Lipeäkalaa, talkkunaa, mämmiä, sahtia, luutia, katiskoita, jalasrekiä, kelkkoja, pärevakkoja, veneitä? Näitä isäni ja äitini ennenmuinoin tuvassa "askarteli" öljylampun valossa.
Osaako nykyajan
vaarit ja mummut tehdä..
22826
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Eipä taida osata. Ei nykyään kyllä tarvitsekaan tehdä sitä, mitä sata vuotta sitten tehtiin.
Eipä silti, osaan minä korin punoa ja pappa osaa tehdä luudan.
Menenpä tästä oitis tuonne Kehitysideat-palstalle ehdottamaan, että saisi kyllä olla oma palstansa näille entisajan monille askareille. Minun äitini osasi tehdä lipeäkalaa ja mämmiä, yksi tuttuni oli veneenrakentaja, luudantekijän olen nähnyt markkinoilla, katiskan,reen, kelkan tai pärevakan tekijää en livenä ole nähnyt. Niin muuttuu maailma Eskoseni.
En osaa mitään noista.Jos vanhan käsityön taitajia on niin olisipa mukava jos jollekin lapselle perinnettä veisi eteenpäin.Ehkä meidänikäisten jotka näitä taitoja ei osaa pitäisi miettiä mitä omalta lapsuuden ja nuoruuden aikana opittua on jota voisi omille lapsenlapsille opettaa.Mattoa ja kangasta en osaa kutoa enkä oikein kunnon leipääkään tehdä.Pullaa voisin leipoa ja kutomista sekä virkkausta opettaa.Ukko voisi neuvoa puiden tekoa.Puuhailu lasten ja nuorten kanssa on mukavaa puuhaa molemmille.
...osaa; eikä osaa myöskään neuloa villasukkia, ommella paitaa tai leipoa ruisleipää! Täysin kelvoton miniäksi, sanoi edesmennyt appeni!
Vaikka näin isäni kasvattavan eläimen, teurastavan, parkitsevan, muokkaavan nahan, suutaroivan kengät,
puunauloilla pohjanahka kiinni, pikeävän ompelulangan, neula kummassakin päässä lankaa ompelevan, Mitään en osaa.
Suurin osa 60 on vielä työelämässä. Maailma on muuttunut 1944 jälkeen.Olen kaksi tyttäreni poikaa saannut opettaa työelämässä käsillä työn tekemiseen,sähkö ja koneasentajan työssä. Toinen innostui on koulutuksessa sähköasentajaksi.Toisen kanssa opetellaan mopon huoltoja ja korjauksia.Hienoa tehdä poikien kanssa töitä.Tämän lähettävän koneen olen koonnut itse kylläkin sähkölampun alla.Katsotaan mitä sitten tehdään kun jään eläkkeelle.Vaari
Sitten eläkkeellä se into jotenkin lopahtaa kun ei ole samaa lajia olevaa kaveria joka innostaisi.
Kädentaitaja on aina arvossaan. Eikä ihmekkään, ovathan he jotenkin älykkäämpiä ja sosiaalisempia ihmisenäkin.
Aikanaan oli hyvin monipuoliset taidot sen ajan tarpeisiin. Jotakin erikoisosaamista meillä kaikilla on. Olen isääni verraten timpurityössä
sanoisimpa melkein yhtähyvä.
Mitä mieltä timpurin työtä osaava on sellaisesta muodista kun huonekalut tehdään puuta kuorimatta ja luonnonmukaisista oksaisista puista ilman mitään pintakäsittelyä, miten ne kestää lahoamatta?
Minulla olisi aikamoinen idea eläkepäiviksi, kun kasvatan visaa ja sitä pitäisi kyllä jo nyt vähän harventamalla ottaa, mutta onko niillä muhkuraisilla pienillä koivuilla muuta käyttöä? Amerikassahan tällaiset huonekalut ovat suurta huutoa.
yritän vastata, vapaaaika ja eläkepäivien harrastajatimpurin kokemuksella jotakin.
Onhan käyttökohteita pienemmälle harvennusvisalle
huonekalujen lisäksi esim. kaiteissa.
Talvella kaadettuna puussa on vähempi vettä, mutta kyllähän kuori olisi irrotettava jollakin tekniikalla. Pitääkö sitä keittää että se irtoaa?
Joku varmaan tietää senkin täällä palstalla.
Seuraan mielenkiinnolla asian kehittymistä.
Että sellainen visametsä, visapuusta voi tehdä
visakortteja ;-)) vanha vitsi!
Onnea yritykselle!
Ainakin ne tekee visakorttiin niitä kuoria eli koteloita visakoivusta, se vaan on turhan liukas ja kortti helposti suljahtaa pudota.
Kyllähän tosiaankin on tuo visaseura, jos sinne liittyisi, niin asia ratkeaisi, mutta saahan sitä kuulostella muiltakin, kun ei mitään kiirettä ole.
Keväällähän kuori lähtee puusta kuin puusta.
Talvella isäni ennen haki niitä pärevakkapuita kuivumaan, joita sitten jännästi repi päreiksi. Olikohan tuossakin, että talvella (mäntypuu?) ne eivät ole niin märkiä, eikä sitten niin halkeile.
Rappusien kaiteissa visa olisikin omalla paikallaan ja tilanjakajana niinkuin säleikkönä, mutta kävelykepiksi ovat jo liian paksuja. Oksat näköjään eivät visaudu.
Tuollainen muhkurapuuhan on hieno vaikka pistäisi halkaistuna sellaisenaan seinäksi.
Olen nähnyt sellaisia huonekaluja, jossa ei ole kuorittu ollenkaan puuta, niin sitä ihmettelin mitenkä se kestää lahoamatta?
lahoamatta, se kuorimaton puu, ainakaan kuorimaton lehtipuu, ja pihkapuukin täytyy vähintäin 'aisata' säilyäkseen muutamia vuosia puuna.
Visamuhkurat kaiteiden tolppina, pöydänjalkoina, yms. ovat mukavia. Seiniä en niistä tekisi.
Vaarivainajani (k. 1946), huolellisesti kuorituista tervalepän keukuroista rakentama nojatuoli, "valtaistuin", on edelleen täysikuntoisena olemassa. Sitä ei ole mitenkään pintakasitelty, mutta kylläkin huolellisesti kuorittu ja kuivattu.
Sellaiset luonnonpuusta tehdyt vänkyrät ovat kauniita. Jossain näin pahkasta tehdyn tuolin, eikä se ollut mikään pienikokoinen jakkara vaan iso laiskanlinna. Se taisikin olla juurakosta ja pahkasta yhdistelty, kun siinä oli kivet vielä mukana kiinni juurissa.
...lipeäkalaa, talkkunoita ja mämmiä. Mämmiä ainakin luulisin osaavani tehdä, jos vanhan ohjeen jostakin saisin.
Luutia olen tehnyt Kainuussa asuessani, samoin varpuvispilöitä, koska ei ollut sähköä alussa.
Yhden katiskan olen koonnut valmiiseen kehikkoon ja sain sillä kalojakin.
Veljeni valmisti kesällä pärekoppia, kun pidettiin serkkujen kokoontuminen hänen luonaan. Kaikki vieraat saivat kopan mukaansa. Hän sanoi lapsena katselleensa, kuinka pappa teki pärevasuja ja muistinvaraisesti valmisti itse nyt niitä monenkymmenen vuoden päästä.
Onko teistä miten moni ollut viljapellolla sirpin kanssa ja sitonut lyhteitä ja koonnut niistä kuhilaita? Minä sain lapsena kokeilla. Samoin kokeilin varstan kanssa puimista riihessä, mutta eihän se oikein lapselta sujunut!
Lipeäkaloista, niistä kuivista, piti repiä nahkat pois ja se oli mieleenpainuva homma pienelle tytölle. Sitten niitä liotettiin avannossa, mutta missä vaiheessa sitä koivun tuhkaa laitettiin?
Mämmi oli oikeassa tuohi tuokkosessa jossa sitten paistettiin uunissa. Talkkunaa varten ohranjyviä uunin arinalla piti hämmennellä, ottaa välillä pois ja uuni lämmittää uudestaan, en muista kuinka monasti tämä piti tehdä, kai kuivaksi asti. Sitten jauhaminen myllyssä.
Kinkkukin ensin keitettiin muuripadassa ja sitten suolattiin. Läskiä oli parikymmentä senttiä?
Sahtia en muista miten se tehtiin, mutta ainakin siinä käytettiin oikeita maltaita.
Paistettiin tietenkin keittämisen jälkeen, sehän oli ollut jo suolassa kokonaisena jonkun viikon.
Kyllä meillä jotain osataan.
Minä osaan ainakin Fransua solmia ja on tullut solmittua lampunvarjostimia,liinoja vöitä.
Sitä taitoa ei monella ole,on vanhanajan käsityö.
Emmepä osaa, emme, me nykymummot ja -vaarit kaikkia noita, mutta onneksi ei tarvitsekkaan osata.
Itse olen sikäli 'armoitettu', että melkein kaikkia noita olen nähnyt tehtävän.
Lisäksi tulee vielä sianpääsyltyn teko, lampaan- ja siansuolen puhdistus makkarankuoreksi ja naudan 'rapamahan' pesu. Jonkinlaista "mahapaitakääresylttyä" siitäkin tehtiin. Mausta ei ole jäänyt mielikuvaa, mutta kaikki ravinnoksi kelpaavahan piti käyttää.
Ravinnoksi kelpaamattomasta teurasjätteestä sitten tehtiin pyykkipadassa koivutuhkan avulla saippuaa.
Näin koko elukka käytettiin hyödyksi.
Itsellä on peukalo keskellä kämmentä noissa perinneaskareissa, mutta Pelle sytytti aivoihini mielikuvan suolatuista lehmän mahoista. Niitä ennen sai Oulun torilta kauppahallista. Oli palasina satakertaa, pötsiä, rapoamahaa... olikohan vielä utarettakin. Vesi nousi kielelle, kun muistin!
Niitä sanottiin syltyiksi ja onkohan vielä sitä Kyrön makkaraa, kauhean makuista, hevosen lihasta tehtyä, mutta kuulemma makkara kastike tulee siitä erikoisen hyvä.
Sylttyä on montaa sorttia. Näillä sisäelimille oli oma nimityksensä, vaan en tarkalleen muista. Niiden myynti taidettiin jollakin direktiivillä kieltää...
Hevosen liha on hyvää! Ja nykyisin ylihinnoiteltua.
Lapsuudessani tehtiin teurastuksen aikaan tappaiskeittoa, johon laitettiin maksaa, sydäntä, munuaisia jopa keuhkoa perunoiden ja porkkanoiden lisäksi.Lisämakuna sipulia.
Valmistin itsekin nuorempana sitä perheelleni, jätin kuitenkin munuaisen ja keuhkon pois. Mieheni ei oppinut pitämään ruuasta. Minä taas olin jo lapsesta tottunut ja minusta se oli herkullista.