ihanaa kun loysin taman palstan, tulee rauhoittava olo kun tietaa, etta on myos muita jotka panikoivat. etenkin kun on ihmisia jotka joskus panikoivat mutta eivat enaa. siis meilla on viela toivoa!
olen 24 vuotias ja asun ulkomailla. kun olin nuorempi (alle 20)en koskaan jannittanyt mitaan, pidin esitelmia yksin ja olin suulas ja iloinen. sitten muutin ulkomaille asumaan entisen poikaystavani kanssa. meilla meni todella huonosti mutta paatin jatkaa suhdetta. olin maassa jossa en tuntenut ketaan muuta kuin poikaystavani, en saanut toita ja aikani kului sisatiloissa yksin. minulla oli siis aikaa kehitella kaikenlaisia pelkoja ja itseinhoa...
erosimme entisen poikaystavani kanssa n 3 vuotta sitten ja silloin aloin saamaan ensimmaisia paniikkikohtauksiani. ihmisten kanssa kommunikointi pelotti ja ahdisti. aloin karsimaan hikoilusta, tarinasta, epatodellisesta tunteesta ja kovasta sydammen hakkaamisesta. pelkasin ihmisia ylikaiken. tama kaikki oli minulle niin uutta, miksi yhtakkia olin niin pelokas, mista nama tunteet tulivat???? tata pelkoa on jatkunut noin 3 vuotta nyt. opiskelen ja teen toita, toisina paivina tunnen olevani unessa. en jaksa hymyilla tai kommunikoida kenenkaan kanssa. toisina paivina taas olen iloinen. koskaan en tunne oloani normaaliksi, aina vain aaripaita... olisi niin ihanaa olla joku toinen. semmoinen ihminen joka pelkaa vaikka hamahakkeja, mutta ei muita ihmisia. haluan olla energinen ja ihastuttava, semmoinen kun olin silloin vuosia sitten. katkeruus, surulliset muistot, tekemattomyys, vasymys ja jatkuva pohdiskelu arsyttavat. tiedan etta talla palstalla on monia jotka kokevat samoja tuntoja kuin mina, ajattelin vaan nyt purkaa hiukan.
olen 24 vuotias ja asun ulkomailla. kun olin nuorempi (alle 20)en koskaan jannittanyt mitaan, pidin esitelmia yksin ja olin suulas ja iloinen. sitten muutin ulkomaille asumaan entisen poikaystavani kanssa. meilla meni todella huonosti mutta paatin jatkaa suhdetta. olin maassa jossa en tuntenut ketaan muuta kuin poikaystavani, en saanut toita ja aikani kului sisatiloissa yksin. minulla oli siis aikaa kehitella kaikenlaisia pelkoja ja itseinhoa...
erosimme entisen poikaystavani kanssa n 3 vuotta sitten ja silloin aloin saamaan ensimmaisia paniikkikohtauksiani. ihmisten kanssa kommunikointi pelotti ja ahdisti. aloin karsimaan hikoilusta, tarinasta, epatodellisesta tunteesta ja kovasta sydammen hakkaamisesta. pelkasin ihmisia ylikaiken. tama kaikki oli minulle niin uutta, miksi yhtakkia olin niin pelokas, mista nama tunteet tulivat???? tata pelkoa on jatkunut noin 3 vuotta nyt. opiskelen ja teen toita, toisina paivina tunnen olevani unessa. en jaksa hymyilla tai kommunikoida kenenkaan kanssa. toisina paivina taas olen iloinen. koskaan en tunne oloani normaaliksi, aina vain aaripaita... olisi niin ihanaa olla joku toinen. semmoinen ihminen joka pelkaa vaikka hamahakkeja, mutta ei muita ihmisia. haluan olla energinen ja ihastuttava, semmoinen kun olin silloin vuosia sitten. katkeruus, surulliset muistot, tekemattomyys, vasymys ja jatkuva pohdiskelu arsyttavat. tiedan etta talla palstalla on monia jotka kokevat samoja tuntoja kuin mina, ajattelin vaan nyt purkaa hiukan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.