Lapseni on kohta aikuinen ja mietin elämäämme. Päällimmäisenä ajatuksena on se, että olisin voinut antaa enemmän lapselleni: olisin voinut tukea isää enemmän ja lapseni olisi voinut paremmin -isättömyys on tragedia lapselle.
Laitoin tämän isien palstalle -ehkä väärä paikka- mutta luulen, ettei minulle ole oikeaa paikkaa, minne kuuluisin?
Olipa joskus nuori nainen ja mies, jotka erosivat ja nainen huomasi olevansa raskaana. Mies ja nainen keskustelivat ja mieskin lupasi kantaa vastuunsa. Nainen oli nuori idealisti ja naiivisti uskoi tämän olevan totta. Myös läheinen ystävä lupasi antaa tukensa. Toisin kuitenkin kävi, nainen olikin yksin vauvan kanssa ja ymmärsi olleensa naiivi uskoessaan näitä kahta.
Nyt muuttuu taas Minä-muotoon..Rakastin lasta, mutta lapsi kärsi isättömyydestään. Kärsin itsekin, en voinutkaan antaa lapselle onnellista elämää. Tiedän myös, että tämä tulee vaikuttamaan hänen elämäänsä myöhemmin vanhempana -epäonnistuin.
Argh..Olen perinteinen nainen, olisin halunnut perheen ja lapselle hyvän lapsuuden, mutten vain ollut tarpeeksi. Yritin tukea isää, puhua isyydestä yms. mutten vain onnistunut. Omistauduin lapselleni, enkä solminut uutta parisuhdetta, etten vaurioittaisi hänen elämäänsä ja nyt tunnen kuitenkin syyllisyyttä.
Mistään en kuule sitä, mitä haluaisin kuulla..Murkkuikäinen ärähtelee, eikä puhu kanssani pitkään. Haluaisin vain jostain kuulla, olinko hyvä äiti, vaikkakaan en osannut tukea isää tarpeeksi? Onhan se tarpeeksi, että yritin olla kyllin hyvä äiti ja järjestin elämäni lapsen mukaan? Omat arvoni ovat vahvasti vanhemmuudessa, mutta mistään en kuule näitä asioita.
Laitoin tämän isien palstalle -ehkä väärä paikka- mutta luulen, ettei minulle ole oikeaa paikkaa, minne kuuluisin?
Olipa joskus nuori nainen ja mies, jotka erosivat ja nainen huomasi olevansa raskaana. Mies ja nainen keskustelivat ja mieskin lupasi kantaa vastuunsa. Nainen oli nuori idealisti ja naiivisti uskoi tämän olevan totta. Myös läheinen ystävä lupasi antaa tukensa. Toisin kuitenkin kävi, nainen olikin yksin vauvan kanssa ja ymmärsi olleensa naiivi uskoessaan näitä kahta.
Nyt muuttuu taas Minä-muotoon..Rakastin lasta, mutta lapsi kärsi isättömyydestään. Kärsin itsekin, en voinutkaan antaa lapselle onnellista elämää. Tiedän myös, että tämä tulee vaikuttamaan hänen elämäänsä myöhemmin vanhempana -epäonnistuin.
Argh..Olen perinteinen nainen, olisin halunnut perheen ja lapselle hyvän lapsuuden, mutten vain ollut tarpeeksi. Yritin tukea isää, puhua isyydestä yms. mutten vain onnistunut. Omistauduin lapselleni, enkä solminut uutta parisuhdetta, etten vaurioittaisi hänen elämäänsä ja nyt tunnen kuitenkin syyllisyyttä.
Mistään en kuule sitä, mitä haluaisin kuulla..Murkkuikäinen ärähtelee, eikä puhu kanssani pitkään. Haluaisin vain jostain kuulla, olinko hyvä äiti, vaikkakaan en osannut tukea isää tarpeeksi? Onhan se tarpeeksi, että yritin olla kyllin hyvä äiti ja järjestin elämäni lapsen mukaan? Omat arvoni ovat vahvasti vanhemmuudessa, mutta mistään en kuule näitä asioita.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minua voi syyttää siitä, etten miettinyt tarpeeksi pitkälle, että olin naiivi -totta- ja aikamoisen nuori saadessani lapseni.
Koen vahvaa syyllisyyttä: olisin ehkä voinut tukea enemmän. Huoli nuoresta -luulen, että nuoreni olisi onnellisempi, jos hänellä olisi ollut toimiva isä-suhde.
Olisin halunnut antaa lapselleni onnellisen elämän, mutten ollut tarpeeksi. Yritin ja yritin, mutta isänkaipuu tuli usein esiin -en voinut auttaa. Koen siis vahvasti äitinä olevani syyllinen -olisin ehkä voinut vaikuttaa isään enemmän.
Voi että kun masentaa: toivoin nuorelleni elämäniloa ja hyvää tulevaisuutta. Kasvatan epätietoista nuorta, joka olisi tarvinnut isää.¨¨
Rakastin, epäonnistuin ja kaikki -ehkä- on minun syytä. Ehkä olisin voinut tehdä enemmän? Surettaa -en ollut tarpeeksi, vaikka yritin-ja nyt mietin seurauksia. Äitiys oli minulle 10 -tavoite, muttei se koskaan onnistunut isän kaipuun takia.
Sattuu..
No minut sanoi irti vanhempani, siis isovanhempi suhteen, kun erottuani en luopunut elatusrahasta. Olin heidän mielestään ahne, (maanviljelijät) koska oli ollut perheen ainoa tulontuoja aviossakin.
Mies opiskeli, minä tein kolmea työtä 12 tuntia vrk eli 60 tuntia vk. Asunto vuokra-asunto kerrostalossa, ei tonttia tai viljelyksiä. Erottuani opiskelin velaksi, myös itse.
Nyt ovat pojat aikuisia 28v. ja 31v.
Kiitos sanoistasi. Olin eilen illalla masentunut, johtuu myös ehkä murrosikäisestäni -välillä on kestämistä. Tänään on kaikki hyvin, eikä noita tunteita ole.
Hatunnosto sinulle. Elämäsi kuulosti rankalta, olet kuitenkin onnistunut ja nyt voit nauttia helpommasta elämästä ja aikuisista pojista :)
lapsellasi menee ohi, huomaat miten fiksun pojan olet kasvattanut.
Juuri julkaistiin tutkimus nuorten aivoista. Nuoret eivät voi ajatella empaattisesti, vaan minäkeskeisesti.
Älä odota häneltä mitään kiitosta nyt, vaan sitten kun surutyö menetetystä lapsuudesta on hänen kohdallaan läpi käyty.
Kuitenkin neuvoisin sinua ajattelemaan itseäsikin. Et omista lastasi, vaan sinun on hänestä luovuttava. Ja jos olet järkevä aikuinen, ymmärrät että jokaisella on oma elämä.
Sinun ei tarvitse uhrata koko elämääsi lapsellesi, joka on pikkuhiljaa väistymässä luotasi, luonnonlain mukaan. Elä itsekkin ja anna rakkaudelle tilaisuus.
Viisaita sanoja, kiitos siitä. Kyllähän nuo tiedän, mutta sitä vaan joskus unohtaa.
Elin liian pitkään lapselleni, mutta juuri aloitin oman elämän. Oikeastaan, tällä hetkellä, olen onnellinen ja rakastumassakin :) Ehkäpä juuri tämän uuden vaiheen aloittaminen, aloitti tuon aika turhankin asioitten kelailun.
näin aikoina kuin lesbo ja yh-parit saivat eduskunnaltamme siunauksen hedelmöitymishoitoihin, ei ole kuulunut paljon sellaista ääntä mistä kerroit, että lapsiko kärsisi isättömuudestä,että se olisi oikein tragedia? Eduskunnassa ollaan eri mieltä, kertoisitko meille kaikille miten lapsesi kärsii isättämyydestä?
"Tragedia", sana jota käytin on ehkä liian vahva. Luulenpa, että tilanne meillä on se, että minä, äiti, mietin liian paljon -eipä nuoreni enää puhu isästään, eikä halua tavata.
Hedelmöityshoitolapsella ei ole isää ja se varmaan hänelle kerrotaan. Tilanne on erilainen kun lapsi tietää, että hänellä on isä ja pikkuhiljaa ymmärtää, että isä on hänet hylännyt. Vanhemmat vaikuttavat lapsen minäkuvaan ja uskon, että tietoisuus siitä ettei ole toiselle vanhemmalle "kelvannut" vaikuttaa negatiivisesti. Näin en ole tietenkään nuorelleni puhunut -olen jopa puolustellut isää- mutta kyllähän hän varmasti on omat johtopäätöksensä tehnyt.
Miten hän kärsi? Pienenä itki isänkaipuuta ja kovasti toivoi isän tulevan tapaamaan. Oli kateellinen kavereille heidän isistään. Onneksi kuitenkin lähipiirissä oli miehen malleja. Uskon, että isättömyys on vaikuttanut häneen paljon ja toivon, että hän tulee joskus aikoinaan olemaan erittäin hyvä isä lapsilleen.