Borderline- kasvain

Ainakin minun kohdallani tämä "neljä kertaa" sytostaattia tarkoitti neljää sykliä, jossa kussakin seittemän hoitokertaa. Eli yhteensä 28 sytostaattihoitoa. Ja tämä hoito annettiin myös "varmuudenvuoksi".

Tukka lähti kokonaan jo ensimmäisen syklin loppuvaiheessa, mutta sekin on kovin yksilöllistä ja riippuu pitkälti sytostaateista, joita saat. Minä sain etoposidia, sisplatiinia ja bleomysiinia. (BEP-hoito) Ripset lähtivät myös suurimmaksi osaksi, mutta kasvoivat tosi nopeasti takaisin.

Karvojen tippuminen tietysti kauhistuttaa ajatuksena ja se oli minunkin suurin huolenaiheeni ennen hoitoa ja hoidon alkuvaiheessa. Nyt jälkeenpäin (tuuhea siilitukka kaljun tilalla) ajatellen kaikista kamalinta hoidoissa oli jatkuva oksentelu ja pahoinvointi sekä kokoajan kasvava ja pahentuva neulakammo.

Hoito oli rankka, pakko myöntää, mutta ei mikään ylitsepääsemätön kidutuskausi elämässäni. Tsemppiä sinne ja voimaa iloita pienistäkin asioista.

Kun hiukset alko tippumaan, ajoin ne heti pois, koska oli ällöttävää kun oli joka paikka karvoja täynnä. Olo oli suoraansanottuna ruma ja lannistettu, ja kaljuna ollessani tunsin todella olevani sairas. Alkuun en mielelläni katsellut kaljua kaaliani peilistä, mutta jossain vaiheessa siihen sitten vaan tottui. Omituista, miten sopeutuvainen ihminen loppujenlopuksi onkaan...

Vaikeaa oli myös kaljun näyttäminen läheisille ihmisille ja minun oli esimerkiksi kovin vaikea uskoa, että olen yhä ihana ja kaunis ja haluttava, vaikka ei hiuksia päässä olisikaan.

Kovin paikka oli se kun ripset alkoivat lähtemään. Koin olevani nainen vielä ilman pitkiä hiuksiani, mutta ilman ripsiä tunsin itseni aivan horrorleffan monsteriksi :)) Tekoripsiä en jaksanut ruveta liimailemaan, joten sitten vaan mennä viipotettiin ilman.

Ripset kasvo tosi nopeesti takasin, ihan alle kuukaudessa. Hiusten kanssa on semmonen tilanne, että peruukki lentää kohta roviolle ja on oman tukan aika jälleen. :)

poetic kirjoitti:

Kun hiukset alko tippumaan, ajoin ne heti pois, koska oli ällöttävää kun oli joka paikka karvoja täynnä. Olo oli suoraansanottuna ruma ja lannistettu, ja kaljuna ollessani tunsin todella olevani sairas. Alkuun en mielelläni katsellut kaljua kaaliani peilistä, mutta jossain vaiheessa siihen sitten vaan tottui. Omituista, miten sopeutuvainen ihminen loppujenlopuksi onkaan...

Vaikeaa oli myös kaljun näyttäminen läheisille ihmisille ja minun oli esimerkiksi kovin vaikea uskoa, että olen yhä ihana ja kaunis ja haluttava, vaikka ei hiuksia päässä olisikaan.

Kovin paikka oli se kun ripset alkoivat lähtemään. Koin olevani nainen vielä ilman pitkiä hiuksiani, mutta ilman ripsiä tunsin itseni aivan horrorleffan monsteriksi :)) Tekoripsiä en jaksanut ruveta liimailemaan, joten sitten vaan mennä viipotettiin ilman.

Ripset kasvo tosi nopeesti takasin, ihan alle kuukaudessa. Hiusten kanssa on semmonen tilanne, että peruukki lentää kohta roviolle ja on oman tukan aika jälleen. :)

Tyttäreni sai ADVB sytostaatteja, ja hoitajat ja lääkärit kertoivat että tukka tulee lähtemään jossain vaiheessa. Tyttöni ei halunnut missään nimessä jäädä odottamaan tukan lähtöä pikkuhiljaa ja ajoi heti ekan hoitojakson jälkeen siiliksi. Siilinä sitten pysyikin ja kasvoi iloisesti koko hoitojen ajan. Kohta on jo 5 senttistä. Kun hoitojen lopussa hämmästelimme lääkärille, ettei lähtenytkään, sanoi lääkäri, että annostus oli kuitenkin aika pieni. No toisaalta tyttö oli harmissaan kun meni ajamaan, toisaalta oli hyväkin, että näkyi päällepäin, että on vakavasti sairas, muutenkin on kouluelämässäkin niin kovat vaatimukset koko ajan. Esim. liikuntatunnilta ei saisi olla pois, jos jotenkin jaksaa kouluun raahautua.Ennakolta koko hoitohenkilökunta oli hyvin varma että tukka lähtee.

Toiveena kirjoitti:

Tyttäreni sai ADVB sytostaatteja, ja hoitajat ja lääkärit kertoivat että tukka tulee lähtemään jossain vaiheessa. Tyttöni ei halunnut missään nimessä jäädä odottamaan tukan lähtöä pikkuhiljaa ja ajoi heti ekan hoitojakson jälkeen siiliksi. Siilinä sitten pysyikin ja kasvoi iloisesti koko hoitojen ajan. Kohta on jo 5 senttistä. Kun hoitojen lopussa hämmästelimme lääkärille, ettei lähtenytkään, sanoi lääkäri, että annostus oli kuitenkin aika pieni. No toisaalta tyttö oli harmissaan kun meni ajamaan, toisaalta oli hyväkin, että näkyi päällepäin, että on vakavasti sairas, muutenkin on kouluelämässäkin niin kovat vaatimukset koko ajan. Esim. liikuntatunnilta ei saisi olla pois, jos jotenkin jaksaa kouluun raahautua.Ennakolta koko hoitohenkilökunta oli hyvin varma että tukka lähtee.

älä nyt hyvä ihminen mistään hiuksista stressaa. pahempaa on tiedossa...