Olen tässä päivänä muutamana tuumaillut sitä olisiko opeteltava olemaan tyytyväinen elämäänsä.
Mikä kumma siinä on että aina pitää haikailla jotain mitä ei ole - kun sen saa niin ei se riitä kuitenkaan...
Olen elänyt tähän mennessä jo kaksi hyvää elämää.
Ensimmäinen oli se lapsuus ja nuoruus kaikkine maita mullistavine asioineen - ne suuret tuntet...niitä on jollain tapaa ikävä.
Toinen elämä oli se kun pariuduin, menin naimisiin, sain perheen ja elin sitä niin tavallista ( ja hyvääkin) perhe-elämää 20 vuotta.
Nyt sitten on menossa kolmas vaihe, olen itsellinen, hyvässä taloudellisessa tilanteessa oleva nainen. Lapset alkavat olla omillaan, suhde entiseen mieheen hyvä, on ystäviä, on harrastuksia.
Niin, yritinhän parisuhdettakin mutta se meni aivan kiville - en jaksa sellaista perheen leikkimistä. Minun perheeni oli ja on se minkä jo kerran tein!
Toisen aikuisen seuraa ja kumppanuutta kyllä haluaisin mutta arvatenkin - sopivaa ei niin vaan vastaan tule. Juu, saatan toki olla "ronkeli" mutta jotenkin koen että siihen minulla on nyt jopa velvollisuuskin - en enää halua aiheuttaa toiselle luopumisen tuskaa sen enmpää kuin itsellenikään.
Niin, kertokaa te toiset miten olette oppineet tyytyväisyyteen elämässänne. Eikö olekin niin että onni kasvaa itsessämme kun sen vaan oivaltaisi?
Mikä kumma siinä on että aina pitää haikailla jotain mitä ei ole - kun sen saa niin ei se riitä kuitenkaan...
Olen elänyt tähän mennessä jo kaksi hyvää elämää.
Ensimmäinen oli se lapsuus ja nuoruus kaikkine maita mullistavine asioineen - ne suuret tuntet...niitä on jollain tapaa ikävä.
Toinen elämä oli se kun pariuduin, menin naimisiin, sain perheen ja elin sitä niin tavallista ( ja hyvääkin) perhe-elämää 20 vuotta.
Nyt sitten on menossa kolmas vaihe, olen itsellinen, hyvässä taloudellisessa tilanteessa oleva nainen. Lapset alkavat olla omillaan, suhde entiseen mieheen hyvä, on ystäviä, on harrastuksia.
Niin, yritinhän parisuhdettakin mutta se meni aivan kiville - en jaksa sellaista perheen leikkimistä. Minun perheeni oli ja on se minkä jo kerran tein!
Toisen aikuisen seuraa ja kumppanuutta kyllä haluaisin mutta arvatenkin - sopivaa ei niin vaan vastaan tule. Juu, saatan toki olla "ronkeli" mutta jotenkin koen että siihen minulla on nyt jopa velvollisuuskin - en enää halua aiheuttaa toiselle luopumisen tuskaa sen enmpää kuin itsellenikään.
Niin, kertokaa te toiset miten olette oppineet tyytyväisyyteen elämässänne. Eikö olekin niin että onni kasvaa itsessämme kun sen vaan oivaltaisi?
Vastaukset 1
Vanhimmat
...viestisi lopussa, että se onni on meissä itsessämme jos vain oivaltaisi.
Mun piti ravistella itseäni monta vuotta ennen kuin aloin pääsemään jyvälle "onnestani" ja joskus teki kipeääkin kaivaa esille mitä olen ihmisenä, mutta nyt kun valo paistaa tunnelin päässä alan tajuamaan että mun onneeni tarvitaan tahtoa tehdä juuri sitä mitä tahdon välittämättä muista liikaa.
Tieni alkoi siitä, että yhtenä päivänä kysyin itseltäni kaiken sen kumman tyytymättömyyyden keskellä " noh, tee sitten mitä tahdot" ja kumma kyllä halusin ihan ekaksi istahtaa kahvilaan haudutetun teen ääreen. Työhulluuteni oli kasvattanut mut kaikesta kivasta eroon ja nyt olen irtisanoutunut työpaikastani, enkä tiedä huomisesta yhtikäs mitään. Voin vain sanoa, etten ole moneen monituiseen vuoteen kokenut näin hyvää tunnetta kuin nyt on.Tuttu lenkkipolkua nukkumalähiössä, jota olen nyrpeänä katsellut tuntuukin nykyään virkistävältä kierrokselta. Ajatukseni ovat vapaat kulkemaan :)