voi sitä aikaa, taisin olla 14 vuotias rippikoululainen, kun tapasin ensimmäisen poikaystäväni. itselläni pukkasi hirveä vauvakuume, ja olin ihan varma että kyllä olis ihana saada nuorena lapsi. sitä kyllä yritettiin (näin jälkeenpäin, onneksi en tullut raskaaksi!).
asuttiin vähän aikaa yhdessäkin silloisen poika kaverin kanssa, kun itse lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja poikaystävä tietysti perässä.
olin 16 vuotias kun tuli ne "bänksit", ja se oli hirveää. tuntuu että elämä kaatuu, ja vois hypätä katolta alas.. huvittavaa näin jälkeenpäin.
nyt kun se entinen ihastus kävelee vastaan, niin ajattelen et ei herranen aika, onneksi kävi niin kuin kävi!
sain siinä vähän aikaa sekoilla nuoruuteni kanssa ja olin muutamaa kuukautta vaille 18 kun tapasin aviomieheni.
tällä hetkellä olen 22 vuotias, olemme siis aviossa, työelämässä ja meillä on kohta kaksivuotias poika.
mies on tällä hetkellä työmatkalla ainakin tuohon jouluun asti. viikot on pois, mutta v.lopuiksi tulee kotiin. en voi sanoa että lapsen hoito on helppoa, ainakaan meillä. meidän pojalla on koko ajan korvatulehdus, ja putkitukseen päästään vasta kuukauden päästä.
vuosi ollaan oltu huonoilla unilla, johtuen allergioista sekä korvista. rahaa on mennyt erittäin paljon lääkäri käynteihin, sekä lääkkeisiin. nyt kun ajattelen, että millä olisin silloin yläaste iässä lapseni kasvattanut?
en voi sanoa että lapsi on vaan niin ihana suloinen, söötti pakkaus, niinkuin se oli silloin 14v. kyllä on monena yönä ollut tunne että heitän hanskat tiskiin, en jaksa enään! mutta niin se mieli aina muuttuu.
itse ikävöin miestäni tähän vierelle hieman avuksi, muulloinkin kun vain v.loppuisin, mutta toisaalta sitten ajattelen että pakko työ mikä pakko. jos ajatellaan tätä tilannetta että vain toinen olisi töissä, niin voisi olla varmaa että saisimme juosta sossunluukulla, ja rahat ei riittäisi. nytkin kun välilä tekee tiukkaa.
tällä hetkellä asumme omakotitalossa, jossa ilmeiseti on hometta. en tiedä, vastaukset tulevat vasta viikonpäästä. sehän tietää taas uuden asunnon hankkimista, ilmeiseti ostamme joka tapauksessa oman asunnon. nyt siis asutaan vuokralla.
mieheni kanssa ollaan muisteltu meidän nuoruus aikoja, kun alettiin seurustelemaan. kuinka paljon ollaan aikuistuttu. kuinka paljon elämä on ottanut ja opettanut. lähiperheestämme on kuollut rakkaita ihmisiä, on puhjennut sairauksia, ihmiset eroaa.. eli vastoin käymisiä toistensa perään.
minulla ja miehelläni on yhdet ainoat ystävät jotka ovat jääneet raskauden myötä. tosin tässä iässä ajattelen ystävyydenkin niin, että ei se ole enään sitä että helutaan koko ajan yhdessä, ollaan niinkuin paita ja peppu. jotenkin nykyisin on tärkeämpää oma perhe, ja sitä kautta koko perheen kanssa vieraillaan, ja meillä vieraillaan. tosin minä olen saanut mieheni kautta uusia ystäviä, sekä mies minun kauttani. minusta se on aivan ihana asia, varsinkin kun löytyy vaikkapa ystäviä joilla ei ole lapsia ja jotka uskaltavat tulla kyläänkin eikä ajattele että "noilla on niin omat juttunsa". samat ihmiset me ollaan, me olemme vain nyt äiti ja isä, mutta ei se meitä muuta muuta kuin poikamme osalta.
me käymme välillä myös juhlimassa, silloin kun on aikaa ja rahaa. yleensä ystävät tulevat meille ja saunomme ja puhua pulputamme. mutta nämäkin kerrat jäävät parin kuukauden väliin.
yleensä poika menee aina silloin yöhoitoon, kun jompikumpi mummu omasta tahdostaan haluaa pojan yökseen ottaa. ei ole tarvetta päästä viihteelle useammin.
olen jotenkin niin helpottunut, kun on jokatapauksessa turvallinen olla. on töitä, ja ihana isä lapsella, sekä itsellä ihana mies.
näin jälkeenpäin sanon, että ei minusta olisi ollut äidiksi silloin yläaste iässä. olisin joka tapauksessa eronnut lapsen isän kanssa, rahaton ja lapsellakaan ei varmaan mukava elämä.
en tiedä miksi tämän kirjoitin. olen vain lukenut paljon juttuja täältä,ja aika ristiriitaiset tunteet täällä palstalla on pinnassa.
tiedän että te suurin osa nuorista äideistä ja iseistä, oletta kunnollisia ja kannatte vastuunne, tuli eteen mitä vain!
mutta sitten näille 14 vuotiaille jotka suunnittelevat lapsia, niin haluaisin osoittaa oman tekstini. elämä ei ole aina yksinkertaista.
minäkin ajattelin kun poikani syntyi, että vauva aika on yhtä ruusuilla tanssimista, mutta sen sijaan sainkin synnytyksen jälkeisen masennuksen mitä vastaan vieläkin taistelen kaikki muut asiat päälle.
itsekkin alan aikuistumaan vasta nyt pikkuhiljaa, joten kyllä 14 vuotias on vielä liian nuori ottamaan vastuuta toisen elämästä. lapsi tarvii niin paljon enemmän elämäänsä kuin vain niitä vaippoja, ja siinä pitäisi vielä itsekkin jaksaa.
mutta te nuoret äidit sekä isät, jotka kannatte vastuunne, niin hatun nosto teille (varsinkin iseille), on hienoa että maailmassa on teidän kaltaisiannekin!
hyvää talven odotusta kaikille!
asuttiin vähän aikaa yhdessäkin silloisen poika kaverin kanssa, kun itse lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja poikaystävä tietysti perässä.
olin 16 vuotias kun tuli ne "bänksit", ja se oli hirveää. tuntuu että elämä kaatuu, ja vois hypätä katolta alas.. huvittavaa näin jälkeenpäin.
nyt kun se entinen ihastus kävelee vastaan, niin ajattelen et ei herranen aika, onneksi kävi niin kuin kävi!
sain siinä vähän aikaa sekoilla nuoruuteni kanssa ja olin muutamaa kuukautta vaille 18 kun tapasin aviomieheni.
tällä hetkellä olen 22 vuotias, olemme siis aviossa, työelämässä ja meillä on kohta kaksivuotias poika.
mies on tällä hetkellä työmatkalla ainakin tuohon jouluun asti. viikot on pois, mutta v.lopuiksi tulee kotiin. en voi sanoa että lapsen hoito on helppoa, ainakaan meillä. meidän pojalla on koko ajan korvatulehdus, ja putkitukseen päästään vasta kuukauden päästä.
vuosi ollaan oltu huonoilla unilla, johtuen allergioista sekä korvista. rahaa on mennyt erittäin paljon lääkäri käynteihin, sekä lääkkeisiin. nyt kun ajattelen, että millä olisin silloin yläaste iässä lapseni kasvattanut?
en voi sanoa että lapsi on vaan niin ihana suloinen, söötti pakkaus, niinkuin se oli silloin 14v. kyllä on monena yönä ollut tunne että heitän hanskat tiskiin, en jaksa enään! mutta niin se mieli aina muuttuu.
itse ikävöin miestäni tähän vierelle hieman avuksi, muulloinkin kun vain v.loppuisin, mutta toisaalta sitten ajattelen että pakko työ mikä pakko. jos ajatellaan tätä tilannetta että vain toinen olisi töissä, niin voisi olla varmaa että saisimme juosta sossunluukulla, ja rahat ei riittäisi. nytkin kun välilä tekee tiukkaa.
tällä hetkellä asumme omakotitalossa, jossa ilmeiseti on hometta. en tiedä, vastaukset tulevat vasta viikonpäästä. sehän tietää taas uuden asunnon hankkimista, ilmeiseti ostamme joka tapauksessa oman asunnon. nyt siis asutaan vuokralla.
mieheni kanssa ollaan muisteltu meidän nuoruus aikoja, kun alettiin seurustelemaan. kuinka paljon ollaan aikuistuttu. kuinka paljon elämä on ottanut ja opettanut. lähiperheestämme on kuollut rakkaita ihmisiä, on puhjennut sairauksia, ihmiset eroaa.. eli vastoin käymisiä toistensa perään.
minulla ja miehelläni on yhdet ainoat ystävät jotka ovat jääneet raskauden myötä. tosin tässä iässä ajattelen ystävyydenkin niin, että ei se ole enään sitä että helutaan koko ajan yhdessä, ollaan niinkuin paita ja peppu. jotenkin nykyisin on tärkeämpää oma perhe, ja sitä kautta koko perheen kanssa vieraillaan, ja meillä vieraillaan. tosin minä olen saanut mieheni kautta uusia ystäviä, sekä mies minun kauttani. minusta se on aivan ihana asia, varsinkin kun löytyy vaikkapa ystäviä joilla ei ole lapsia ja jotka uskaltavat tulla kyläänkin eikä ajattele että "noilla on niin omat juttunsa". samat ihmiset me ollaan, me olemme vain nyt äiti ja isä, mutta ei se meitä muuta muuta kuin poikamme osalta.
me käymme välillä myös juhlimassa, silloin kun on aikaa ja rahaa. yleensä ystävät tulevat meille ja saunomme ja puhua pulputamme. mutta nämäkin kerrat jäävät parin kuukauden väliin.
yleensä poika menee aina silloin yöhoitoon, kun jompikumpi mummu omasta tahdostaan haluaa pojan yökseen ottaa. ei ole tarvetta päästä viihteelle useammin.
olen jotenkin niin helpottunut, kun on jokatapauksessa turvallinen olla. on töitä, ja ihana isä lapsella, sekä itsellä ihana mies.
näin jälkeenpäin sanon, että ei minusta olisi ollut äidiksi silloin yläaste iässä. olisin joka tapauksessa eronnut lapsen isän kanssa, rahaton ja lapsellakaan ei varmaan mukava elämä.
en tiedä miksi tämän kirjoitin. olen vain lukenut paljon juttuja täältä,ja aika ristiriitaiset tunteet täällä palstalla on pinnassa.
tiedän että te suurin osa nuorista äideistä ja iseistä, oletta kunnollisia ja kannatte vastuunne, tuli eteen mitä vain!
mutta sitten näille 14 vuotiaille jotka suunnittelevat lapsia, niin haluaisin osoittaa oman tekstini. elämä ei ole aina yksinkertaista.
minäkin ajattelin kun poikani syntyi, että vauva aika on yhtä ruusuilla tanssimista, mutta sen sijaan sainkin synnytyksen jälkeisen masennuksen mitä vastaan vieläkin taistelen kaikki muut asiat päälle.
itsekkin alan aikuistumaan vasta nyt pikkuhiljaa, joten kyllä 14 vuotias on vielä liian nuori ottamaan vastuuta toisen elämästä. lapsi tarvii niin paljon enemmän elämäänsä kuin vain niitä vaippoja, ja siinä pitäisi vielä itsekkin jaksaa.
mutta te nuoret äidit sekä isät, jotka kannatte vastuunne, niin hatun nosto teille (varsinkin iseille), on hienoa että maailmassa on teidän kaltaisiannekin!
hyvää talven odotusta kaikille!
Vastaukset 2
Vanhimmat
totta, toi sun teksi oli fiksua.
tai siis se että nuoret ajattelevat että "mä haluan vauvan" mutta kun ne pienet ei aina ole pieniä. :)
kannattaa tosiaan miettiä ..
Minunkin 15-vuotiaana saama pieni vauva on jo isompi kuin minä :)