Olen nyt 1. kertaa raskaana, rv:lla 12 ja menossa ensimmäiseen ultraan ensi vk:lla. Siitä saakka kun olen saanut tietää olevani raskaana olen mieleni sopuista tullut yhä vahvempana pelko siitä, että lapseni syntyy jotenkin vammautuneena tai jkl kehitysvamman omaavana. Pelko johtuu muutaman vuoden taakse, jolloin olin töissä vastasyntyneiden teho-osastolla, missä näin paljon sitä ikävää puolta syntymästä. Osastolla hoidettiin niin vauvoja, jotka painoivat syntyessään alle kilon, vauvoja, joilla ei ollut vatsanpeitteitä, Down-lapsia, "kissannaukumatauti" (Cri-du-chat)-vauvoja", monisydänvikaisia lapsia etc, vauvoja , joilla jo syntyessän oli suuria kasvaimia (esim. hematoomia). Näin siis sitä ikävää puolta syntymän ihmeestä. Osa lapsista ns. selvisi ok kotiin eli ei tullut "pahempia" vaivoja loppuiäkseen, mutta osastolta koiutuivat myös niitä lapsia, joista ei koskaan tule ns. normaaleja. Jotka joutuvat elämään vammojensa/kehityshäiriöidensä kanssa loppuelämänsä. Tai lapsi ei elä edes pari vuotta kauempaa.
Osastolla näin myös tilanteita, miten vanhemmat ottivat näitä uutisia vastaan. Osa pystyi käsittelemään asioita hyvin, mutta osa oli täysin järkyttyneitä. Alkujärkytyshän tulee aina kaikille, mutta mietin, miten jaksavat kotona.
Nyt tämä asia vaivaa minua lähes päivittäin. Pelkään, että oma lapseni syntyy "geenivirheellisenä", vammautuu synnytyksessä (esim. hapenpuute)tai syntyy niin pienikokoisena, että selviä, koska esim. keuhkot eivät ole kehittyneet tarpeeksi (BPD). Neuvolassa tehtävät ultraäänitutkimukset ja verikokeet (sikiödiagnostiikka) eivät mieltäni rauhoita, sillä niiden tutkimustenkaan avulla ei voida saada selville lapsen "vammattomuus" kuin vain n. 60 %:sesti. Vaikka näissä kaikissa tutkimuksissa kaikki olisi ok, ei kukaan voi taata, että lapsi syntyy terveenä.
Tuntuu siltä, että en pääse tämän pelon yli, joka tuntuu välillä todella naurettavalta. Neuvolassa eivät oikein tunnu ottavan tosissaan. Sanovat, että kyllä sinne pelkopolille on tunkua, kun niin nykyään ihmisiä pelottaa. Mutta kun en minä sitä KIPUA pelkää vaan tätä vammautumista. Synnytystilanteissakin kun on sattunut virheitä, ihmisiä kun vain ovat kätilöt ja lääkäritkin (vaikka kuinka taitavia kertoisivat) olevan. Esim. synnytystä on yritetty liian pitkään alakautta, tai lapsen heikentyneestä sykkeestä ei ole välitetty tms. Ja sitten vielä väitetään, että kyllä siellä asiantuntijoita on. En tiedä miten pystyn luottamaan edes synnytyssalin henkilökuntaan. Ainoa johon luotan, on tuo vastansynt. tehon henkilökunta, jonka tiedän tekevän parhaansa, jos jokin menisi hullusti.
Kertokaa onko kellään ollut näin pahoja tuntemuksia. Miten olette saaneet apua? Onko pelko otettu tosissaan esim. neuvolassa.
ENKÄ SITTEN KAIPAA MITÄÄN LÄSSYTYKSIÄ. TIEDÄN PELKONI OLEVAN KÄSITTÄMÄTÖN NIILLE, JOTKA ITSE EIVÄT OLE VASTAAVASSA TILANTEESSA (TYÖPAIKASSA) OLLEET. Toivon apua teiltä, jotka mahd. olette käyneet läpi vastaavaa.
Osastolla näin myös tilanteita, miten vanhemmat ottivat näitä uutisia vastaan. Osa pystyi käsittelemään asioita hyvin, mutta osa oli täysin järkyttyneitä. Alkujärkytyshän tulee aina kaikille, mutta mietin, miten jaksavat kotona.
Nyt tämä asia vaivaa minua lähes päivittäin. Pelkään, että oma lapseni syntyy "geenivirheellisenä", vammautuu synnytyksessä (esim. hapenpuute)tai syntyy niin pienikokoisena, että selviä, koska esim. keuhkot eivät ole kehittyneet tarpeeksi (BPD). Neuvolassa tehtävät ultraäänitutkimukset ja verikokeet (sikiödiagnostiikka) eivät mieltäni rauhoita, sillä niiden tutkimustenkaan avulla ei voida saada selville lapsen "vammattomuus" kuin vain n. 60 %:sesti. Vaikka näissä kaikissa tutkimuksissa kaikki olisi ok, ei kukaan voi taata, että lapsi syntyy terveenä.
Tuntuu siltä, että en pääse tämän pelon yli, joka tuntuu välillä todella naurettavalta. Neuvolassa eivät oikein tunnu ottavan tosissaan. Sanovat, että kyllä sinne pelkopolille on tunkua, kun niin nykyään ihmisiä pelottaa. Mutta kun en minä sitä KIPUA pelkää vaan tätä vammautumista. Synnytystilanteissakin kun on sattunut virheitä, ihmisiä kun vain ovat kätilöt ja lääkäritkin (vaikka kuinka taitavia kertoisivat) olevan. Esim. synnytystä on yritetty liian pitkään alakautta, tai lapsen heikentyneestä sykkeestä ei ole välitetty tms. Ja sitten vielä väitetään, että kyllä siellä asiantuntijoita on. En tiedä miten pystyn luottamaan edes synnytyssalin henkilökuntaan. Ainoa johon luotan, on tuo vastansynt. tehon henkilökunta, jonka tiedän tekevän parhaansa, jos jokin menisi hullusti.
Kertokaa onko kellään ollut näin pahoja tuntemuksia. Miten olette saaneet apua? Onko pelko otettu tosissaan esim. neuvolassa.
ENKÄ SITTEN KAIPAA MITÄÄN LÄSSYTYKSIÄ. TIEDÄN PELKONI OLEVAN KÄSITTÄMÄTÖN NIILLE, JOTKA ITSE EIVÄT OLE VASTAAVASSA TILANTEESSA (TYÖPAIKASSA) OLLEET. Toivon apua teiltä, jotka mahd. olette käyneet läpi vastaavaa.
Vastaukset 9
Vanhimmat
ota nyt ihan iisisti jo! Ei toi stressaminen auta mitenkään jos se lapsi on sairas se on. Et sä sitä peloilla ja stressilläpois pysty saamaan! Jokainen äiti noita miettii raskauden aikana!
Jos et osaa olla empaattinen ja antaa apua, kuten pyysin, niin älä sano mitään!
pelkää meitä muita "enemmän" ihan ymmärettävästi syystä. Jokaisella on oikeus tunteisiinsa. Miltä itse luulisit, että sinusta tuntuisi, kun olisit nähnyt samaa kuin hän.
ole vähän kohtuutonta pelätä liiaksi tulevaa? Stressaat vaan niin,että jotain ongelmia lopuksi tuleekin. Odottavan äidin mielialat vaikuttavat myös sikiöön.
Ei täällä mikään ole 100% varmaa. Täytyy vain luottaa ja toivoa parasta. Kaikki äidit varmasti pelkäävät tulevaa tuntematonta jossakin määrin, mutta harvoin niin paljon,että koko raskaus pyörii vain noiden pelkojen ympärillä.
En ole ollut vastaavassa työssä, mutta lähipiirissäni on ollut useita keskoslapsia sekä joitakin vammaisia lapsia. Tiedän millaista vanhemmille on pelätä rakkaan vauvansa puolesta, ja epätietoisuus tulevasta on hirvittävää!
Minäkin pelkäsi todella paljon ennen Down-seulontaan menoa. Mietin välillä, että en mene seulontaan ollenkaan, ja muun aikaa mietin voinko tehdä aborttia, jos lapsi osoittautuu seulonnassa hyvin vaikeasti vammaiseksi. Onneksi seulontatulos oli normaali, mutta silti pelko ei hellittänyt. Suvussani melkein kaikilla äideillä on ollut raskausmyrkytys, ja vauvat ovat syntyneet keskosena keisarinleikkauksella. Olin aivan varma, että vauvani syntyy keskosena, laitoin sairaalakassinkin valmiiksi jo raskausviikolla 26, siihen asti olin pelännyt keskenmenoa... Mutta kuinkas kävikään, vauvani syntyi käynnistyksellä viikolla 41!
Mutta pelkoni kävi osittain toteen... Vauva kärsi hapenpuutteesta synnytyksessä, syke laski jo synnytyksen alussa huolestuttavasti, enkä saanut juoda tai syödä koska piti olla varautunut hätäsektioon. Vauva syntyi alakautta vaikean synnytyksen jälkeen, ja vasta aika näyttää tuliko hapenpuutteesta vammoja. Ainakaan mitään selviä vammoja ei ole vielä havaittavissa, kun poika on nyt 10kk.
En voi muuta sanoa, kuin että sinä et voi mitään sille, mitä on tuleva! Koko raskaus ja synnytys ovat riskialttiita, kukaan ei voi taata että kaikki menee hyvin. Muista silti, että suurinosa vauvoista syntyy terveenä, ja kaikki menee hyvin. Yritä nauttia raskaudesta, ja yritä uskoa siihen että elämä kantaa, kävi miten kävi!
Pelkopolilla puhuin näistä peloistani. Apua en sieltä juuri saanut. Lohduteltiin että harvoin niitä vammaisia lapsia syntyy, ja että pitää luottaa siihen että kätilöt tietää mitä tekee synnytyksessä... Neuvolassa pelkoni raskausmyrkytyksestä otettiin todesta, mutta silti oli vaan epävarma olo. Seulonnan suhteen sain todella vähän tietoa, melkein tuntui, että asiasta ei haluta neuvolassa puhua! Varmaankin heitä on ohjeistettu, ettei äitejä saa missään nimessä painostaa mihinkään...
Eniten minua auttoivat keskustelut mieheni kanssa, joka jaksoi vakuutella että kaikki menee hyvin. Myös läheiseni joilla on omia kokemuksia keskoslapsista auttoivat esimerkillään ja kertomalla ihan siitä käytännön arkielämästä suoraan ja avoimesti. Tuli sellainen tunne, että kyllä mekin selviämme, jos on pakko tuollainen vaikea tilanne kohdata!
Raskauteni on nyt myös viikolla 12 ja ensimmäinen ultra olisi ensi viikolla. Minua pelottaa samat asiat kuin sinuakin. Olen myös työni puolesta nähnyt näitä pieniä, surkeat lähtökohdat elämälleen saaneita vauvoja. Ei mikään ihme, että pistää mietityttämään..
Lisäksi viimeaikoina ympärilläni on keskusteltu mielestäni normaalia enemmän erilaisista kehitysvammoista yms. Viimeksi tänä aamuna olin aivan paniikissa tästä syystä. Tuleva ultra jännittää myös kovasti ja lisää paineita.(Onneksi minulla on ihana mies, joka osaa kuunnella ja lohduttaa juuri oikealla ja rohkaisevalla tavalla)
Olen päättänyt nyt kuitenkin ottaa rennosti ja ajatella positiivisesti, elää terveellisesti. Ei kai tässä muutakaan nyt voi. Elämä tuo tullessaan sen, mitä tuo. Uskon, että epävarmuus ja pelkotilat pääsevät vallalle vielä monesti ennenkuin vauva on ulkomaailmassa, mutta pelolle ei saa antaa valtaa.
Onnea odotukseen :)
ymmärtämyksestä. Vielä olisin kaivannut tietoja, oletteko saaneet apua "pelkoonne" neuvolasta, käyneet esim. psykologin juttusilla?
Ota ihmeessä yhteyttä neuvolaan, kerrot pelkosi ja pyydät päästä psykologin juttusille. Näin minä toimisin. Itse olen kehitysvammaistenhoitaja, mut mulla ei ole kummankaan raskauden aikana ollut mitään suurempaa paniikkia vauvan terveydestä. Tottakai sitä "normaalia" pelkoa muttei hallitsematonta. Mulla on monia työkavereita jotka ovat ammattinsa takia halunneet kaikki mahdolliset sikiöseulonnat ja tutkimukset. Sekä pari jotka turvautuivat ammattiapuun pelon takia. Pelolle ei voi mitään ja siitä täytyy ilmanmuuta päästä puhumaan jonkun puolueettoman henkilön kanssa. Toivon että saat apua pelkoosi ja pääset 100% nauttimaan raskaudestasi, onnea matkaan!