Kun ihminen tekee vl-tyylisen parannuksen, niin varmaan hän sitten on hyvin vastaanottavainen ottamaan vastaan erilaisia neuvoja ja ohjeita. Uskovaiset kertovat mitä saa tehdä ja mistä pitää luopua. Telkkariakin varmaan ehdotetaan vietäväksi myyntiin vaikka nettihuutokauppaan. Musiikin suhteen jotkut cd:t pitäisi hävittää ja naisten tulisi hävittää meikit, korvakorut otettava pois, tms. Kerrotaan mitä työtä ei saa tehdä ja mitä saa. Varoitetaan miten synti voi viedä mukanaan ja siksi tulee mahdollisimman usein käydä seuroissa. Yhdessä voidaan ottaa välimatkaa ns.epäuskoisiin ystäviin.
Kysymyksiin hoitokokouksista vastataan aika varoen, ettei parannuksen tehnyt saa heti huonoa kuvaa vl-uskosta.
Varoitetaan eriseuroista ja sanotaan, että vain tämä on oikeaa uskoa. Muualla menevät helvettiin.
Se on suuri prosessi tulla vl-uskoon. Pitää muokata ulkoisia asioita ja sitten vielä ajatuksiaan yhteisön kollektiivisen ajattelulinjan mukaiseksi. Joistain asioista ei voi avoimesti puhua, pitää muokata mielipiteensä sellaisiksi kuin muillakin on. On opittava asiat mitkä ovat oikeita ja mitkä vääriä uskovaiselle. Neuvoja pitää ottaa vastaan.
Ihminen muuttuu sellaiseksi kuin muutkin ovat yhteisössä, hänen persoonallisuutensa hiljalleeen mukautuu sellaiseksi kuin sen halutaan olevan.
Ainakin itse jouduin monesti olemaan ihan kuin joku muu ihminen. Piti varoa sanomasta liian maailmallisesti jotain tai antaa huonoa kuvaa. Piti jutella kylissä asioista, mistä muutkin juttelivat. Kovinkaan moni ei ollut kiinnostunut koskaan puhumaan jostain seurapuheesta jälkikäteen, eikä kiinnostuneita pohtimaan uskonasioita syvällisemmin. Useampaan otteeseen kuulin, että seurakuntaa pidetään erhetymättömänä ja tämähän mm.kuulosti minun maailmaan tottuneen korvissa oudolta. Eihän kukaan muu ole erehtymätön kuin Jumala ja Jeesus.
Lopussa silmiltä lähti viimeiset harhakuvat ihanasta yhteisöstä, kun sain lukea ja kuulla hoitokokouksista. Ei niistä vieläkään olla selvitty ja moni uskovaisten elämään kuuluva asia ja ajattelutapa on peräisin niistä hoitokokouksista. Monessa kohtaa ollaan väärällä perustalla.
Ehkä pahinta oli se, että ei voinut olla oma itsensä, eikä löytynyt sielunystävää jonka kanssa olisi helppo jutella. Ei maailmasta tullut pysty ehkä ikinä kohtaamaan täysin aidosti sellaista, joka on aina ollut uskomassa. Aina on nimittäin ajatusmaailmassa ja kokemuksissa eroja, erilaisia näkökantoja. Senkin huomasi, että moni oli aika tiukka uskonkysymyksissä, mutta jotkut taas hyvinkin liberaaleja. Vl-uskossa on monenlaista näkökulmaa asioihin, syntikäsitteissäkin on eroja eli mikä on syntiä ja mikä ei.
Jotenkin se vaan on niin surullista, kun joutui näkemään uudessa valossa sen uskon, mikä oli aiemmin tuntunut hyvältä ja oikealta. Jumala ne silmät aukaisi, ainakin hoitokokousten suhteen. Jumala herätti kieltämästä hoitokokousjulmuuksia, laittoi tajuamaan että ne olivat pahoja aikoja. Ei oikea usko voi perustua pitkälti hoitokokouksiin, koska ne hoidot olivat julmia operaatioita.
Ärsyttää suorastaan olla tekemississäkään enää sellaisten vl-ihmisten kanssa, jotka väittävät että hoitokokoukset olivat siunauksellisia, hyviä, oikeita ja että niissä ei ollut mitään kamalaa. Ei sellaisten kanssa jaksa enää olla tekemisissä.
Vai miten itse koette asian?
Kysymyksiin hoitokokouksista vastataan aika varoen, ettei parannuksen tehnyt saa heti huonoa kuvaa vl-uskosta.
Varoitetaan eriseuroista ja sanotaan, että vain tämä on oikeaa uskoa. Muualla menevät helvettiin.
Se on suuri prosessi tulla vl-uskoon. Pitää muokata ulkoisia asioita ja sitten vielä ajatuksiaan yhteisön kollektiivisen ajattelulinjan mukaiseksi. Joistain asioista ei voi avoimesti puhua, pitää muokata mielipiteensä sellaisiksi kuin muillakin on. On opittava asiat mitkä ovat oikeita ja mitkä vääriä uskovaiselle. Neuvoja pitää ottaa vastaan.
Ihminen muuttuu sellaiseksi kuin muutkin ovat yhteisössä, hänen persoonallisuutensa hiljalleeen mukautuu sellaiseksi kuin sen halutaan olevan.
Ainakin itse jouduin monesti olemaan ihan kuin joku muu ihminen. Piti varoa sanomasta liian maailmallisesti jotain tai antaa huonoa kuvaa. Piti jutella kylissä asioista, mistä muutkin juttelivat. Kovinkaan moni ei ollut kiinnostunut koskaan puhumaan jostain seurapuheesta jälkikäteen, eikä kiinnostuneita pohtimaan uskonasioita syvällisemmin. Useampaan otteeseen kuulin, että seurakuntaa pidetään erhetymättömänä ja tämähän mm.kuulosti minun maailmaan tottuneen korvissa oudolta. Eihän kukaan muu ole erehtymätön kuin Jumala ja Jeesus.
Lopussa silmiltä lähti viimeiset harhakuvat ihanasta yhteisöstä, kun sain lukea ja kuulla hoitokokouksista. Ei niistä vieläkään olla selvitty ja moni uskovaisten elämään kuuluva asia ja ajattelutapa on peräisin niistä hoitokokouksista. Monessa kohtaa ollaan väärällä perustalla.
Ehkä pahinta oli se, että ei voinut olla oma itsensä, eikä löytynyt sielunystävää jonka kanssa olisi helppo jutella. Ei maailmasta tullut pysty ehkä ikinä kohtaamaan täysin aidosti sellaista, joka on aina ollut uskomassa. Aina on nimittäin ajatusmaailmassa ja kokemuksissa eroja, erilaisia näkökantoja. Senkin huomasi, että moni oli aika tiukka uskonkysymyksissä, mutta jotkut taas hyvinkin liberaaleja. Vl-uskossa on monenlaista näkökulmaa asioihin, syntikäsitteissäkin on eroja eli mikä on syntiä ja mikä ei.
Jotenkin se vaan on niin surullista, kun joutui näkemään uudessa valossa sen uskon, mikä oli aiemmin tuntunut hyvältä ja oikealta. Jumala ne silmät aukaisi, ainakin hoitokokousten suhteen. Jumala herätti kieltämästä hoitokokousjulmuuksia, laittoi tajuamaan että ne olivat pahoja aikoja. Ei oikea usko voi perustua pitkälti hoitokokouksiin, koska ne hoidot olivat julmia operaatioita.
Ärsyttää suorastaan olla tekemississäkään enää sellaisten vl-ihmisten kanssa, jotka väittävät että hoitokokoukset olivat siunauksellisia, hyviä, oikeita ja että niissä ei ollut mitään kamalaa. Ei sellaisten kanssa jaksa enää olla tekemisissä.
Vai miten itse koette asian?
Vastaukset 8
Vanhimmat
"Lopussa silmiltä lähti viimeiset harhakuvat ihanasta yhteisöstä, kun sain lukea ja kuulla hoitokokouksista. Ei niistä vieläkään olla selvitty ja moni uskovaisten elämään kuuluva asia ja ajattelutapa on peräisin niistä hoitokokouksista."
Olen vahvasti sitä mieltä, että hoitokokousajat elävät yhä. Moni asia hoitokokousvuosina lanseerattu oppi voi ja elää hyvin. Siksi asiasta on niin vaikea puhua, koska jouduttaisiin myöntämään että osaksi ollaan viassa yhä. Laitoin tämän saman lauseen ehkä viikko sitten vastaukseksi erääseen ketjuun, mutta vastaukseni oli poistettu. En tiedä miksi. Olinko yksinkertaisesti niin väärässä?
"Se on suuri prosessi tulla vl-uskoon. Pitää muokata ulkoisia asioita ja sitten vielä ajatuksiaan yhteisön kollektiivisen ajattelulinjan mukaiseksi. Joistain asioista ei voi avoimesti puhua, pitää muokata mielipiteensä sellaisiksi kuin muillakin on. On opittava asiat mitkä ovat oikeita ja mitkä vääriä uskovaiselle."
Juuri tällä tavalla olen itsekin kokenut vanhoillislestadiolaisena olemisen (olen siis eronnut kyseisestä uskosta). Vl on ennen kaikkea kollektiivinen harha, illuusio "varmasta pelastuksesta", joka perustuu osin mielivaltaisiin Raamatuntulkintoihin, osin myös aivan järkeväänkin kristilliseen metodistiikkaan (joka kuitenkin todellisen arjen keskellä heittää usein häränpyllyä). Pahinta minusta kyseisessä liikkeessä on järjen kahlitseminen ja samalla oman persoonan alistaminen jollekin abstraktille, sellaiselle, joka on täysin uskon varassa ja sotii ihmisyyttä vastaan. Jos ei saa ajatella omilla aivoillaan (eikä siis missään tapauksessa kyseenalaistaa yhtäkään SRK:n "rakkauden neuvoa"), moni persoona tuntee olevansa kahleissa ja lain käden alla (kuten minä). Joissakin perheissä on piiskattu lasta, joka on jättänyt vl-uskon (toki mistä tahansa uskonnosta löytyy ääritapauksia) Onneksi omat vanhempani rakastavat minua samalla tavalla kuin ennenkin, ja sisarukseni suhtautuvat minuun edelleen hyväksyvästi (vaikkakin selvästi varautuneemmin).
"Ainakin itse jouduin monesti olemaan ihan kuin joku muu ihminen. Piti varoa sanomasta liian maailmallisesti jotain tai antaa huonoa kuvaa."
Juuri näin. Oli mukauduttava toisten vl-uskoisten ihmisten kanssa samaan junaan. Puheenaiheet liikkuivat esim. iltakylissä tutuissa ja turvallisissa aiheissa, harrastuksissa, perheasioissa (positiivisissa), säässä, ehkä viimeaikaisissa maailman tapahtumissa. "Maailmallisiin asioihin", kuten vaikkapa siihen, että joku kylältä tuttu henkilö oli kärähtänyt ratista, suhtauduttiin ikään kuin ylhäältäpäin, tyyliin "sellaista se epäuskoisten elämä on, ryyppäämistä ja jumalattomuutta, en minä koskaan sellaista tekisi" jne. Tietenkin tämä on yleistystä, itse en koskaan ajatellut mitenkään näin vaikka vl-porukoissa kuljinkin. Ehkä en ole koskaan pohjimmiltani ollut "oikea uskovainen", vaan aina toinen puoli minussa on halunnut vapaaseen elämään.
"Ehkä pahinta oli se, että ei voinut olla oma itsensä, eikä löytynyt sielunystävää jonka kanssa olisi helppo jutella."
Miten läheltä tämä liipaisee omaa sisintäni! Ajoittain rukoilin kovastikin Jumalalta kunnon ystävää (erityisesti seurustelukumppania), mutta kaikki johon yritin tutustua, olivat jotenkin varovaisia, tietyllä tapaa varautuneita - saattoi tosin johtua siitäkin, että olin melko vapaa puheissani. Ja koska kaikilla tuntui olevan oma kaveripiiri, tunsi olonsa aina vaivautuneeksi, ulkopuoliseksi.
Mutta, kuten totesit, lestadiolaisia on moneen junaan, erit. vanhemmat ihmiset pysyttelevät tiukasti kiinni kaikissa mahdollisissa syntikäsityksissä, joista osa on peräisin 70-luvun hullunmyllystä. "Aitojen vanhoillisten" joukko pienenee tulevaisuudessa, mutta kävi miten kävi, en tunne enää minkäänlaista kaipausta liikkeeseen, sen toimintaan ja ihmisiin - paitsi perheeseeni, joka on minua lukuunottamatta vanhoillislestadiolainen. Jokainen ihminen on vapaa uskomaan haluamallaan tavalla, koska uskonto on ennen kaikkea psyykkistä, epävarmaa ja täten vain yksi elämän teoria.
Olen myös entinen vl ja itselläni on hyvin samanlaisia kokemuksia ja tuntemuksia kuin sinulla.
Keskustelukumppania ei löytynyt, usko ja uskonnollisuus oli pinnallista. Myöhemmin olen löytänyt uskon sekä ei-vl ystäviä, joiden kanssa voi keskustella uskonasioistakin. Sitä suren tietenkin, että en koskaan tule todella olemaan samalla aaltopituudella vanhempieni ja useimpien sisarusteni kanssa.
Varmasti vl:issä on myös syvästi sydämenuskovaisia suvaitsevia ihmisiä, joille usko Jumalaan ja armo ja pohtiminen ja keskustelu, eivätkä pelkästään tavat ja perinteet, ovat tärkei(n)tä, mutta minun ympäristööni heitä ei valitettavasti osunut. Yksi vl-liikkeessä mukana olevista siskoistani on sellainen, hänen kanssaan voin keskustella ja olen todella läheisissä väleissä. Olen tästä todella kiitollinen ja iloinen.
...koska sinulla on edes yksi jonka kanssa voit keskustella uskomisen asioista - järkevästi. Minulla ei ole ketään, en ole edelleenkään löytänyt rakastani enkä sielunkumppaniani, alan uskoa ettei hän ole edes tällä samalla planeetalla... No se siitä. Pidä kiinni läheisistä ihmissuhteistasi, ole onnellinen elämässäsi, toisin kuin minä, joka en ole edelleenkään löytänyt paikkaani ihmisten keskellä. En tiedä olenko ikuinen harhailija, sielu jonka ei edes pitänyt syntyä tähän maailmaan, mutta toivon sinulle kaikkea Jumalan siunausta.
Ikävä juttu että asiat ovat tuolla mallilla. Kiinnitin huomiota siihen kun sanoit ettei sinulla ole ketään-siis sielunkumppania tai rakasta. Ei se ole kuitenkaan edellytys onnelle.
Minulla itselläni yksinäisyyden tunne on aina liittynyt siihen, että en ole ollut sinut itseni kanssa, siihen että en ole ollut itselleni armollinen. Kun pystyy ensin rakastamaan itseään niin silloin usein yllättäen voi hyväksyä muutkin sellaisina kuin he ovat, ja alkaa löytää sielunkumppaneita yllättävistä paikoista.
Löydä ensin oma arvosi ja oma ainutlaatuisuutesi niin löydät paikkasi muidenkin joukossa. Rakasta ensin itseäsi!
Minulla ei ole tuollaisia kokemuksia, vaikka olenkin tullut ulkoapäin vl-liikkeeseen sisälle. Ei minulta vaadittu mitään, vaan aivan lämpimästi otettiin vastaan. Mistään ei ole kehotettu luopumaan, ei ole puheita rajoitettu eikä seuroissa käyntiin painostettu. Ystävätkin on entiset.
Oikeastaan itsekin olen hämmästellyt tuota asiaa. Oli minullakin ennen kuvitelma, että tuota kaikkea sitä joutuu tekemään. Siitä huolimatta synnin hätä oli niin voimakas, että piti nöyrtyä parannukseen.
Minusta tuon antamasi kuvauksen perusteella tuntuu, että olet yrittänyt itse tehdä parannusta etkä ole luottanutkaan siihen, että Jeesus sinut on sovittanut. Vaikka ihminen tekisi mitä itse, sillä ei autuutta ansaita, Ei sittenkään, vaikka tekisi hyviäkin asioita. Ainuta keino on yksin Kristuksen ansion tähden.
vl-liikkeessä! Kaikenlainen poikkeaminen "Jumalan lasten joukosta" on ollut syntiä aina. Nykyään SRK on poistanut syntilistaltaan siellä vuosikymmenet olleet muotivaatteet ja autojen tuunaamisen tämän maailman mukaiseksi, mutta monet muut autuuden ehdoiksi kehitetyt pikkuasiat edelleen listalla ovat..
Hoitokokouksiin jouduttiin usein aivan syystä. Kylällämme oli henkilöitä jotka olivat vain nimellisesti mukana kuvioissa, eli vain suurempina pyhinä. Muulloin nämä ihmiset olivat vain tavallisia "synnintekijöitä" joilla ei ollut mitään poispantavaa vaan enemmänkin päinvastoin, ja harvinaisen kauan heitä siedettiinkin, nuhtelematta.