Vanhana ja väsyneenä, ei töitä - eikä ilman ammattitaitoa kai tulekaan, joten amiksen penkille vaan sitten, mikä on tietysti hyvä asia... On se vaan hemmetin ankeata betoninvärisessä uudessa koulutuskeskuksessa vieraillakaan, kun juuri totuttiin aikaisempaan paikkaan, mikä on taas liian iso ja eläväinen laitos. Monimutkaista hommaa, yhdessä jutussa kun pärjäät, niin alkaa jo seuraava haaste. Väsyttävää.
Muijasta ei ole mitään iloa, kun on täysin poissaoleva eikä kuuntele mitään. Pyöri entisensä kanssa taas ja sitten vasta onkin poissaolevan oloinen. Oppiihan olemaan. Olen jo kauan sitten kyllästynyt mustasukkaisuuteen, enkä nyt virkahda mitään, en valita en rähjää.
Kumma kyllä, kun on mulla myös korkealle arvostamani ystävä, sellainen oikein kiva tyttönen, josta väsäämääni runoa kun toistelen mielessäni, niin se pitää aina koneet käynnissä ikään kuin vara-akku. Niin, että kumma kyllä ja ihme kun ei sekään nyt piristä pätkääkään tätä yksinäisyyden ahdistusta. Hyvin harvoinhan on mahdollista häntä edes nähdä.
Ystävät ovat jonnekin kadonneet, vaikka kerran niin tärkeänä pitivätkin läsnäoloani, suorastaan vaatienkin sitä ja hermostuen, ellei yhteydenottoa kuulunut :) Good old days.
Kaljat on juotu ja tupakat poltettu. Nuoruus on sikäli takanapäin, että näiden turhien harrastusten suhteen on kiintiöt tulleet täyteen, eivätkä nekään enää autuaaksi tekisi.
Politiikkaakaan ei vielä näy kovin paljoa, että saisi siitä ajattelemisen aihetta. Kyllä sitä höpötystä ja jauhantaa on koko ajan mutta ei mitään käytännön menoa, että pääsisi tapaamaan porvarikavereitaan ja väittelemään eri mieltä olevien kanssa. Kovia saavutuksia ja cv:tä löytyy kunnalliselta ja valtiolliselta uralta meikäläisellä. Omistan kaikki tuolle tyttöystävälleni, missä lieneekään.. Niin no, ajatuksissa tietysti, hän elää sydämessäni - ajatuksissani. Lyhyet tapaamisemme eivät muuta kuin koventavat vaan ikävän kipua :) Voisinhan häneltä tiedustella, että kävisikö useammat ja pitemmät tapaamiset. Sitten ehkä hän kyllästyy ja valittaa itsekseen, kuinka tuntuu pahalta kun miehet takertuvat :)
Eikä auta ulkoilu, eikä auta riittävä eikä erittäinkään terveellinen ravinto. Eivät lisää energiaa, eivät mielialaa paranna. Parantamisen varaa olisi unen määrässä - vielä kun tietäisi miten sen saa, ikuisesti kun ei voi doupatakaan, vetää mömmöjä, se nyt mun syysmasennuksestani vielä puuttuisi. Eivätkä ne muuten juuri mitään autakaan.
Täytyy nyt vaan keskittyä olemaan mies ja olemaan olematta valittamassa. Valittaminen ei ole miehekästä. Olisipa nyt edes joku kolmaskin muijakaveri ja ensimmäinen sellainen joka antaisi levätä sylissään, että alkaisi taas aurinko paistamaan. Kunpa joku tuttavista edes kirjoittaisi, niin voisin kertoa huoleni.
Muijasta ei ole mitään iloa, kun on täysin poissaoleva eikä kuuntele mitään. Pyöri entisensä kanssa taas ja sitten vasta onkin poissaolevan oloinen. Oppiihan olemaan. Olen jo kauan sitten kyllästynyt mustasukkaisuuteen, enkä nyt virkahda mitään, en valita en rähjää.
Kumma kyllä, kun on mulla myös korkealle arvostamani ystävä, sellainen oikein kiva tyttönen, josta väsäämääni runoa kun toistelen mielessäni, niin se pitää aina koneet käynnissä ikään kuin vara-akku. Niin, että kumma kyllä ja ihme kun ei sekään nyt piristä pätkääkään tätä yksinäisyyden ahdistusta. Hyvin harvoinhan on mahdollista häntä edes nähdä.
Ystävät ovat jonnekin kadonneet, vaikka kerran niin tärkeänä pitivätkin läsnäoloani, suorastaan vaatienkin sitä ja hermostuen, ellei yhteydenottoa kuulunut :) Good old days.
Kaljat on juotu ja tupakat poltettu. Nuoruus on sikäli takanapäin, että näiden turhien harrastusten suhteen on kiintiöt tulleet täyteen, eivätkä nekään enää autuaaksi tekisi.
Politiikkaakaan ei vielä näy kovin paljoa, että saisi siitä ajattelemisen aihetta. Kyllä sitä höpötystä ja jauhantaa on koko ajan mutta ei mitään käytännön menoa, että pääsisi tapaamaan porvarikavereitaan ja väittelemään eri mieltä olevien kanssa. Kovia saavutuksia ja cv:tä löytyy kunnalliselta ja valtiolliselta uralta meikäläisellä. Omistan kaikki tuolle tyttöystävälleni, missä lieneekään.. Niin no, ajatuksissa tietysti, hän elää sydämessäni - ajatuksissani. Lyhyet tapaamisemme eivät muuta kuin koventavat vaan ikävän kipua :) Voisinhan häneltä tiedustella, että kävisikö useammat ja pitemmät tapaamiset. Sitten ehkä hän kyllästyy ja valittaa itsekseen, kuinka tuntuu pahalta kun miehet takertuvat :)
Eikä auta ulkoilu, eikä auta riittävä eikä erittäinkään terveellinen ravinto. Eivät lisää energiaa, eivät mielialaa paranna. Parantamisen varaa olisi unen määrässä - vielä kun tietäisi miten sen saa, ikuisesti kun ei voi doupatakaan, vetää mömmöjä, se nyt mun syysmasennuksestani vielä puuttuisi. Eivätkä ne muuten juuri mitään autakaan.
Täytyy nyt vaan keskittyä olemaan mies ja olemaan olematta valittamassa. Valittaminen ei ole miehekästä. Olisipa nyt edes joku kolmaskin muijakaveri ja ensimmäinen sellainen joka antaisi levätä sylissään, että alkaisi taas aurinko paistamaan. Kunpa joku tuttavista edes kirjoittaisi, niin voisin kertoa huoleni.
Vastaukset 1
Vanhimmat
huolesi tänne. Jospa se jonkin verran helpotti... :)
Hyvää syksynjatkoa sinulle.