Kauhujen saari (jatkis)

Hawaji

Jill seisoi laiturilla, seitsemän muun ihmisen keralla. He kaikki, kuten Jillkin, odottivat purjevenettä, joka veisi heidät kohti seikkailua, jonka vain yksi voisi voittaa. Niin palkintohan kaikkia eniten kiinnosti.
Jill tarkasteli noita seitsemää, jotka rauhattomina liikehtivät laiturilla. Hän päätti tutustua laiturilla oleviin, vaikka saarellahan he tutustuisivat joka tapauksessa. Hän astui lähinnä seisovan miehen luokse. ’Nyt olisi vain keksittävä jotakin sanottavaa.’ Hän ajatteli ja kysyi. ”Jännittääkö?”
Mies kääntyi kohti Jilliä ja katsoi tätä hetken vaiti. ”Kyllä.” Hän sanoi viimein ja hymyili.
Oli taas hetken hiljaista, kunnes mies sanoi. ”Niin minä olen Matt.”
”Keitähän nuo muut ovat?” Jill mietti ääneen.
”Minun listani mukaan, nuo kaksi pelleä tuolla ovat David ja Wes.” Matt sanoi pidellen listaa kädessään ja osoitti kahta nuorta miestä, jotka seisoivat laiturin reunalla ja yrittivät tuuppia toisiaan reunalta alas.
”Typerää.” Jill tuhahti, kun toinen oli vähällä lentää alas laiturilta.
”Sitten olemme me kaksi sekä, Fiona, Craig, Cecile ja Mona.” Matt selitti.
Jill mietti kuka mahtoi olla kuka ja tarkasteli niitä kolmea, jotka eivät hullutelleet.
”Listassa lukee vielä, että mukaan tulee kuvaaja Scott ja juontajamme Mr. J tietysti.” Matt luetteli loputkin listasta ja tunki sen takaisin taskuunsa.
”Mistäs sinä tuon listan sait?” Jill kysyi.
”Tulostin netistä, ennen lähtöä, Crazy Show:n kotisivuille oli nimittäin jo laitettu osallistujalista, muttei vielä muuta uutta.” Matt sanoi ja käänsi katseensa kohti läheistä parkkipaikkaa, sillä jostain kauempaa kuului selvä autonmoottorin murina.
Samassa parkkipaikalle, lähelle laituria saapui taksi, joka pysähtyi renkaat kirskuen. Hetken päästä autosta nousi mies kameran kanssa ja hänen jälkeen vanhempi mies, joka tuntui arvostelevan tiukkaan sävyyn kuljettajan ajotaitoja. Vastaukseksi kuski näytti keskisormea ja kaasutti saman tien pois saatuaan rahat vastahakoiselta mieheltä, joka tuntui huutavan vielä jotain pois kaasuttavan auton perään.

”Samperi!” Mies manasi ja pyyhki tomua pois paidaltaan ja käveli nopein askelin kameraa pitelevän miehen perään. ”Seuraavan kerran studio saa hommata paremman auton.” Mies jatkoi ja mulkaisi kameraa pitelevää miestä. ”Scott, kuunteletko sinä edes.” Hän tiuskaisi.
”Mitä, ai joo.” Scottiksi kutsuttu mies sanoi ja laski kameransa. ”Tosiaan studiolta saavat hommata meille paremman kyydin, tai siis oman auton, vai mitä Jon.”
”Anna olla.” Joniksi kutsuttu mies sanoi väsyneesti ja tarkasteli ääneti laiturilla seisovaa ihmisryhmää.
Hän asteli ihmisryhmän keskelle ja pyysi heitä kuuntelemaan. ”Noniin osanottajat, purjeveneen pitäisi tulla.” Hän sanoi, katsoi kelloaan ja jatkoi. ”Parinkymmenen minuutin kuluttua, joten meillä on aikaa esittäytyä.”
Vastaukseksi tuli hyväksyvää puheen sorinaa.
”Minäpä aloitan.” Jon sanoi. ”Olen Jonathan Miller, mutta sanokaa Joniksi tai Mr. J:ksi.”
Oli hetken aikaa hiljaista.
”Tuo kameran kanssa heiluva tuolla on Scott Wilkinson.” Jon jatkoi ja mulkaisi Scottia, joka parhaillaan kuvasi kahta naista, jotka ilmeistä päätellen olisivat halunneet olla mahdollisimman kaukana Scottista.
Naisista toinen, jolla oli kaakaon värinen iho, mustat hiukset usealla pienellä letillä mulkoili pahasti Scottia ja kyllästyttyään hän ärähti. ”Painu siitä jo kameroinesi.”
”Fiona, anna olla.” Punapäinen päivettynyt nainen sanoi.
”No, en hitossa anna.” Fiona sanoi. ”Älä väitä Mona, ettei tuo iilimato häiritse sinua.”
”En väitäkään, mutta en jaksa haastaa riitaa.” Monaksi kutsuttu vastasi.
”Hei, sinä juuri, sinä sen kameran kanssa, mene noita kahta pösilöä kuvaamaan.” Vaalea mies huikkasi Scottille ja osoitti laiturin reunalla hilluvia Davidia ja Wesiä.
Scott oli hiljaa ja hivuttautui sitten lähemmäksi hulluttelevaa kaksikkoa ja oli törmätä blondiin naiseen. "No mutta hei söpöläinen." Scott sanoi luullen olevansa kovinkin fiksu.
"Ala vetää." Blondi sanoi. "Sitä paitsi minun nimeni ei ole söpöläinen, se on Cecile." Hän lisäsi.
”Kiitti, kuka oletkin.” Fiona sanoi ja hymyili miehelle.
”Sano Craig.” Mies vastasi ja hymyili. ”No eihän nyt noin kauniita neitoja voi pulaankaan jättää.” Hän lisäsi.
”Ei oikeastaan oltu pulassa.” Fiona sanoi ja virnisti.
”Hei, purjevene.” Mona huudahti katsellen merelle, josta tosiaan lipui kaunis vaalea purjevene hitaasti kohti rantaa.
”Mennään lähemmäksi.” Fiona sanoi ja meni lähemmäksi Davidia ja Wesiä.
Juuri, kun tuo mainittu kaksikko oli tippua laiturilta, Fiona nappasi kiinni heidän paidankauluksistaan ja veti kauemmaksi reunasta. ”Yritättekö te luupäät tappaa itsenne.” Hän ärähti.
David ja Wes olivat hiljaa.
Kesti tovin ennen kuin purjevene pääsi rantautumaan.
”Taisi ne rahat upota tuohon loistoalukseen.” Scott sanoi Jonille, jonka luokse oli mennyt. Jon ei välittänyt kommentoida Scottille vaan astui purjeveneeseen, josta oli jo aika kuvata ensimmäinen lähetys, jotta kisa saataisiin alkuun.
Pian Gabriella irrottautui laiturista ja matka saarelle saattoi alkaa. Saarelle, jonne matka kestäisi useita päiviä.

*********

Suuri purjevene eteni tasaisesti eteenpäin merellä, auringon paistaessa sinisellä taivaalla, jossa ei ollut pilvenhattaraakaan. Auringon säteet välkehtivät merenpinnasta ja leppoisa tuuli keinutti venettä hiljakseen.
Vene oli menossa yhteen monista tyynen valtameren pienistä saarista, jolla veneen matkustajat asuisivat kuukauden, täysin eristyksissä muusta maailmasta tehden heille määrättyjä tehtäviä ja yrittäen selvitä omillaan ilman nykyajan tekniikkaa, sillä siellä ei ollut tv:tä, tietokoneita, puhelinta ja kuuluvuusalue oli niin huono, ettei saarelta pystynyt soittamaan kännykällä mihinkään, eli nekin olivat hyödyttömiä. Mutta saarella on tietysti hätätapauksien varalta radiopuhelin, jolla saisi tarvittaessa yhteyden Hawajilla sijaitsevaan tukikohtaan.

Jon seisoi veneen keulassa nautiskellen leppeästä tuulesta kasvoillaan ja odotti kovasti saarelle pääsyä.
Matkaa oli taitettu jo kolmenpäivän ajan, eikä saarelle enää olisi pitkä matka, tosin matkustajista se saattoi tuntua pitkältä, sillä tunnelma oli kireä. Mitä muuta siitä tulee, kun niin moni joutuu jakamaan niin pienen tilan.
Kamera mies Scott Wilkinsonin kuvasi osanottajia, etenkin naisia. Nytkin hän oli erään viehättävän, tummapintaisen naisen seurassa ja kuvasi tätä innolla, nainen vain ei ollut yhtä innokas ja näytti keskisormea Scottille käskien tätä menemään pois.
’Kunpa hän tekisi muutkin työnsä yhtä innokkaasti.’ Jonathan ajatteli vilkaistessaan sinne päin missä, Wilkinson juuri oli.

Ihmiset olivat jo melkein räjähtämispisteessä ja yksi halusi lopettaa koko pelin, kun viides päivä alkoi olla lopullaan. Oli pimeää ja vain muutama tähti tuikki taivaalla, kun saari vihdoin tuli näkyviin. Sen keskellä puiden ympäröimänä komeili tulivuori, joka oli jo pitkän aikaa ollut lepotilassa ja nyt se piirtyi rosoisena vasten tähtitaivasta.
Vene lipui hitaasti läpi koralliriutan ja suoraan laiturille, jonne se kiinnitettiin huolella, sillä se oli ainut liikenne väline, jolla he pääsisivät saarelta pois, joten kannatti pitää hyvää huolta veneestä ja katsoa ettei se päässyt ajelehtimaan koralliriutalle, joka saattaisi repiä sen pohjan rikki.

******

Aamulla auringon noustessa lähetys alkoi ja Jonathan muuntautui Mr. J:ksi ja Crazy Show:n Autiosaarella - sarjan ensimmäinen jakso alkoi. Ensin tietysti esiteltiin osanottajat neljä miestä ja neljä naista. Heidät jaettiin pariksi ryhmäksi, jotka kumpikin saivat oman bambutalon. Bambutaloja oli viisi, joista kahdessa asuisivat kuukauden ajan osanottajat, jotka oli jaettu kahteen ryhmään, yhdessä kuvaustiimi ja juontaja. Kaksi muuta taloa oli tarkoitettu vapaa – ajan viettoa varten ja toisessa sijaitsi myös radiopuhelin. Näin ensimmäisenä päivänä otettaisiin rennommin ja osanottajat saivat rauhassa tutustua saareen.

Pari päivää sujui ongelmitta, sitten kolmantena päivänä tuli tiedotus Hawajilta. Suuri myrsky oli lähestymässä saarta.
”Tänä päivänä emme poikkeuksellisesti kuvaa mitään, eikä suoraa lähetystä ole, sillä keskitymme vahvistamaan asumuksiamme, sekä kiinnitämme Gabriellan paremmin, jottei myrsky hakkaisi sitä kappaleiksi, mikäli myrsky nyt tulee tänne.” Jon sanoi kilpailijoille, jotka nyökkäsivät salaa tyytyväisinä, kun ei tarvinnut suorittaa niitä typeriä tehtäviä. Ainoat, jotka näyttivät hapanta naamaa, olivat David ja Wes, jotka tuntuivat pitävän toinen toistaan hölmömmistä tehtävistä. He kumminkin päättivät auttaa muita.
Koko päivän kaikki uurastivat ja katsoivat, että bambutalot olivat nyt niin vahvoja kuin vain suinkin. Craig ja Scott kävivät tarkistamassa Gabriellan kiinnityksen ja paransivat kiinnitystä lisää parilla köydellä.
Illalla, Jill ja Matt seisoivat hiekkarannalla, kuunnellen laineiden levollista liplatusta. He katsoivat tummuvaa taivasta, jota valaisi juuri noussut kuu tähtien keralla. Kaikki oli täydellistä, kunnes jostain hyvin kaukaa kantautui matala jyly ja samassa taivaanrannan peitti suuri tumma pilvi.
”Ei hätää, se on vielä melko kaukana.” Matt sanoi hiljaa ja katseli hitaasti suurenevaa pilveä, joka levittäytyi pitkin taivaanrantaa peittäen jo tähtitaivaankin näkyvistä.
”Mennään silti sanomaan muille, että se on tulossa.” Jill sanoi, sillä hän ei erityisemmin pitänyt rajuilmasta, eteenkään jos oli suojatta sen tullessa.
”Mennään vain, vaikka voihan olla, että se ei osu saarelle ollenkaan.” Matt sanoi ja he alkoivat kävellä hiljakseen kohti bambutaloja.
He astuivat suurimman bambutalon ovesta sisälle.
”Myrsky lähestyy, mutta ei huolta, se ei ole täällä ainakaan pariin tuntiin.” Matt sanoi.
”Pitäkäämme siis siihen asti hauskaa.” David hihkui.
”Ääliö.” Fiona tuhahti hiljaa ja pyöräytti silmiään merkitsevästi.
Craig, Mona, Matt, Fiona ja Jill innostuivat pelaamaan korttia, Cecile luki naistenlehteä, David ja Wes suunnittelivat lainelautailua, nähtyään yhä vain suurenevat aallot, jotka löivät rantaan kuohuen.
”Ette mene minnekään.” Jon sanoi huomattuaan nuortenmiesten aikeet. ”Turhan riskialtista.” Hän perusteli nähdessään Wesin ja Davidin nyreät ja kysyvät ilmeet.
”Ilon pilaaja.” Wes mutisi ja painui Davidin kanssa takaisin sisälle.
Oli kulunut jo melkein kaksi tuntia siitä, kun Jill ja Matt olivat kuulleet etäisen jyrinän ja nähneet lähestyvät myrskypilvet. Taivas oli nyt täysin musta ja tuuli oli yltynyt miltei myrskyksi ja ravisteli majojen seiniä. Aaltojen pauhu kuului nyt majoihin asti. ’Menisi nyt vain ohitse.’ Jill toivoi ja kuunteli ulkona raivoavaa tuulta ja merta.
Hetkeksi tuuli tuntui tyyntyvän, mutta sitten rävähti salama ja heti perään kuului valtava jyrinä. Se oli niin valtava, ettei Jill milloinkaan ennen ollut kuullut sellaista. Nyt myrsky ärjyi täydellä voimallaan ja majassa olijoista alkoi tuntua kuin se yrittäisi repiä majat irti. Sade hakkasi majan kattoa ja jostain kuului kovaa ryskettä ja hetken kaikki jo luulivat majan rysähtävän kasaan, mutta ei, se oli yhä pystyssä.
”On parasta, että olemme yön yli täällä.” Jon sanoi eikä pitänyt yhtään ulkona raivoavasta myrskystä, eikä siitä, että oli huomannut Scottin kadonneen.

Aamulla kaikki oli tyyntä ja rauhallista, mutta maisema oli murjotun näköinen. Palmupuita oli nurin hujan hajan ja pystyssä oli vain vapaa – ajan viettoon tarkoitettu maja, sekä pari muuta majaa. Maja jossa radiolähetin oli ollut, oli nyt nurin kuin jokin suuri voima olisi pyyhkäissyt sen ylitse.
Matt juoksi kasalle, joka oli vielä eilen ollut maja ja kaiveli hetken löytäen viimeinen radiolähettimen, joka oli ihme kyllä säilynyt rytäkästä ehjänä.
Hän vei sen suureen majaan, jotta Jon tai Scott voisi sen tarkastaa ja ilmoittaa lähimpään tukikohtaan, heidän selvinneen hengissä myrskystä.

Jon, Craig ja David menivät rantaan katsomaan, miten Gabriella oli selvinnyt myrskystä. Gabriella ei ollut enää paikallaan ja vain pari köydenpätkää oli laiturin säleissä kiinni ilmoittamassa siitä missä Gabriella oli ollut. Läheisissä rantakivissä oli muutamia vaaleita naarmuja ja rantaan oli ajautunut useita vaaleita säleitä. Uljas purjevene Gabriella oli hakkautunut kiviin ja koralleihin ja hajonnut säleiksi.
”Senhän piti olla hyvin kiinnitetty.” Jon sanoi ja katsoi typertyneenä lautakasaa, joka oli ollut laituri. ”Meidän pitää ottaa yhteys tukikohtaan, jotta voivat hakea meidät pois.”
”Miksi?” David kysyi.
”Koska, meillä ei ole muuta keinoa poistua täältä, kuin tuo purjevene ja tukikohta.” Jon vastasi kertomatta kuitenkaan sitä, että Scott oli yhä kateissa ja lisäsi. ”Olemme menettäneet toisen, joten ei ole kovinkaan viisasta jäädä tänne enää, ellemme saa uutta purjevenettä.”
David nyökkäsi ja oli hiljaa. Hän katseli köydenpätkiä, jotka osittain lilluivat vedessä ja ihmetteli, kuinka siististi ne olivat leikkautuneet poikki, niin kuin joku olisi ne leikannut poikki. ’Outoa.’ David ajatteli ja painui sitten muiden perään.

Mitä sitten tapahtuu? Kuka katkaisi köydet ja minne katosi kuvaaja?....
... Sen ratkaiset sinä, joka kirjoitat jatkoa tälle jatkotarinalle....