Vanhemman syöpä

äidilläni todettiin reilu vuosi sitten syöpä. Kauhea shokkihan se oli ja muutti koko perheen elämän. Pahinta tosiaan oli epätietoisuus, kun ei vielä ennen leikkausta tiennyt oliko levinnyt yms. Ja tuntui hirveältä äidin puolesta.
Leikkaus oli iso mutta äitini selvisi siitä, samoin selvisi sädehoidosta ja sytostaateista, vaikka välillä huonosti voikin. Koitettiin vain kannustaa häntä eteenpäin ja ajatella positiivisesti sekä oltiin äidin rinnalla kaikissa vaiheissa.
kohta onkin taas edessä kontrolliaika, ja se pelottaa ja jännittää etukäteen... :/ mutta parasta toivotaan.
Voimia sinulle, koita elää päivä kerrallaan ja jos on joku, jolle voit puhua luottamuksellisesti, sekin voi auttaa.
Syövästäkin onneksi voi nykyään suurellakin todennäköisyydellä parantua jopa täysin. :)

Itse olen sen verran realisti että suhtautumiseni riippuisi nykyään syövän ärhäkkyydestä eli jos hyväennusteinen sitä on turha etukäteen surra koska paraneminen on todennäköisempää, jos huonompi ennuste, niin kauan toivoa kun on elämää ja toisaalta se menettäminen on kumminkin edessä joskus..oma suhautumiseni johtuu varmasti siitä että perheessä sairauksia on riittänyt vaikka ehkä tunteettomalta kuulostaakin. Tietoa kannattaa hankkia itse kirjallisuudesta jos sitä ei muualla ole saatavilla eikä kuvitella kauheinta tietämättömyyttään. Tsemppiä!

kirjoituksestasi päätellen olet nuori, ja silloin tuntuu luonnolliselta ajatella menettämisen pelkoa, ei ole vielä tarpeeksi ollut yhteistä aikaa ja kokemuksia kenties esim. lastenlapsia tai muuta joka liittyy luontevasti ketjuun. Elämättömät asiat kalvavat osittain mitä tulee jäämään paitsi, myös suurin tunne ikävä, ihmisestä joka läheinen eikä valmis vielä luopumaan ahdistavat suuresti.Itse olen samassa tilanteessa, mutta isä 74 kohta ja tuntuu että hän on saanut elää jo elämää pitkään ja silloin on itsekkin valmiimpi luopumaan, ettei hänen tarvitse kärsiä. Lisäksi jos on ollut mahdollisuus tehdä surutyötä pidempään on tullut valmiimmaksi ajatuksen kanssa itselläni näin.
Toivon sinulle jaksamista.

Äidillä todettiin syöpä tuossa keväällä. Leikattiin ja kaikki sen jälkeen ok. Isä sai tiedon syövästä tuossa loppu kesästä. Leikattiin myös. Tosin huonosti voi tällä hetkellä. Mitään hoitoja ei ole voitu alkaa sen jälkeen , koska leikkauksen jälkeen tuli tulehdus, jonka vuoksi joutui olemaan 3 viikkoa sairaalassa. Nyt isä ehti olemaan pari viikkoa kotona ja tänä aamuna vietiin sairaalaan, koska oli kuumeessa. (39.7) Tässä eletään tunti kerrallaan ja odotellaan. Ei tästä mennnä yli niin vain. Rankkaa kaikille. Pakko vaan jaksaa uskoa parempaan, vaikka isä on teholla. Voimia myös sulle!

paljon ollut koettavana ja kannettavana varmasti myös vastuuta isäsi ja äitisi asioista, koska polemmat ovat tarvinneet varmasti tukea puolison sairauden sekä oman sairauden kokemiseen.Onko sinulla itsellä tukiverkkoa missä jakaa kokemuksia, nyt tarvitset ennenkaikkea voimia oman itsesi jaksamiseen, että jaksat olla vanhempiesi tukena. Voimia sinulle, minulla itselläni tuntuu tilanne etenevän rauhallisemmin. Isä soitti kyllä myöhään illalla, että katatri irronnut, mutta oli saanut apua onneksi kodinhoitjailta jotka soittaneet ambulanssi. Itseläni olisi turvallisempi mieli isän puolesta jos hän olisi sairaalassa ksoka asun kaukana, mutta hän haluaa olla kotona. koko ajan pelottaa hänen puolestaan.

En tiedä, selvisinkö. Tieto isönimahasyövästä sai minut sairaslomalle, leikkaus, mahalaukku pois sai jälleen, samoin hätäleikkaus kun kaikki ei olutkaan kunnossa. itten palasin töihin ja isäni sai sadehoidot, solusalpaajat, oireili koko ajan.. Nyt kaikki takan aja tänään todettiin että se perkele levisi sittenkin maksaan ja imusolmukkeisiin. Isäni on 64v ja vielä tamikuussa oli täysn terve urheilullinen elämäniloinen mies. Nyt se on zombie ja varmaan kuolee tuota pikaa. Ja mä oon kännissä... taas... enkä kestä... tätä elämää. Ei tää ole mun ainoo koettelus, mutta isänio oli aino ahelkilö joka mua ontukenut... ja ymmärtänyt...