Lyhyesti...
13.10.2006 mentiin kontrollikäynnille äitipolille ja kuten silloin jo yöllä kirjoittelin, alkoi odotusaika olla jo mittaa myöten täynnä. Sikiön sydänkäyrästä kävikin ilmi, ettei sikiöllä ole kaikki enää ihan hyvin ja kontrollikäynti päätyi kiireelliseen sektioon (ja minä kun olin niin valmistautunut pitkään kivuliaaseen alatiesynnytykseen...).
Poika siis syntyi 13.10.06 klo 14.15, 3545 g ja 51 cm. :)
Hieman syntymän jälkeen pojan väri muuttui ja huomattiin happivajetta ja niin hänet jouduttiin kiidättämään Helsinkiin Lastenklinikalle minun jäädessä pölmähtäneenä kokovartalopuudutuksessa Lohjan sairaalan heräämöön! :(
Lastenklinikalla poika joutui pari vuorokautta olemaan hengityskoneessa. Lisäksi hänelle oli jouduttu aloittamaan sokeritippa sekä antibiootit, koska lapsivesi, jossa hän oli ollut, oli vihertävää ja puuromaista, eikä tiedetty, oliko hän ehtinyt niellä sitä. Tutkimuksia reppanalle tehtiin jos jonkinlaisia isän seuratessa avuttomana vierestä ja äidin maatessa vieläkin avuttomampana kymmenien kilometrien päässä... :(
Poika pääsi onneksi hengityskoneesta aika pian pois ja hengitti hienosti itse. :) Sokeriarvoja jouduttiin seuraamaan pidempään sekä antibiootteja antamaan, mutta viimein sokeritkin saatiin kohdilleen eikä enää antibioottejakaan tarvittu. Kaikki muutkin kokeet näyttivät vihreää valoa pikaisen toipumisen puolesta. :)
Äitikin pääsi viimein kolmantena päivänä leikkauksesta poikaa katsomaan. Ei ole kyllä mitään pahempaa kuin nähdä oma lapsensa letkuvyyhdin keskellä kytkettynä jos jonkinlaiseen laitteeseen...! :'( Vaikka kaikki näytti olevan parempaan päin menossa, siltikin näky riipaisi ja syvältä (vieläkin...).
Kaikki kuitenkin meni päivä päivältä parempaan ja keskiviikkona poika jo siirrettiin Jorviin toipumaan. :) Hän joutuu nyt olemaan ainakin ensi viikkoon siellä, jotta saadaan syöminen letkuruokinnan jälkeen vauhtiin ja lisäksi tekevät vielä jotein lisäkokeita, jotta voidaan varmistua, että kaikki on varmasti ok.
Itse kotiuduin eilen ja ollaan nyt käyty päivittäin poikaa katsomassa ja viemässä tuliaisiksi äidinmaitoa, jota luojan kiitos viimein lähti tulemaan oikein urakalla. :) Itseäänkin pitäisi muistaa hoitaa, mutta kyllä päällimmäisenä on aina huoli pikkuisesta ja hänen hyvinvoinnistaan. On niin raastavaa käydä hoivaamassa häntä sairaalassa, kun joka kerta lähtiessä sydän huutaa tuskasta, kun ei saa poikaa mukaansa... Kun nyt saisi pojan kuntoon ja kotiin, että pääsisi kunnolla perhe-elämä käyntiin...
Että tämmöinen tarina meillä, ei todellakaan sitä, mitä olin ajatellut, mutta parempaan päin toivottavasti ollaan jo menossa... Kirjoittelen joskus tarkemmin tapahtuneesta, kun itsekin viimein tajuan kaiken (hieman tuntuu pudonneen kärryiltä, kun kaikki tapahtui yhdessä rysäyksessä...).
Kiitos kaikille myötäeläneille ja kyllä se tästä... :)
13.10.2006 mentiin kontrollikäynnille äitipolille ja kuten silloin jo yöllä kirjoittelin, alkoi odotusaika olla jo mittaa myöten täynnä. Sikiön sydänkäyrästä kävikin ilmi, ettei sikiöllä ole kaikki enää ihan hyvin ja kontrollikäynti päätyi kiireelliseen sektioon (ja minä kun olin niin valmistautunut pitkään kivuliaaseen alatiesynnytykseen...).
Poika siis syntyi 13.10.06 klo 14.15, 3545 g ja 51 cm. :)
Hieman syntymän jälkeen pojan väri muuttui ja huomattiin happivajetta ja niin hänet jouduttiin kiidättämään Helsinkiin Lastenklinikalle minun jäädessä pölmähtäneenä kokovartalopuudutuksessa Lohjan sairaalan heräämöön! :(
Lastenklinikalla poika joutui pari vuorokautta olemaan hengityskoneessa. Lisäksi hänelle oli jouduttu aloittamaan sokeritippa sekä antibiootit, koska lapsivesi, jossa hän oli ollut, oli vihertävää ja puuromaista, eikä tiedetty, oliko hän ehtinyt niellä sitä. Tutkimuksia reppanalle tehtiin jos jonkinlaisia isän seuratessa avuttomana vierestä ja äidin maatessa vieläkin avuttomampana kymmenien kilometrien päässä... :(
Poika pääsi onneksi hengityskoneesta aika pian pois ja hengitti hienosti itse. :) Sokeriarvoja jouduttiin seuraamaan pidempään sekä antibiootteja antamaan, mutta viimein sokeritkin saatiin kohdilleen eikä enää antibioottejakaan tarvittu. Kaikki muutkin kokeet näyttivät vihreää valoa pikaisen toipumisen puolesta. :)
Äitikin pääsi viimein kolmantena päivänä leikkauksesta poikaa katsomaan. Ei ole kyllä mitään pahempaa kuin nähdä oma lapsensa letkuvyyhdin keskellä kytkettynä jos jonkinlaiseen laitteeseen...! :'( Vaikka kaikki näytti olevan parempaan päin menossa, siltikin näky riipaisi ja syvältä (vieläkin...).
Kaikki kuitenkin meni päivä päivältä parempaan ja keskiviikkona poika jo siirrettiin Jorviin toipumaan. :) Hän joutuu nyt olemaan ainakin ensi viikkoon siellä, jotta saadaan syöminen letkuruokinnan jälkeen vauhtiin ja lisäksi tekevät vielä jotein lisäkokeita, jotta voidaan varmistua, että kaikki on varmasti ok.
Itse kotiuduin eilen ja ollaan nyt käyty päivittäin poikaa katsomassa ja viemässä tuliaisiksi äidinmaitoa, jota luojan kiitos viimein lähti tulemaan oikein urakalla. :) Itseäänkin pitäisi muistaa hoitaa, mutta kyllä päällimmäisenä on aina huoli pikkuisesta ja hänen hyvinvoinnistaan. On niin raastavaa käydä hoivaamassa häntä sairaalassa, kun joka kerta lähtiessä sydän huutaa tuskasta, kun ei saa poikaa mukaansa... Kun nyt saisi pojan kuntoon ja kotiin, että pääsisi kunnolla perhe-elämä käyntiin...
Että tämmöinen tarina meillä, ei todellakaan sitä, mitä olin ajatellut, mutta parempaan päin toivottavasti ollaan jo menossa... Kirjoittelen joskus tarkemmin tapahtuneesta, kun itsekin viimein tajuan kaiken (hieman tuntuu pudonneen kärryiltä, kun kaikki tapahtui yhdessä rysäyksessä...).
Kiitos kaikille myötäeläneille ja kyllä se tästä... :)
Vastaukset 19
Vanhimmat
Niin se nähätävästi on että ei kaikki menekään suunnitelmien mukaan. Loppu hyvin kaikki hyvin. Onnea kovasti poikavauvan johdosta....vauvat ovat sitkeitä niinkuin sanotaan...onneksi kaikki meni parhain päin..itselläni oli laskettu aika 18.10 ja mitään ei vieläkään tapahdu, menen ensi maanantaina käynnistykseen myös raskausdiabeteksen takia. Nauttikaa nyt vauvasta ja hellikää nyyttiä......
...ja kiitos. Yritämme nauttia enemmän kuin murehtia ja voit uskoa, että hellyyttä & rakkautta riittää... :)
Itku pääsi täälä, taitaa tällä mammalla olla tunteet niin herkässä itselläkin.. Kylläpä teidän pikku ihmeellä on ollut rankka alku. Mutta ehkä se loppuelämä onkin sitten helpompaa, toivotaan ainakin niin. :)
Mistähän tuo nyt sitten johtui että vauva oli noin huonossa kunnossa syntyessään? Oliko venytetty liian pitkäksi synnytystä vai oliko jotain muuta sattunut siellä masussa? Selittikö hoitohenkilökunta mitään tapahtuneesta?
Jaksamisia nyt sinne teille, päivä kerrallaan uuden elämän alkuun. Ja vielä kerran, rutkasti onnea! :)
...että laskettu aika olisi ollut hieman pielessä ja että poika olikin yliaikaisempi kuin oletettiin. Hän perusti epäilynsä ilmeisesti lapsiveden määrän vähyyteen.
Aika pian tilan huononemisen on täytynyt tapahtua, kun vielä saman viikon maanantaina lapsivettä näytti ultran mukaan olevan nippanappa normaalimäärä ja kaikki oli sikiöllä muutenkin vielä hyvin. Onneksi oli kontrolli silloin perjantaina, lääkäri totesi, että jos olisi mennyt viikonlopun yli, tilanne olisi todennäköisesti ollut huomattavasti huonompi...
Meille tuli nyt perjantai 13. päivästä sekä epäonnen että onnen päivä... :)
Kiitos ja kuten sanoit, päivä kerrallaan... :)
Voi sua!:( Minulla tuli oikein itku kun luin sun viestin..Minulla nousi muistoja oman pojan syntymästä kun luin sun viestin, aika samalla lailla meni minullakin..ja nytten pelottaa tämä seuraava synnytys joka on joulukuussa..Mutta onneksi asiat menee jo paljon paremmin ja ei enää mene kauan kun saat pienen pojan kotiin.. onnea pojan syntymästä ja voimia koko perheelle..
...ja onnea omaan koitokseesi! :)
Elämään mahtuu monta tarinaa. Uskon täysin, kun sanot kuinka pahalta tuntuu joka kerta jättää poika sairaalaan ja itse lähteä pois. Mutta pianhan se poikakin pääsee kotiin. Onneksi kaikki on jo paremmin päin nyt! Minä en voi kuin sanoa, että onnea pojastanne koko perheelle. :) Kerrohan välillä kuulumisia taasen.
...ja minä palailen taas asiaan aina kun voin. :)
onnea ja voimia koko perheelle!
Niinhän se menee että aina ei asiat mene niin kuin odotetaan, mutta usein tälläsista tilanteistä saa kuitenkin paljon irti ja oppia elämälle! Sitäkin ihanammalta tuntuu sitten kun saatte tuoda pienen poikanne kotiin!
Onnittelut vielä kerran ja käypä kertomassa mitä pienokaiselle kuuluu ja vanhemmille tietty kans :)
Täälä muistelen teitä kaikkia :)
onnea poitsun syntymän johdosta!
olipas eri kokemus. onneksi kaikki on menossa parempaan päin ja kohta vauva on kotona.
Sinulla on nyt pieni poika ja ikioma perhe: oikein paljon onnea sinulle! Sehän tässä on tärkeintä, että vauva elää ja on osaavien lääkärien käsissä ja kunto kohenee.
Uskon, että tunnet sekoavasi ikävään. Vaikka oma vauvani on vielä masussa, kaipaan jo tässä vaiheessa saada hänet syliini. Mitkä sitten ovatkaan sinun tunteesi, en pysty edes kuvittelemaan. Onneksi sinulla on loppuelämä aikaa tutustua pieneen poikaasi, vaikka alku lähtikin käyntiin eri tavalla kuin odotettiin.
Toivotaan nyt oikein paljon enkeleitä pikkuisen matkaan. Onnea vielä kerran!
Onnea ja voimia koko perheelle! Toivottavasti suunta on vain parempaan päin ettei tule takapakkia! :)
Onneksi kaikki on hyvin ja onnittelut.
ihan varauksetta!
Minulle tehtiin hätäsektio -96 istukan irrottua, ja lapsi kiidätettiin keskolaan hengityskoneeseen, sai verensiirron ym. ym.
Myös minä näin hänet vasta 3 pv:n ikäisenä.
Pelko oli kauan läsnä, kun seurasin hänen kehittymistään, mutta ilo oli myös moninkertainen aina, kun hän oppi uuden taidon.
Tällä hetkellä hän on terve koululainen, mitä nyt tic-oireita ajoittain ja astma, mutta se on pientä sen rinnalla mitä olisi voinut tulla.
Toivottavasti sinulla on joku jonka kanssa voit puhua kokemastasi, sillä järkytys tapahtuneesta voi iskeä jälkeenpäin.
Minä itkin itsekseni monta kuukautta miettiessäni miten lähellä kuolemaa minä ja vauva oltiin käyty.
Ehdotin tapahtuneen jälkeen sairaalaan, että kaikille hätäsektioon joutuneille järjestettäisiin mahdollisuus keskusteluun esim. psykologin kanssa.
Toivon teidän perheelle hyvää jatkoa ja vauvalle pikaista toipumista! Voikaa hyvin!
Onneksi kuitenkin asiat ovat menossa parempaan päin! Vaikka juuri tällä hetkellä kello ei ehkä paljoa tunnu liikkuvankaan, niin kunhan saatte pojan kotiin, ne päivät menevät niiiiin nopeasti.
Onnea ja jaksamisia perheelle :)
Melko kamala, rankka kokemus varmasti! Koittakaa tän kaiken myllerryksen keskellä muistaa olla onnellisia että pienokaisenne on kuitenkin hengissä... Oma pikkuisemme on myös ollut Jorvissa hoidossa L2:lla ja kokemuksesta voin kertoa, että vaavinne saa kyllä parhaan mahdollisen hoidon parhailta mahdollisilta lääkäreiltä ja hoitajilta... Aika kultaa muistot, vaikka nyt rintaa puristaisikin kun ajattelee tätä kaikkea. Voimia perheellenne ja ISOSTI ONNITTELUJA!!!!
...että menetän lapseni. Hän tarvitsee edelleen lisähappea nukkuessaan ja pelkäänkin, että hän jonain yönä lakkaa hengittämästä. Hän tuntuu kuitenkin voimistuvan päivä päivältä, mutta en uskalla iloita siitä, koska pelkään, että heti, jos vähänkin olen onnellinen hänestä, jotain ikävää tapahtuu...
Kiitos kumminkin kaikille kannustuksesta ja onnitteluista. Kunpa kaikki todella olisi menossa parempaan päin, mutta en uskalla katsoa tulevaisuuteen kuin päivä kerrallaan (jos sitäkään)...
Kovasti onnea pojan johdosta :) Teidän koko perheelle toivotan jaksamista halauksien kera. Voin vain kuvitella millaista painajaista käyt läpi. Itse sain tytön 12.10. Kaikki alkoi synnytys käynnistyi normaalisti kotona supistuksilla ja parin tunnin päästä pääsimme jo lähtemään synnärille kun supistukset tulivat niin säännöllisesti. Pariin tuntiin tilanne synnärillä muuttuikin hyvin akuutiksi kun vauvan sydänäänet romahtivat ja minua kiidätettiin leikkaussaliin hätäsektiota varten.
Ensi hetket heräämössä olivat hirveät.. heräsin jyskyttävään kipuun ja kun sain silmäni auki aloin katseella etsiä jotain tuttua kuten miestäni. Vieressäni oli toinen nuori äiti ja hän oli vielä unessa. Sitten mieleeni palasi sekaiseen tilanteeseen ja minun kiidättämiseen leikkuriin. Minuun iski pakokauhu:miten vauva?! Yritin vuoteesta pystyy (joka tosiaan oli vain yritys kivun ja lääkkeiden takia), sillä hetkellä olin varma että vauva oli kuollut. Itkun seasta sain soperrettua minua rauhoittamaan tulleelle hoitajaale huoleni vauvasta. Mutta kaikki olikin hyvin tyttö oli isän luona ja odotteli minun heräämistä.
Sitten minut jo kohta puolin siirrettiin osastolle ja luulin että näen tulokkaan heti mutta pettymys oli suuri kun minut tuotiin osastolle ja vietiin huoneeseen joka oli tyhjä. Tunnin odotin ja huoli palasi mieleeni voiko kaikki olla hyvin. Sitten kätilö tuli paikalle ja alkoi kertoa näytteestä joka oltiin tytöstä otettu. Eli hänellä oli joitain lieviä piirteitä jotka sopisivat Down-oireyhtymään, näyte oltiin otettu sulkeakseen Downin mahdollisuus pois. Olin järkyttynyt, sillä enhän ollut edes nähnyt vauvaa ja minulle selitetään moista.
Mutta kaikki muuttui kun tyttö tuli luokseni. Minun silmissä hän oli virheettömän kaunis pikku enkeli, en voinut muuta kuin itkeä helpotuksesta. Olimme neljä päivää sairaalassa ja sitten kotiuduimme, vaikkakin minun leikkaushaava on vielä melkoisen arka. Saimme näytteen vastauksen ja tytön arvot olivat normaalit eli mitään Downia hänestä ei löytynyt.
Eli voin vain kuvitella miten raskasta aikaa tämä on teille kun meidät sai jo muutama epätietoisuudessa eletty tunti sekaisin. Joka kerta kun ajattelen tuntemuksiani ja ajtuksia heräämöstä ja sitä pelon määrää mitä ehdin tuntea huomaan itkeväni, vaikka kaikki on nyt hyvin.
Hoida itseäsi ja muista levätä niin jaksat sitten paijata ja ihastella poikaa kun saatte hänet kotiin. Kovasti teille jaksamista.
...kromosominäytteet pojasta, kun niskassa ja kasvoissa oli kovin turvotusta, kun poika oli Lastenklinikalla. Epäilivät myös Downin syndroomaa, mutta alustavan tuloksen mukaan poika on ihan normaali. Ja meidän silmissä kerrassaan täydellinen! :) Turvotukset todennäköisesti johtuivat nesteytyksestä, koska Jorvissa joutuivat pari päivää antamaan nesteenpoistolääkettä ylimääräisten nesteiden poistamiseksi.
Kiitos ja onnea myös teille tytön johdosta!