-Samuli, sun on pakko, mä hinguin ja roikuin isobroidin rotsissa niin et saumat ritisi. -Sun on järkättävä se juttu, mä haluun! Sen jälkeen mä en koskaan enää pyydä sulta mitään, pliis!
Samuli yritti ravistella mua irti, vaikka takuulla se ties vanhastaan, ettei musta niin helpolla päässy. Mä näin sen naamasta, et se ajatteli niitä kymmeniä ellei satoja kertoja, jolloin mä samalla tavalla olin hinkunu siltä jotaki. Varmasti se muisti, et ne kaikki oli päättyneetki samoihin sanoihin: "Tän jälkeen mä en koskaan, en ikimaailmassa enää pyydä sulta mitään." Ja ronkuamisen mä olin kuulemma alottanu samoihin aikoihin ku olin oppinu puhumaan. Joskus ois voinu kuvitella, et mä olin ollu tosi sietämätön pikkusysteri.
Ja ehkä mä olinki ollu. Mä olin Samulia neljä vuotta nuorempi, se oli jo lähes alotellu koulua, ku mä ekoja kertoja olin taapertanu sen huoneeseen vaippa vinossa ja vaatinu jotaki sen kallisarvosista kamoista ittelleni. Ja poikkeuksetta mä olin aina onnistunu tuhoomaan jotaki, mulla oli sellaset rohmusormet, joissa ei kestäny muu ku varreton leka eikä sekään pitkään, Samulin sanoja lainatakseni. Mä olin särkeny tusinan videopelejä, kauko-ohjattavia autoja ja taskulaskimia, muusta pikkusälästä nyt puhumattakaan.
-Samuli, pliis! mä värisytin ripset räpsyen. Samuli, ole niin kiltti!
-Älä jankuta! Samuli tokas karheesti.
Samulin oli aina ollu vaikee vastustaa mua, kaikkien mun aiheuttamien harmien jälkeenki. Se oli kuulemma nimenomaan toivonu pikkusysteriä ku se oli kuulostellu mun mellastusta mutsin mahassa. Ehkä mä olin hiukan erilainen ku se oli ajatellu, mä kun en koskaan ollu mitään pikkuprinsessatyyppiä, mut mä olin kuiteski onnistunu kietasemaan sen pikkusormen ympäri helposti.
-Samuli! mä inisin ja vatkasin sen rotsin hihaa niin et se uhkas irrota olkapäältä.
Senki mä olin kerran onnistunu tekemään yhelle Samulin liigarotsille. Ku Samuli ei ollu luvannu ottaa mua mukaan, mä olin heittäytyny koko painollani roikkumaan sen hihasta ja se oli revenny irti.
-Aina sä oot kärttämässä jotaki! Samuli äsähti ja alko irrotella mun sormia. -Sä oot jo viidentoista, etkö sä koskaan kasva aikuseks! Sä vingut ja iniset ku kersat karkkikaupassa! Usko jo, mä en haluu järkätä sitä juttua!
-Voitpas! mä väitin ja upotin kynteni Samulin ranteeseen. -Just sä voit sen tehdä, ihan helposti! Sun ei tartte ku järkätä meidät samaan paikkaan, loppu hoituu ihan ittekseen!
-Ai niinksä luulet? Samuli hymähti. -Kuule Sarita, sä kaivat vaan verta nenästäs, jos sä yrität...
-Miten niin?! mä ulvasin. Miks mä en muka vois onnistua? Onks mussa jotaki vikaa vai? Näytänks mä sun mielestä niin kaameelta, olenks mä niin toivottoman ruma?
-Sä olet ihan okei, Samuli ähisi. Mut kai sä tajuut, ettei mikään pakolla onnistu... tai et taida kyl tajuta. Ethän sä muuten siinä enää roikkus!
-Ei tässä kenenkään pakottamisesta ole puhe! mä tiuskasin.
-Ai ei vai? Samuli tokas ja väänsi lopultaki mun sormet irti rotsinsa kankaasta. -Mitä sä muuta siinä koko ajan teet ku yrität pakottaa mut järkkäämään sut ja Kriston yhteen!
Samuli yritti ravistella mua irti, vaikka takuulla se ties vanhastaan, ettei musta niin helpolla päässy. Mä näin sen naamasta, et se ajatteli niitä kymmeniä ellei satoja kertoja, jolloin mä samalla tavalla olin hinkunu siltä jotaki. Varmasti se muisti, et ne kaikki oli päättyneetki samoihin sanoihin: "Tän jälkeen mä en koskaan, en ikimaailmassa enää pyydä sulta mitään." Ja ronkuamisen mä olin kuulemma alottanu samoihin aikoihin ku olin oppinu puhumaan. Joskus ois voinu kuvitella, et mä olin ollu tosi sietämätön pikkusysteri.
Ja ehkä mä olinki ollu. Mä olin Samulia neljä vuotta nuorempi, se oli jo lähes alotellu koulua, ku mä ekoja kertoja olin taapertanu sen huoneeseen vaippa vinossa ja vaatinu jotaki sen kallisarvosista kamoista ittelleni. Ja poikkeuksetta mä olin aina onnistunu tuhoomaan jotaki, mulla oli sellaset rohmusormet, joissa ei kestäny muu ku varreton leka eikä sekään pitkään, Samulin sanoja lainatakseni. Mä olin särkeny tusinan videopelejä, kauko-ohjattavia autoja ja taskulaskimia, muusta pikkusälästä nyt puhumattakaan.
-Samuli, pliis! mä värisytin ripset räpsyen. Samuli, ole niin kiltti!
-Älä jankuta! Samuli tokas karheesti.
Samulin oli aina ollu vaikee vastustaa mua, kaikkien mun aiheuttamien harmien jälkeenki. Se oli kuulemma nimenomaan toivonu pikkusysteriä ku se oli kuulostellu mun mellastusta mutsin mahassa. Ehkä mä olin hiukan erilainen ku se oli ajatellu, mä kun en koskaan ollu mitään pikkuprinsessatyyppiä, mut mä olin kuiteski onnistunu kietasemaan sen pikkusormen ympäri helposti.
-Samuli! mä inisin ja vatkasin sen rotsin hihaa niin et se uhkas irrota olkapäältä.
Senki mä olin kerran onnistunu tekemään yhelle Samulin liigarotsille. Ku Samuli ei ollu luvannu ottaa mua mukaan, mä olin heittäytyny koko painollani roikkumaan sen hihasta ja se oli revenny irti.
-Aina sä oot kärttämässä jotaki! Samuli äsähti ja alko irrotella mun sormia. -Sä oot jo viidentoista, etkö sä koskaan kasva aikuseks! Sä vingut ja iniset ku kersat karkkikaupassa! Usko jo, mä en haluu järkätä sitä juttua!
-Voitpas! mä väitin ja upotin kynteni Samulin ranteeseen. -Just sä voit sen tehdä, ihan helposti! Sun ei tartte ku järkätä meidät samaan paikkaan, loppu hoituu ihan ittekseen!
-Ai niinksä luulet? Samuli hymähti. -Kuule Sarita, sä kaivat vaan verta nenästäs, jos sä yrität...
-Miten niin?! mä ulvasin. Miks mä en muka vois onnistua? Onks mussa jotaki vikaa vai? Näytänks mä sun mielestä niin kaameelta, olenks mä niin toivottoman ruma?
-Sä olet ihan okei, Samuli ähisi. Mut kai sä tajuut, ettei mikään pakolla onnistu... tai et taida kyl tajuta. Ethän sä muuten siinä enää roikkus!
-Ei tässä kenenkään pakottamisesta ole puhe! mä tiuskasin.
-Ai ei vai? Samuli tokas ja väänsi lopultaki mun sormet irti rotsinsa kankaasta. -Mitä sä muuta siinä koko ajan teet ku yrität pakottaa mut järkkäämään sut ja Kriston yhteen!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hurmaavaa. Tälle lukisin mielelläni jatkoa. Tyyli ja kirjoitusjutut aika mukavasti kohdallaan. Asetelma tempaisi minut heti mukaansa. Jatka, minä vaadin, tämä ripsiään suloisesti räpsyttelevä päähenkilösi kietoi jo minutkin pikkusormensa ympärille.
Samuli käänsi mulle selkänsä ja alko vetää maihareita jalkaansa. Se sito nauhat vihasin liikkein ja ravisteli sitte itteensä ku karistaakseen jotaki harteiltaan. Se oli lähdössä kartsalle, luultaasti just Kriston ja muitten sen lätkäkavereitten kanssa ja mä olin hyökänny sen kimppuun. Mutsi ja faija ei olleet kotona, ne oli kai hankkimassa safkoja uudenvuoden pippaloihin, mun kummitäti, faijan sisko, oli tulossa meille uuden miehensä kanssa.
-Enhän mä niin sanonu! mä vinkasin. -Mä vaan pyysin, et sä järkkäät meidät samaan paikkaan huomenna, järkkäät, et Kristo huomaa mut.
-Just joo! Samuli ynähti. -Eli toisin sanoen sä tarkotat, et mun pitäs käyttää hyväks meidän kaveruutta ja vakuuttaa Kristolle, et sä olet just oikee kimma sille. No way, ei onnistu, mä sanon! Ja se on viimenen sana, onks selvä? Kun mä yöllä tulen himaan, mä en halua löytää sua mun ovelta konttaamassa ja kerjäämässä.
-Mihin te menette? mä keskeytin mustasukkasuuden pistellessä neuloina mun sisintä. -Johonki raflaanko? Tuleeko Kristoki? Tuleeks joitaki kimmojaki?
-Ei todellakaan kuulu sulle! Samuli äyskähti. -Mitä jos hankkiutusit eroon tosta pakkomielteestä ja menisit leikkimään ikästes kanssa tai sitte vaikka barbeilla! Mä ja Kristo ja muut mun kaverit ollaan aikamiehiä, eikä meidän kimmajuttujen tai muiden pitäs heilauttaa sua pätkääkään! Okei, ehkä sä olet ihastunu Kristoon, mut niin on puoli jäähallillista muitaki sun ikäsiä natiaisia, kai sä nyt olet sen matseissa kuullu! Arvaa vaan, onko se jo tarpeeks läpinäkyvää, ku sä et ole ennen piitannu pätkääkään mun pelaamisesta ja sitte ku Kristo ilmesty joukkueeseen, sä olet istunu katsomossa ku tauti Töölössä.
Se oli tietty totta. Mä olin aina inhonnu lätkää, eikä mua ollu saanu Samulin matseihin muuta ku korvasta taluttamalla, sen faija oli joskus kirjaimellisesti tehnyki. Mut ku Samuli oli kerran roudannu Kriston meille, musta oli tullu Palloveikkojen kannattaja hetkessä, stadin innokkain penkkiurheilija kenties. Niin tosin kyl varmaan sadasta muustaki kimmasta ja yksinomaan Kriston takia.
Kristo oli upea kundi ja mä halusin sen ittelleni. Mä en kai ollu koskaan halunnu mitään niin hirveesti, mut sen kundin mä todella halusin. Ja mä olin sitä mieltä, et Samulin velvollisuus isobroidina oli auttaa mua saamaan haluamani.
jatka vaa tähän on hyvä....
Missä viipyy lisäjatko? Kehitä itsellesi inspiraatiota ja jatka stooria! Nyt eteenpäin juonessa.