Oletteko ikinä todenneet olevanne erilainen ihminen kuin mitä olette aina toivoneet olevanne? Oletko tyytyväinen itseesi?
Itse henkilökohtaisesti olen viimevuosina pikkuhiljaa ymmärtänyt sen, etten ole haluamani kaltainen, enkä sellaiseksi taida tullakaan. En ole kovin empaattinen tai sosiaalinen ihminen, vaikka toivoisinkin. Minusta ei ole iän myötä tullut itsevarmempi eikä vahvempi ihminen. En ole aikuistunut, itsenäistynyt(riittävästi), enkä ottanut riittävästi vastuuta omasta elämästäni.
Kertokaapas omasta elämästänne?
Ja mitenkä tämä liittyy yksinäisyyteen? En tiedä, eipä kai mitenkään, mutta tänne minä tämän pistän.
Itse henkilökohtaisesti olen viimevuosina pikkuhiljaa ymmärtänyt sen, etten ole haluamani kaltainen, enkä sellaiseksi taida tullakaan. En ole kovin empaattinen tai sosiaalinen ihminen, vaikka toivoisinkin. Minusta ei ole iän myötä tullut itsevarmempi eikä vahvempi ihminen. En ole aikuistunut, itsenäistynyt(riittävästi), enkä ottanut riittävästi vastuuta omasta elämästäni.
Kertokaapas omasta elämästänne?
Ja mitenkä tämä liittyy yksinäisyyteen? En tiedä, eipä kai mitenkään, mutta tänne minä tämän pistän.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Olen luonteeltani aika erilainen kuin haluaisin. En viitsi kertoa yksityiskohtia, mutta olen vain.
valehtelisin jos väittäisin olevani tyytyväinen itseeni. ensinnäkin en ole niin tehokas ja menestyvä kuin sieluni silmin näkemissäni propaganda-ajatuksissa olen. Haluan olla paras siinä mitä teen, mutta se ei riitä että haluaa; on myös todella oltava. 2.sija on jo häviäjille, palkintojen jakoon ei kannata silloin jäädä. Joku sanoi että köyhä kehitysmaalainenkin on onnellisempi riisikuppinsa kansa kuin minä. Se pitää luultavasti paikkansa. Se siis työstä ja opiskelusta.
Mitä sitten taas yksinäisyyteen, etupäässä olen pettynyt sosiaaliseen pelisilmääni, joka on vähän sama kuin kasaisi lego-palikoita nyrkkeilyhanskat käsissä, eli jotain sinnepäin muttei siitä tule ihan sitä mitä toivoisi.
Kirjoittamassani "vittumaisuuden ketjussa" luetellaan tarkemmin. On kuitenkin kovaa hommaa vaatia itseltään täydellisyyttä, sillä siitä ei koskaan tule valmista. Helpommalla pääsisi jos ottaisi löysin rantein ja panisi ranttaliksi, mutta kun ei osaa. Etupäässä siis haluaisin lopettaa pingottamisen ja ottaa iisisti.
Ainakin puoliksi. Minun kuuluisi sen sijaan saada kuvannollisesti sanottuna potku takamukseeni, että reipastuisin opiskelussa ja muutenkin elämässä.
Hyvä se on yrittää täysillä, mutta pettymykset täytyy kuitenkin osata hyväksyä. Itselleen ei saa olla liian ankara.
Periaatteessahan olen siis mieleltäni motivoitunut, mutta ongelma ovat suorituskyvyn rajat, kuten joskus manasin fysiikan tenttiä, joka meneekin uusintaan.
Asiahan on helppo kun sen osaa, mutta jos taas ei osaa niin.... se syö miestä aika tehokkaasti.
Tuleehan motivaation laskujakin joskus, auttaa kun ajattelee mitä lähti koulusta hakemaan ja aikooko todella saada mitä haluaa, vai palata lähtöruutuun. Isommat kuprut menevätkin vain ajan kanssa pois.
Olen niin nuori, mutta vastailen silti...
hmm.....no fyysisesti.....minäkuvan vääristymä. Siis näen itseni lihavana, mutta olen kai aina ollut henkisesti tyytymätön minäkuvaani, se vain heijastuu nyt fyysisestilaihdutukseen. Perfektionistina en ole ikinä tyytyväinen mihinkään.
Hehe, Draw......minäkään en ole kovin empaattinen, samoin tuo epäsosiaalisuus tulee esille. Olen kova ihminen, en osaa itkeä, enkä lohduttaa muita. Toivoisin että osaisin. Silloin saattaisin olla sosiaalisempikin.
kuvaus minusta. Toi en osaa itkeä enkä lohduttaa.
hassua. Olemmekohan jotenkin poikkeuksia vai onkohan tämä yleinen "vika"? Naistenhan yleensä odotetaan itkevän paljon...(siis itseäni tarkoitan....)
, mutta itselläni jos näyttää pahalta, niin syrjäytän mahd. surun vihalla tai muulla vastaavalla, ja itkut jää itkemättä. Taitaa olla vuosikymmenen harjoituksen lopputulos. Pitäis varmaan tehdä asialle jotain.
Tosiaan, empaattisuus tuntuu olevan 0-tasolla, ja näyttäisi olevan muillakin. Siitä on kyllä välillä hyötyäkin
sisällä on valtavasti voimavaroja ja ominaisuuksia moneen suuntaan. On itsestä kiinni mihin niitä käyttää ja miten. Jos on hiukan masentunut, tuntuu empaattisuuskin loittonevan. Itse olen sosiaalinen, empaattinen ja seurallinen silti yksinäinen. Olen tyytyväinen ajatuksieni muuttumiseen. En ole tyytyväinen saavutettuihin tuloksiin. Mutta uskoa riittää!
parikymppinen olen. En tiedä, jotenkin en vain ole niin kiinnostunut ihmisitä. Ei hajua mistä se johtuu, empaattisuutta saisi olla enempi.