Väsyttää vaan, mikään ei enää tunnu miltään. Koko ajan mielen täyttää vain kauhea kuoleman ja menettämisen pelko. Pelottaa. Luulen, että tämä on masennusta. Toisaalta ajattelen, että olen kehittänyt tämän päässäni, jotta voisin tuntea itseni erikoiseksi tai erityiseksi, sillä olen hyvin yksinäinen. Nauttia itsesäälistä ja surkuttelusta.
En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Olen odottanut jo melkein vuoden, että jokin muuttuisi ja elämällä olisi taas merkitystä, mutta mitään muutosta ei ole tapahtunut. Minulla tuntuu selkeästi olevan kausia, joilloin saatan tuntea itseni hieman valoisammaksi, mutta vastapainona niille myös aikoja, joina kaikki pelko tuntuu saavan minusta yliotteen.
En tiedä kenellä tästä voisi kertoa. Silloin harvoin, kun olen yrittänyt vihjailla pahasta olostani, olen vain saanut hävetä ja tuntea itseni tyhmäksi. Jotenkin ne asiat, jotka minun päässäni tuntuvat isoilta, muuttuvat niin kamalan mitättömiksi, kun yritän sanoa niitä ääneen tai kirjoittaa ylös. Silloin itsekin ajattelen, että yritän tehdä pikku asioista suuria, saadakseni huomiota ja sääliä.
En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Olen odottanut jo melkein vuoden, että jokin muuttuisi ja elämällä olisi taas merkitystä, mutta mitään muutosta ei ole tapahtunut. Minulla tuntuu selkeästi olevan kausia, joilloin saatan tuntea itseni hieman valoisammaksi, mutta vastapainona niille myös aikoja, joina kaikki pelko tuntuu saavan minusta yliotteen.
En tiedä kenellä tästä voisi kertoa. Silloin harvoin, kun olen yrittänyt vihjailla pahasta olostani, olen vain saanut hävetä ja tuntea itseni tyhmäksi. Jotenkin ne asiat, jotka minun päässäni tuntuvat isoilta, muuttuvat niin kamalan mitättömiksi, kun yritän sanoa niitä ääneen tai kirjoittaa ylös. Silloin itsekin ajattelen, että yritän tehdä pikku asioista suuria, saadakseni huomiota ja sääliä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei ole mitään syytä hävetä omien ongelmien "pienuutta". Minusta mitään selvää eroa yksilön omien kärsimysten ja toisten kärsimyksen välillä ei ole. Normaaliin myötäelämiseen kykenevä ihminen saa päivittäin ihan riittämiin ahdistumisen aihetta uutisia katsomalla ja ympäristöään tarkkailemalla. Olemassaolo on kuitenkin iso ja kaikille yhteinen juttu, useimmille aika raskas. Muutenkin on aika mieletön ajatus että jollekin riittäisi ilon aiheeksi se että huonomminkin voisi olla. Jos vaihtoehdot ovat hatullinen paskaa ja vielä isompi hatullinen samaa lajia miksi pitäisi olla tyytyväinen ettei saanut jälkimmäistä? Ei sellaista voi ainakaan vaatia keltään.
omat ongelmat ovat periaatteessa "pieniä", mutta voi miten ne raastaa mieltä. Vois unohtaa stressin, ja antaa vaan mennä, mutta ei pysty. Jotkut pystyy, minä en.
Sivua http://tiedostamaton.net
Esim paikkakuntasi psykiatrian polille. Saat keskusteluapua ja voit varata myös ajan lääkärille.
Samansorttisia fiiliksiä täälläkin, aika kuluu hirmusen nopeasti kun pitää itsensä kiireisenä viihteen massakulutuksella. Toisaalta olotila on tuttu, mutta yksinolo ja asiasta puhumattomuus ei tilannetta muuta.
Harrastukset ja työ ovat yksi selkeän kuuloinen tapa muuttaa elämäänsä, mutta eipä ne oikeastaan itse masennuksen syytä poista elleivät todellakin tarjoa jotain niin mielenkiintoista, ettei epäilyksille jää tilaa.
Lääkkeet voivat auttaa murtamaan tuon ajatusten paikallaanpyörimisen kehän, mutta en suosittele pitkäaikaista käyttöä. Itsellä meni useampi vuosi, ja alun kovasta energisyydestä ja elämäninnosta huolimatta mukana oli tietoisuus ja epäilys omaa psyykettä kohtaan. Loppujenlopuksi koen mielekkäämmäksi olla ilman lääkitystä ja tutkia maailmaa vaikka siten kovin harmaiden lasien takaa.
Mitä enemmän ympäristöään tosin huomioi, sitä enemmän näkee ja ymmärtää miten ihmiset elävät huomaamattaan samankaltaisten pikkuasioiden määrääminä läpi elämänsä. Tämän tiedostaminen on jo puolivoittoa, vaikkei omaa ajatuskulkuaan pystykään yhdessä yössä muuttamaan kohti haluamaansa. Loppujenlopuksi olemme kaikki niin itsekkäitä, että kuvittelemme asioiden tekevän meistä erityisiä. Toiset tekevät sen materian avulla, toiset ajatusten.