Onko viiskyt plussa -ikäiset miehet opetettu armeijassa ja elämän kouluissa käskemään paremminkin?
Nyt kun lapset ovat jo lähteneet, asiat voivat kärjistyä, kun käskettäviä on vain yksi.
Nyt kun lapset ovat jo lähteneet, asiat voivat kärjistyä, kun käskettäviä on vain yksi.
Vastaukset 18
Vanhimmat
käskyttämisestä, mutta käskyjen noudattamisesta on pidetty kiinne.
Kahdelleen tässä joudutaan eukon kanssa kohtapuolin olemaan, kun poika muuttaa kotoa pois. En tiedä mitähän siitäkin tulee, vai tuijotellaanko toisiamme. Saattaa se vähän outo tilanne olla aluksi, ehkä vähän ikäväkin, mutta pitäähän sitä jälkipolven itsenäistyä ja en tiedä miten tässä keskinäisessä käskynjaossa käy.
Täytyy sanoo et meillä ei ole haittaa tai vaikeeta vaikka lapset on muuttanu jo pois. Minä en itkeny niitten perään enkä ihmetelly enkä surenu eikä mies. kuitenkin ne kaikki lapset on rakkaita ja niitä on ikävä jos ei nää niitä.Soittaa pittää viikottain ja soittavat isekkin ja kyseleevät miten menee. On suurta juhlaa kun joku tullee käymään ja ollaan yhdessä ja lapset viihtyy kotona ja käyvät kavereilla jos ehtiivät. Se on miten kunkin perheessä on. Pietään niistä lapsista hyvä huoli kun käyvät ja lapsenlapset onkin sitten luku ihan erikseen. Niistä ei raskis ihan äkkiä luopua. Mutta kaikilla meillä ihmisillä on se oma arkemme. Lämpimin ajatuksin kaikille.
tunnen ainakin yhen parin, mun äiti ja isä. siel on sulkeiset äitille aina.Ja se on vielä halvaantunut, nykyään jo petissä vaan makaa tai istuu.
......ulos alkaa vaimot usein "kouluttaan miestä"
seurauksena jatkuva nalkutus ja lopulta tulee
turpiin tai avio-ero.mä valittin sen viimeks mainitun.miten teillä on tai oli?
.. monessa (lue tosi monessa) tapauksessa voi asia olla ihan toisin päin kuin yleensä luullaan/ annetaan ymmärtää - se nalkuttaja on mies - mutta tulos on sama!
Hei mies tai nainen anna tilaa toiselle myös ja varsinkin yli 50 vuotiaana!
molemmat. Minun äiti ja isä keskustelivat sotaäänellä toisilleen. Jopa tyttöni, 26 v. puhui minulle asiasta kun asui niiden luonna kolmisen vuotta opiskelun takia. Hänelle molemmat puhuivat normaalilla äänellä, mutta keskenään ne olivat kuin kissa ja koira(avioituivat 1949). Kun isä kuoli viime tammikuussa, äiti alkoi puhua isästä niin kauniisti ja hautasmaalle on mentävä päivittäin tarkistamaan, että kaikki on varmasti tiptop kunnossa.
Kiitos varoituksesta. Meinaan ahdistua "kuoliaaksi" jo ennen kuin lapset ovat vielä edes lentäneet pesästä. Loppuelämä kuulostaa tuolta kantilta katsoen elinkautisvankeudelta. Keskusteluyritykset torpedoidaan raivostumalla - minulta on ajattelukin kiellettyä herkkua.
Ei tällasia pitäis kirjotella, pitäs vaan nauttia siitä, mitä on, kun kuulema muualla ei ole yhtään paremmin ja kaikilla on ihan yhtä kivaa. Niin mulle kaikki sanovat. Kuulema kaikki on vain minun syytäni ja ongelmani vain seuraisivat perässäni - en kyllä ymmärrä siitäkään yhtään mitään, mitkä ongelmat. En osaa huuta ja nalkuttaa, kun se tuntuu ihan tyhmältä. On helpompi ainakin yrittää keksiä hauskoja asioita, mutta sitten ajatuksetkin karkaa ihan omille teilleen ja kohta mulla on ihan oma mielikuvitusmaailma, jossa elän niinkuin itse tykkään elää. Loihdin kohta kait itselleni jonkun mielikuvituspuolison, joka myös keskustelee kuin tasaveroinen kumppani...
sanoo kirjoissaan ja radio-ohjelmissaan kuulemma, että on kolme aata, minkä takia pitää erota. Niitä ei paranna mikään.
Alkoholismi
Adultery eli pettäminen
Abuse eli fyysinen väkivalta
Kai henkinenkin väkivalta voisi kuulua listaan. Mutta siis noita kolmea ei oikein pääse muuten karkuun kuin eroamalla.
Muuten voi aina yrittää saada apua terapeutilta tai avioliittoneuvojalta.
Täydellistä ihmistä on vaikea löytää. Sanovat, että tutut vaikeudet ovat helpompia kestää kuin uudet. Jos yksinäisyyskin kuuluu uusiin vaikeuksiin silloin, kun ero tulee. Ja uudessa suhteessa on uudet ongelmat.
Kestämistä Sinulle.
Ihan hieno vastaus. Alkoholismi on "eliminoitu", sekin kuului kuvaan. Yks ihmetyksen aihe on ollut se, miten niin ei siihen voi vaikuttaa. Huonoa käytöstä olen saanut kanssa parannettua. Eli en ainakaan voi väittää ja olla samaa mieltä että ne sinänsä edes kelpaisivat eron syiksi ennenkuin niihin on puututtu. Terveyskeskuksessa ilmeisesti ei kukaan usko minulla olevan mitään ongelmaa kun verenpaine on 127/78 ja painoindeksi 20,6 enkä ole mörri möykky (siis kuin maani myynyt ja rahani juonut). Varmaan meni keväällä roskikseen suoraan sekin yritys, kas kun sentään lääkemääräyksen sain, kun kerroin ystävällisesti merkkiä myöten, mikä auttaa...mut en minä mikskään narkkarikskaan halua, on niin vahva elämisen tahto...ei puoliunessa elämisen tahto, mutta pakkohan se on sellasiinkin keinoihin tarttua, jos ei huvittais ees sängystä ylös nousta muuten (ja sinne minä kovin helposti itseni ahdistetuksi kokiessani myös pakenen)ja tekemistä on mulla tosi paljon. Joskus kauan sitten olin yksin ja vapaa ja vapaaksi kuin taivaan lintu myös itseni tunsin. Vastuuta en oikeastaan pelkää. Avioliiton suomiin etuihinkin on tottunut, niinkuin tuo yöllisten harrastusten puoli, mutta riittääkö se yksin??? Painaako se niin paljon, että kun päivällä ukkonsa sais johonkin pois silmistä, niin kaikki olis hyvin? Ongelmat alkoivat yhtaikaa miehen osa-aikaeläköitymisen kanssa. Sitä ennen minä vain nautin elämästäni... Se -elämä- oli sellasta, mitä aina olin halunnut... Nyt musta tulee tyhmä, laiska ja saamaton sitten kait...
"täydellistä ihmistä on vaikea löytää" "kaikki miehet ovat samanlaisia" Miten naiset ylipäätänsä kestävät ketään miehenpuolta, jos ne ovat samanlaisia kaikki? Ongelmanratkaisuhan on toisaalta kivaa. Ihan kuin täyttäis ristisanatehtäviä, mutta kai siinäkin joku raja tulee vastaan. Kun materiaalina on vain oma eletty elämä, niin kaikkea hullua minäkin olen ajatellut ja kirjotellut täälläkin ties mitä, mikä ei omassa elämässäni liity mihinkään.
Tällaistako on kaikkien muidenkin naisten elämä? Mun tuttavat väittävät että niin on...
Mua on petetty: Luulin ett se mies ois mun onneni mainen...tai jos ei alkujaan ollutkaan, tulis sellaseks...aikanaan... lohduksi ja turvaksihan minä sen otin ja lapsieni isäksi uskoen ett kaikki muuttuu hyväksi aikanaan...
Taitaa olla tääkin pelkkää soopaa...huokaus... Huomenna joutas tääkin kirjotelma kait puolestani jo roskiin.
Kyllä Amerikassa kaikki on niin ihanaa ja helppoa... Mekin ollaan kohta kuin amerikkalaiset, painetaan sataviiskyt kiloo ja hymyillään kuin jakoavaimet kaiken aikaa...vaikkei yhtään naurattais.
pysyy ennallaan..
"Elämä liikkuu ei se voi seisahtua
Kaikki muuttuu mutta antaa sen muuttua mä
Tajusin tänään että rakastan sua
Vielä eilen luulin ettei mikään liikuta mua
Jos se muuttuu niin antaa sen muuttua"
Tykkään kanssa tosta ajatuksesta, koska elämä on kuin virta jota ei voi pysäyttää tai sammuttaa...
Jostain syystä lauleskelen nyt laulua päivänsäde ja menninkäinen...
, ne ovat kauniit, - mutta vain lauluja..
Ikäisemme miehet ovat äitiensä pilalle hemmottelemia ja aloitekyvyttömiä,eivät edes pysty ostamaan omia kalsareitaan!!
samaa mieltä eli pitävät vaimoa äitinä?
Sitten menevät vieraisiin koska vaimo on äiti!
Ei pidä paikkaansa ainakaan meillä.
Sen sijaan olen ollut huomaavinani, että mies on iän myötä tullut herkemmäksi arvostelulle, ts. kuulee arvostelua sellaisessakin, missä sitä ei ole.
Muuten meillä on aika tasa-arvoinen suhde, keskustellaan asioista ja päätetään yhdessä. Joskus se vain vie vähän enemmän aikaa, kun ollaan eri mieltä. Mies on sitkeämpi perustelija, joten hänen kantansa voittaa usein. En kuitenkaan koe olevani "käskytettävänä".
Näinhän se on kaiketi aika monessa avioliitossa. Miehet on aloitekyvyttömiä,joille riittää vaan olutpullo ja telkkari.Vaimo kannattelee avioliittoa ja perhe-elämää. Mitä sitten kun lapset on lentänyt pesästä ja vaimo haluaakin elämään jotakin muuta kuin vain sitä perhe-elämää? Elämä jatkuu vielä senkin jälkeen vai alkaako se vasta sitten?
parisuhteen tarvitsee olla taistelutanner. Miksi parisuhteessa tarvitsee olla voittajia. Miksi toinen tarvitsee "selättää" tai päästä/olla niskan päällä. Miksi vanhoja asioita pitää tuoda pintaan aina kun tyytymättömyys nostaa päätään. Meitä törmäsi kaksi ihmistä yhteen, molemmat olimme täynnä jännittyneisyyttä aiemmista liitoista, molemmat esittivät saman kysymyksen Tarvitseeko parisuhde sotatilaa ja onko kyse kauhun tasapainosta. Ei tarvitse. Tappelemme ja väittelemme. Suutumme ja otamme herneen nenään mutta niitä juttuja ei kaiveta esiin sen jälkeen. Olemme tasavertaisia. Nautin tästä suhteesta 100 %:sti.