Mä unohdan välillä muut ihmiset kokonaan. Olen olemassa vain itselleni. Joku lukkotila, tunnelukko, ajatuslukko, epävarmuus, välinpitämättömyys. No jos välinpitämättömyys, niin mistäs se johtuu? Siitä, et elän vain itse? Muita vaihtoehtoja? Elän tietyllä tavalla, tietyin ajatuksin, tiettyä tavoitetta tavoitellen. Muut ihmiset eivät ikäänkuin mahdu maailmaani omine juttuineen. Silti mun on vain pakko olla näiden juttujen kanssa ja näiden ihmisten. Saako multa kieltää sosiaalista vuorovaikutusta sen takia kokonaan? Kokeilun vuoksi.
Näin ajattelee mm. 15-vuotias
Näin ajattelee mm. 15-vuotias
Vastaukset 11
Vanhimmat
eläisit ilman muita ihmisiä ja ilman heidän juttujaan. Ihminen on laumasielu ja tarvitsee ympärilleen muita.
Se, että väliaikaisesti työntää muut kauemmas ei kai väärin ole. Se on sitä etäisyyden ottamista. Ihminen tarvitsee myös omaa rauhaa ja omaa aikaa.
Olet murrosiässä... etsi rauhassa itseäsi. tasapaino kyllä vielä löytyy.
Ihmiset ei päästä MUA lähelleen. Menevät äärimmäisyyksiin. Mulla on ympärilläni paljon ihmisiä koko ajan. Musta tuntuu, et mulle ei riitä aikaa, mua itseä ja mun rajoja kunnioittaen. Ikätovereideni seurassa tottakai kaikilla on kotona sama tilanne ja se sitten purkautuu välillä koulussa. Jos avaisin keskustelun suoraan ajatusmaailmastani esim. kotona seurauksena olisi välittömästi riita ja torua vanhempieni taholta, jos avaisin miellyttääkseni olisin tylsä. Itkua, huutoa, parkua. RASKASTA, todella raskasta. Mun mielestä joka paikassa neuvotaan ottamaan tuollaiseen tilanteeseen etäisyyttä. Jos ei ole hyödyllistä eikä huvita paeta, niin kyllä toi etäisyys on hyvä.
ei ymmärretä tarvetta vuorovaikutukseen. Siellä eletään jotenkin pimennossa. Ehkä sua ajetaan syystä tai toisesta ympäristöön joka ei sulle sovellu esim. juuri terveytesi, herkkyytesi ja muun sellaisen kommunikaatioon vaikuttavien asioiden takia. Tällainen ajaminen voi suojata jonkun muun terveyttä ja sua kohdellaan sellaisessa tapauksessa väärin. Olet jäänyt itse heitteille, mutta se ei ole sinun vikasi.
Kuitenkin ymmärrät olevasi hyväksytty, vaikka sua ei jokapaikassa hyväksytäkään (se on normaalia ja auttaa sua muutokseen/ymmärtämään) ja se voi aiheuttaa joissakin esimerkiksi tiedostamattomia mustasukkaisuuden tunteita. Voit olla ylpeä itsestäsi. Hyväksytyksi sinut tekee mielestäni se, että olet inhimillinen joten suhtaudut myös muutokseen inhimillisesti ja ehkä voisi sanoa jopa aidosti. Mieti mikä on ollut tunnetilasi, kun tästä tänne kirjoitit.
Sellainen yleispätevä neuvo on, et voi tykätä toisistaan vapaasti. Siihen ei tarvi kiinnittää huomiota hirveesti. Se on ystävyyttä tai kaveruutta (etäisyys ja ajanvietto) ja ystävällisyyttä. Jos on ihminen toiselle, sitä on myös muille.
Kohtelevat mua usein vihamielisesti. Kyse on vain aivan normaalista ja tavallisesta keskustelusta, josta ne sitten vetää jotkut ihme kiesit. Täysin asiaankuulumatonta ja hiukan hämmentävää. Vaikka puhetta ei osoittaisikaan heille, vaan jutskaa yleisesti esim. isossa ryhmässä, niin tilanne on sama. Sitten he masentuvat
tällaista piirrettä niin pitäisikö siitä mainita keskustelijoille?
tällasista handicap-ihmisistä ettei ne sairastu ite? Yksi muija meni kerran niin huonoon kuntoon tällaisen välikohtauksen jälkeen, ettei päässy sangystä ylös viikkoon. Yhtäkkiä vain kilahti.
Mulle on tullut mieleen, et mä voisin olla mun keskustelutaitojen takia hyvä sosiaalisella alalla ja olisi hyvä, et tämän em. ominaisuuden takia mulla olisi sellainen turvallinen tapa olla tekemisissä ihmisten kanssa.
keskustelusta suuressa ryhmässä. Muitakin taisi olla
se sieltä sängyn pohjalta jotain elämöi välillä, ainakin sen viikon jälkeen. Huolestuttavaa on se, et nää ihmiset hakeutuu mm. itse mun seuraan ja on kiinnostuneita musta. Kohtaanko muita?
sosiaalisissa tilanteissa noilla "pään" aukojilla? Raskastahan se on sekä itselle, et kanssaolijoille, että -eläjille.
voisi olla kanssasi samanlaisen maailmankuvan omaavia ihmisiä samoin kuin hoitoalalla. Siellä sua ja sun tarpeitä ymmärrettäis. Koita pitää ittes menossa mukana, et älä ihan kokonaan hylkää niitä kanssaihmisiäsi, ota vain etäisyyttä. On tärkeetä, et on joku ikätoveri jolle jutella. Muuten sulle voi tulla tonne haluamallesi alalle este.
ei enää haittaa mua. Kiitoksia kovasti kaikille vastanneille. En tarvitse ehkä muita ihmisiä samalla tavoin, kuin jotkut muut ja tiedostan, et muut toisaalta hyväksyvät hiljaisuuteni, koska sille on syy ja toisaalta saattavat olla pahoillaan siitä, et olen väsynyt. Ihmisiin ei enää murrosiän jälkeen tarvitse sitoutua, kuin sellaisiin lapsuudenystäviin joiden kanssa oli kuin paita ja peppu. Olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, että jaksaisin kommunikoida. Kommunikointi on huomattavasti helpompaa, kun tietää missä maailmassa mennään. Siispä harrastan, seuraan aikaani, teen kivoja asioita ja jätän minua vaivaavat asiat ja ihmissuhteet toisarvoiselle tilalle. Tämäkin on asioiden selvittämistä.
Jotkut ihmiset saavat ns. "ankarasti dopamiinia" eli mielihyvää keskustelusta tilanteena. Mä en saa, vaan saan sitä vuorovaikutuksesta. Mä olen joutunut keskustelemaan niin paljon, et en sitä saa ja nautin hieman erilaisista vuorovaikutustilanteista. Kun elimistö on tosi herkillä, mulla tällainen tila oli about 3-4 vuotta sitten, huomaa kaikkee tällaisia upeita juttuja elämästä.