa, kun Tuoksuvattu&kumpp. neuvoivat tuolla Tietolaarissa):
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=2000000000000016&conference=563&posting=22000000018422092