Tässä on osateksti jatkonovellit -puolelta, jonka nyt viimeksi olen kirjoittanut DANIEL ROCHER kohdassa.
Kysyisin tästä tekstiosuudesta Teiltä, että jaksaako tällaista tekstiä (siis tyyliltään) lukea, jos se on vaikkapa romaaniksi kirjoitettu.
Itse luin juuri Ron McLarty / Polkupyörällä ajamisen taito. Hänhän kirjoitti sen äänikirjaksi, jonka sitten itse Stephen King löysi, ja McLarty näkee nykyisin entistä enemmänkin dollareita best-sellerinsä ansiosta. Tekstinä se oli mielestäni yllättävänkin simppeliä, mutta erinomaisen luettavaa, siis helppolukuista.
Joten siis kysynkin, että jos nyt kirjoittaisin kirjan (vaikkapa dekkarin) tällaisella tyylillä, josta näyte tässä...
Vai pitääkö mun ennemminkin kehitellä "hienostuneempi" tyyli?
Ihan oikeasti en nyt tiedä.
Sanokaa edes jotakin neuvoa antavaa.
Kiitos etukäteen!
_________________________________
akanvirtojen pyörteitä
Kirjoittanut: scarabaeus 21.10.2006 klo 12.52
Daniel heittäytyi pitkäkseen olohuoneen sohvalle kuin kotikonnuille, jolla meillä useimmilla on tapana ottaa torkkuja, ja välillä nukahtaa oikein pitempäänkin, ja aina ennen nukahtamista kuin palavissa rukouksissa anomme lupausta siitä, että pääsemme taas sinne missä kaikki on niin toisenlaista…
Aina kun Dan vain ajatteleekin isoäitiä ja -isää hän saa helposti suoran yhteyden lapsuuteensa. Dan muistaa, kuinka pojannappulana leikki tässä suuressa talossa, ja tämä olohuonekin oli hänen mielestään niin äärettömän salaperäinen. Hänellä oli tapana kuljeskella huoneesta toiseen ja tutkia aina kaikkea… siihen aikaan lähes ainoa mihin hän ei päässyt kurkistelemaan, olivat Isoisän kirjoituspöydän laatikot, ja seinään upotettu maisemataulun takana oleva kassakaappi. Nyt siinä raukeana rötkötellessään hän tuijottelee seinällä yläpuolellaan olevaa kahta taulua. Siinä toisessa hänen isänäitinsä Grandma tuijottelee suoraryhtisenä ja tiukkailmeisenä suoraan eteensä. Dan muistaa, että juuri tuo ilme oli hänelle hyvin tyypillinen, ja tässäkin taulussa, katsoo sitä sitten mistä päin tahansa, vasemmalta, suoraan keskeltä tai oikealta, niin Grandma´n katse seuraa katsojaa. Katseessa ei todellakaan koskaan ollut mitään pälyilevää.
Danin olo oli jotenkin kuin auringon haalistama, kuorsausta vailla. Ikkunaan iskeytyvä sateen ropina kohisi korvissa kuin koski… siellähän nousukala lepää, virran sivussa. Kivien takaa saaliit haetaan. Dan heittelee viehettä… kosken kiivaus, akanvirrat, jyrkänteiden aiheuttamat pyörteet… Dan seuraa joenpinnan tuiketta ja pärskeitä, heittää vieheen ja toivoo sattumaa.
Unten maa. Grandma katsoo häntä lempeästi keto-orvokin sinisillä silmillään. Kun valo taittuu oikeasta suunnasta, silmissä häivähti myös hitunen syvää violettia. Nuo lumoavat silmät ja herttainen ääni:
- Sanot, että elämä on epäoikeudenmukaista. Mutta eihän elämää hyvitetä, elämää eletään. Muista hyvä poika, että maailmaa et voi muuttaa, se pyörii ilman sinuakin. Äläkä pelkää vanhenemista, elämä on muodonmuutosta.
Dan istui siinä keittiön pöydän ääressä, ja katseli, kun Grandma punavalkoruudullinen esiliina edessään touhukkaana kieritteli kalat jauhoissa ja paistoi runsaassa rasvassa. Hän oli juuri silloin palannut Vietnamista, fyysisesti lähes ehjänä, mutta muuten aika romuna. Silloin Grandma oli ollut oikeastaan ainoa ihminen, jonka kanssa hänellä oli tapana puhua asiasta jos toisestakin. Mikä onni, että joistakin ihmissuhteista ei pääse eroon ikinä. Dan muistaa vaikka unissaan useimmat keskustelut, joita heillä oli keskenään. Grandma oli sellainen näkijä, täynnä ideoita. Hänen mielilauseensa oli: Rikkaus on pelkkä mielentila.
Uni jatkui muuttuen sekavammaksi, ja nyt unessa Dan tajusi katselevansa äitinsä tanssia parketilla latinomusiikin tahdissa. Hän tanssi kuin aito kuubalainen. Tanssi kuin kuubalainen, mutta oli ikävästi solmuinen, äkkipikainen ja juopotteluun taipuvainen. Siihen se isän ja äidin avioliitto karahti, yhteenliittymättömään erilaisuuteen. Koko alkuasetelma oli onneton, sillä isän suku otti Danin äidin vastaan kuin pikkuserkun kummin kaiman. Siinähän se koko paketti oli sitten levällään, täysin vailla taustatukea. Isä oli heidän mielestään toiminut avioliittoon lupautuessaan kuin nenästä vedettävä maalaisserkku.
- Kaikella on jokin merkitys, suunta ja tarkoitus.
sanoi Grandma taustalla hersyvästi, kun äiti tanssi tanssimistaan. Musiikki soi nyt yhä raisummin ja kuuluvammin, ja Dan näki, kuinka korkealla taivaalla lensi kyyhkynen nokassaan tuore öljypuun lehti… ja siihen näkyyn Dan heräsi hätkähtäen, sillä kännykkä piippasi. Hän oli laittanut onneksi herätyksen, sillä olisi varmasti pysytellyt muuten näillä hämärien unien rajamailla pitempäänkin. Outoja, outoja ja kieroutuneita takaumia. Viimeaikoina hän oli todellakin nähnyt omituisia unia. Pitkästä aikaa ei ollut kuitenkaan nähnyt äitiään, joka oli ollut hänelle aina kuin tuhat volttia, kuin rytmihäiriö.
- Älä nyt vielä simahda! Äläkä myöhästy kuoma! Tervetuloa vaan takaisin tähän rasismin ja terrorismin maailmaan, jossa yhä syvemmällä sijaitsevat öljykentät ja hiiliesiintymät, yhä vaikeakulkuisemmat metsät.
Dan toivotteli nyt itselleen, ja kömpi ylös sohvaltaan. Oli aika lähteä illanviettoon, turinat, juorut ja iloliemet odottivat. Kunhan hän ensin ottaisi tukevan siemauksen raikasta, poreilevaa kivennäisvettä, ja karistelisi viimeisetkin unien rippeet silmistään.
Eteisen peilikuvassa hän näki taas tutun kaikentietävän ilmeensä. Mies, joka vakavana näytti jopa vähän tylyltä, mutta hymyilevänä naururypyt saavat hänen kasvonsa elämään. Tällaisten päiväunien jälkeen olisi parasta harrastaa hyötyliikuntaa. Niinpä Dan kiiruhti jalkaisin, ja puoliksi jopa hölkäten, kohti klubia muutaman korttelin välin. Siinä mennessään hän huomasi hengästyvänsä yllättävän helposti, ja ajatteli, jospa sittenkin huomenna ostaisi niitä nikotiinilaastareita itselleen.
- Tällä hetkellä ykkösketju ei ole todellakaan sinun paikkasi.
hän moitti itseään, ja ihmetteli vieläkin näkemiään unenpätkiä. Jotenkin ei nyt huvittanut analysoida isän ja äidin avioliittoa pitkin ja poikin. Sukuvika kun suksi ei luista. Olihan hän itsekin ollut aika nenästä vedettävä ensimmäisessä avioliitossaan. Vaimo oli ollut kuin kiemurainen visakoivun oksa, jota viktoriaaninen aika olisi pitänyt linnojensa tornikamareissa monien lukkojen takana. Se siitä avioliitosta… kun se rysähtäen päättyi hän jäi siitä huolimatta kuitenkin kaipaamaan jotain rikkovaa, kaavan kyseenalaistavaa. Sillä siihen tienhaaraan silloin tullessaan Dan alkoi vasta pikkuhiljaa ikäänkuin aavistella mitä tahtoikaan.
Nyt sisäinen vaisto kertoi, että jokin oli taas vialla. Omituista, ettei lapsuudestani ole jäänyt montaakaan muistoa, ja vain pari valokuvaa… aivan kuin minulta sittenkin puuttuisi kokonaan varhaislapsuuteni muistot…
____
jatka - kaa
Kysyisin tästä tekstiosuudesta Teiltä, että jaksaako tällaista tekstiä (siis tyyliltään) lukea, jos se on vaikkapa romaaniksi kirjoitettu.
Itse luin juuri Ron McLarty / Polkupyörällä ajamisen taito. Hänhän kirjoitti sen äänikirjaksi, jonka sitten itse Stephen King löysi, ja McLarty näkee nykyisin entistä enemmänkin dollareita best-sellerinsä ansiosta. Tekstinä se oli mielestäni yllättävänkin simppeliä, mutta erinomaisen luettavaa, siis helppolukuista.
Joten siis kysynkin, että jos nyt kirjoittaisin kirjan (vaikkapa dekkarin) tällaisella tyylillä, josta näyte tässä...
Vai pitääkö mun ennemminkin kehitellä "hienostuneempi" tyyli?
Ihan oikeasti en nyt tiedä.
Sanokaa edes jotakin neuvoa antavaa.
Kiitos etukäteen!
_________________________________
akanvirtojen pyörteitä
Kirjoittanut: scarabaeus 21.10.2006 klo 12.52
Daniel heittäytyi pitkäkseen olohuoneen sohvalle kuin kotikonnuille, jolla meillä useimmilla on tapana ottaa torkkuja, ja välillä nukahtaa oikein pitempäänkin, ja aina ennen nukahtamista kuin palavissa rukouksissa anomme lupausta siitä, että pääsemme taas sinne missä kaikki on niin toisenlaista…
Aina kun Dan vain ajatteleekin isoäitiä ja -isää hän saa helposti suoran yhteyden lapsuuteensa. Dan muistaa, kuinka pojannappulana leikki tässä suuressa talossa, ja tämä olohuonekin oli hänen mielestään niin äärettömän salaperäinen. Hänellä oli tapana kuljeskella huoneesta toiseen ja tutkia aina kaikkea… siihen aikaan lähes ainoa mihin hän ei päässyt kurkistelemaan, olivat Isoisän kirjoituspöydän laatikot, ja seinään upotettu maisemataulun takana oleva kassakaappi. Nyt siinä raukeana rötkötellessään hän tuijottelee seinällä yläpuolellaan olevaa kahta taulua. Siinä toisessa hänen isänäitinsä Grandma tuijottelee suoraryhtisenä ja tiukkailmeisenä suoraan eteensä. Dan muistaa, että juuri tuo ilme oli hänelle hyvin tyypillinen, ja tässäkin taulussa, katsoo sitä sitten mistä päin tahansa, vasemmalta, suoraan keskeltä tai oikealta, niin Grandma´n katse seuraa katsojaa. Katseessa ei todellakaan koskaan ollut mitään pälyilevää.
Danin olo oli jotenkin kuin auringon haalistama, kuorsausta vailla. Ikkunaan iskeytyvä sateen ropina kohisi korvissa kuin koski… siellähän nousukala lepää, virran sivussa. Kivien takaa saaliit haetaan. Dan heittelee viehettä… kosken kiivaus, akanvirrat, jyrkänteiden aiheuttamat pyörteet… Dan seuraa joenpinnan tuiketta ja pärskeitä, heittää vieheen ja toivoo sattumaa.
Unten maa. Grandma katsoo häntä lempeästi keto-orvokin sinisillä silmillään. Kun valo taittuu oikeasta suunnasta, silmissä häivähti myös hitunen syvää violettia. Nuo lumoavat silmät ja herttainen ääni:
- Sanot, että elämä on epäoikeudenmukaista. Mutta eihän elämää hyvitetä, elämää eletään. Muista hyvä poika, että maailmaa et voi muuttaa, se pyörii ilman sinuakin. Äläkä pelkää vanhenemista, elämä on muodonmuutosta.
Dan istui siinä keittiön pöydän ääressä, ja katseli, kun Grandma punavalkoruudullinen esiliina edessään touhukkaana kieritteli kalat jauhoissa ja paistoi runsaassa rasvassa. Hän oli juuri silloin palannut Vietnamista, fyysisesti lähes ehjänä, mutta muuten aika romuna. Silloin Grandma oli ollut oikeastaan ainoa ihminen, jonka kanssa hänellä oli tapana puhua asiasta jos toisestakin. Mikä onni, että joistakin ihmissuhteista ei pääse eroon ikinä. Dan muistaa vaikka unissaan useimmat keskustelut, joita heillä oli keskenään. Grandma oli sellainen näkijä, täynnä ideoita. Hänen mielilauseensa oli: Rikkaus on pelkkä mielentila.
Uni jatkui muuttuen sekavammaksi, ja nyt unessa Dan tajusi katselevansa äitinsä tanssia parketilla latinomusiikin tahdissa. Hän tanssi kuin aito kuubalainen. Tanssi kuin kuubalainen, mutta oli ikävästi solmuinen, äkkipikainen ja juopotteluun taipuvainen. Siihen se isän ja äidin avioliitto karahti, yhteenliittymättömään erilaisuuteen. Koko alkuasetelma oli onneton, sillä isän suku otti Danin äidin vastaan kuin pikkuserkun kummin kaiman. Siinähän se koko paketti oli sitten levällään, täysin vailla taustatukea. Isä oli heidän mielestään toiminut avioliittoon lupautuessaan kuin nenästä vedettävä maalaisserkku.
- Kaikella on jokin merkitys, suunta ja tarkoitus.
sanoi Grandma taustalla hersyvästi, kun äiti tanssi tanssimistaan. Musiikki soi nyt yhä raisummin ja kuuluvammin, ja Dan näki, kuinka korkealla taivaalla lensi kyyhkynen nokassaan tuore öljypuun lehti… ja siihen näkyyn Dan heräsi hätkähtäen, sillä kännykkä piippasi. Hän oli laittanut onneksi herätyksen, sillä olisi varmasti pysytellyt muuten näillä hämärien unien rajamailla pitempäänkin. Outoja, outoja ja kieroutuneita takaumia. Viimeaikoina hän oli todellakin nähnyt omituisia unia. Pitkästä aikaa ei ollut kuitenkaan nähnyt äitiään, joka oli ollut hänelle aina kuin tuhat volttia, kuin rytmihäiriö.
- Älä nyt vielä simahda! Äläkä myöhästy kuoma! Tervetuloa vaan takaisin tähän rasismin ja terrorismin maailmaan, jossa yhä syvemmällä sijaitsevat öljykentät ja hiiliesiintymät, yhä vaikeakulkuisemmat metsät.
Dan toivotteli nyt itselleen, ja kömpi ylös sohvaltaan. Oli aika lähteä illanviettoon, turinat, juorut ja iloliemet odottivat. Kunhan hän ensin ottaisi tukevan siemauksen raikasta, poreilevaa kivennäisvettä, ja karistelisi viimeisetkin unien rippeet silmistään.
Eteisen peilikuvassa hän näki taas tutun kaikentietävän ilmeensä. Mies, joka vakavana näytti jopa vähän tylyltä, mutta hymyilevänä naururypyt saavat hänen kasvonsa elämään. Tällaisten päiväunien jälkeen olisi parasta harrastaa hyötyliikuntaa. Niinpä Dan kiiruhti jalkaisin, ja puoliksi jopa hölkäten, kohti klubia muutaman korttelin välin. Siinä mennessään hän huomasi hengästyvänsä yllättävän helposti, ja ajatteli, jospa sittenkin huomenna ostaisi niitä nikotiinilaastareita itselleen.
- Tällä hetkellä ykkösketju ei ole todellakaan sinun paikkasi.
hän moitti itseään, ja ihmetteli vieläkin näkemiään unenpätkiä. Jotenkin ei nyt huvittanut analysoida isän ja äidin avioliittoa pitkin ja poikin. Sukuvika kun suksi ei luista. Olihan hän itsekin ollut aika nenästä vedettävä ensimmäisessä avioliitossaan. Vaimo oli ollut kuin kiemurainen visakoivun oksa, jota viktoriaaninen aika olisi pitänyt linnojensa tornikamareissa monien lukkojen takana. Se siitä avioliitosta… kun se rysähtäen päättyi hän jäi siitä huolimatta kuitenkin kaipaamaan jotain rikkovaa, kaavan kyseenalaistavaa. Sillä siihen tienhaaraan silloin tullessaan Dan alkoi vasta pikkuhiljaa ikäänkuin aavistella mitä tahtoikaan.
Nyt sisäinen vaisto kertoi, että jokin oli taas vialla. Omituista, ettei lapsuudestani ole jäänyt montaakaan muistoa, ja vain pari valokuvaa… aivan kuin minulta sittenkin puuttuisi kokonaan varhaislapsuuteni muistot…
____
jatka - kaa
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tee dekkaristasi tummempi. Ilmaisemasi keveys ja huolettomuus antaa tekstistä farssimaisen kuvan. Keveyden ja huolettomuuden olet luonut käyttämällä lukuisia fraaseja, palavia rötkötyksiä ja tuhansia voltteja sisältäviä suksia jotka eivät hersyvästi luista.
Lisäksi heittäisin aivan tuulesta tuleen tämän dekkarin arkkityypin, miehen joka kutsuu itseään "kuomaksi" ja miettii nikotiililaastareita juostessaan klubille kittaamaan "ilolientä". Eikä missään nimessä kannata laittaa hahmoaan virnuilemaan peilille...never.
Jos taas on aivan pakosti käytettävä seuraavanlaisia lerbuksia: "Ykkösketju, leveä materiaali, keskialueen karvaus, laitataklaus", niin ne on ehdottomasti tungettava dialogiin.
Vielä humukselta haiskahtava mielipiteeni keto-orvokin sinisistä silmistä: Irroita tämä nappula näppiksestäsi (-)
Mielestäni dekkarin henkilöhahmon tyylin tappaa kaikki tämä.
Tummuus tarkoittaa tässä tapauksessa tätä:
"Danin olo oli jotenkin kuin auringon haalistama, kuorsausta vailla. Ikkunaan iskeytyvä sateen ropina kohisi korvissa kuin koski… siellähän nousukala lepää, virran sivussa. Kivien takaa saaliit haetaan. Dan heittelee viehettä… kosken kiivaus, akanvirrat, jyrkänteiden aiheuttamat pyörteet… Dan seuraa joenpinnan tuiketta ja pärskeitä, heittää vieheen ja toivoo sattumaa."
Tässä on jo henkilökuvauksen ja yleisen ilmapiirin meininki, lyhyt, tyhjentävä, selittämätön ja hyvä... ellei erinomainen. Tuon kuvan jos pitää päässään, niin siinä on se kaipaamani tummuus joka on dekkarin draivi.
Sanoisin sitä psykologiseksi kikaksi, tyyliksi.
Poimit kappaleen tekstistäni niin helposti.
Okei. Saadakseni Sinut "opukseni" lukemaan minun on siis nostettava aika rajusti tekstiä tasoltaan.
Olet lukija, joka ei tyydy vähään.
Bluuffff...
Minulla on kirjoitettuna jo aika paljon sivuja, mutta kun ajattelen millaiselle yleisölle/lukijakunnalle valmistelisin romaanini (siis viilaisin ja höyläisin sen paperipinkan), niin siinäpä pulma.
Jostain nettisivuilta luin, että kohderyhmä on hyvä itse valita... mutta tiedä häntä... siinä oli jotenkin niin esimerkkinä, että ajattelee pyramidia, alin taso roskakirjallisuutta ja keskitaso best-seller ja ylin taso sitten timanttia (joka ei saa niinkään lukijoita vaan gloriaa).
Jotenkin näin siis se meni.
Joopa-joo.
-
Jään odottelemaan vielä muiden vastauksia.
Jos ajattelee kirjoittavansa jollekin tietylle markkinasegmentille, niin ajatushan pitää sisällään jo vastauksen.
Olen joskus ajatellut roskakirjallisuuden kertovan ajasta-ei mistään, best-sellerin ajasta eilisessä.
Taasen timantit kertovat tarinan ajasta tässä ja nyt, kertoen samalla ajasta eilisessä ja siellä ei-missään - kenties tulevassa, mene ja tiedä.
Oli melkoisen ilahduttavaa, ja osin vakavaakin, huomata miten WG heitti ilmaan jotain aivan ällistyttävää.
"Flirtti pimeyden kanssa"
Voi jeesus ja mukulakivet miten ihmeellinen sipaisu. Mä olin jo katsonut sen aivan tyylittömäksi ja tylsäksi heeboksi, ja sitten tuollaisen runttaisee kuin jabin.
Täytynee korjata antennien suuntaa.
Piru kun osaisi purkaa tekstiä kuten tuottaa; kirjallisuus lienee harvoja asioita päällä maan, jossa rakentaminen on helpompaa kuin purkaminen, ja purkaminen edellyttää kykyä kasata.
Jotain olisi nyt tekstistäsi sanottava, vaikka en oikein saa ajatuksiani pihteihin. Teksti ei ole tiivistä, eikä myöskään ilmavaa. Mistä kiikastaa? Klisheiden käyttö ja alleviivaava kerrontatyyli tekevät koko paketista jotenkin raskaan, tahmean. Kuin pyrkisit keski-ikäisen retaleen päähän, mutta tukeutuen telkkarissa nähtyihin mieskuviin, jolloin tunnelma on väistämättä jokseenkin alentuva ja lattea. Miehenä olemisen ambivalenssi näyttäytyy minulle vaateiden ja halujen välisinä ristiriitoina, täyttymättöminä odotuksina ja salaisian haluina, jotka voimistuvat mitä tiukemmin määriteltyihin sukupuolirooleihin mennään. Jonkin sen tapaisen ihmisyyden soisi kuuluvan sisäisessä dialogissa jos pään sisälle saakka on pakko mennä.
Teksti ei kuitenkaan ole surkea: se on totuuden nimissä hivenen näköalaton juuri omaa keskinkertaisuuttaan. Se on pastissi. Kun et anna itsestäsi, tylsistyn ja jatkan matkaa.
Monet parhaimmista ovat kuuluisia taidostaan välittää halvatun monimutkaisen maailman kummallisuuksia lyhyinä ladattuina revolvereina, jotka putsaavat pöydän. Esimerkiksi J.M Coetzee on ihan lyömätön. Simppeli lause ei ole yhtä kuin yksinkertainen ajatus. ymmärrettävyys on yhteinen etu, briljeeraaminen vain kirjailijan.
Näiden höpöhöpöpalautteiden antamista muuten lyttään tuossa ylemmässä threadissa, pitkäänpä jaksoin yltää periaatteitteni tasolle.
Piru kun osaisi purkaa tekstiä kuten tuottaa; kirjallisuus lienee harvoja asioita, jossa rakentaminen on helpompaa kuin purkaminen, ja purkaminen edellyttää kykyä kasata.
Jotain täytyy tästä sanoa, vaikka en ole varma mitä. Klisheiden käyttö ja alleviivaava kerrontatyyli tekevät koko paketista jotenkin raskaan, tahmean. Teksti ei ole tiivistä, eikä myöskään ilmavaa. Et ole noudattanut omia neuvojasi.
Miehenä olemisen ambivalenssi näyttäytyy allekirjoittaneelle vaateiden ja halujen välisinä peruuttamattomina ristiriitoina, täyttymättöminä odotuksina ja salaisina toiveina, jotka voimistuvat mitä tiukemmin määriteltyihin sukupuolirooleihin mennään. Jonkin sen tapaisen ihmisyyden soisi kuuluvan sisäisessä dialogissa, jos sinne pään sisälle on ihan pakko mennä. Tuntuu kuin pyrkisit keski-ikäisen retaleen päähän, mutta tukeutuen töllöstä napattuihin mieskuviin. Tunnelma on väistämättä jotenkin alentuva ja lattea.
Teksti ei kuitenkaan ole surkea: se on näköalaton ja tympeä juuri keskinkertaisuuttaan. Se on pelkkä pastissi, tyylimukaelma. Jos koen, ettet tarjoa itsestäsi tarpeeksi, tylsistyn ja vaihdan kirjailijaa, koska haluan saada enemmän kuin antaa. Kirjoittaminen on häpeämätöntä itsensäpaljastelua ja keimailua hämärässä, flirttiä pimeyden kanssa. Anna siis mennä. Jos et vielä ole varma kuka oikeastaan edes olet, etsi. Se tuo kummasti potkua ajatuksiisi.
Ajatuksistasi simppelistä tekstistä vielä pari sanaa. Monet kielelliset supersankarit ovat kuuluisia taidostaan välittää halvatun mutkikkaan maailmansa lyhyinä revolverin laukauksina, jotka tuottavat osuessaan kirkkaan elämyksen. Esimerkiksi J.M. Coetzee on ihan kunkku, vaikka masturbaatioon taipuva melankolinen flegmaatikko onkin. Yksinkertainen lauseen ei tarvitse olla yksinkertainen ajatus. Siinä missä ymmärrettävyys on kirjoittajan ja lukijan yhteinen etu, vääristä syistä vedetty briljeeraaminen miellyttää vain toista.
Näiden höpöhöpöpalautteiden antamista muuten lyttään tuossa ylemmässä threadissa, pitkäänpä jaksoin yltää periaatteitteni tasolle. Toivottavasti saat jotain irti.
24:n teknologia sekoilee, lue ennemmin alempi teksti, sen lähetin viimeisenä.
etsintää.
Sainpa kerrankin hienoa palautetta.
Kiitos erityisesti tästä kirjoittamastasi kappaleesta:
"Teksti ei kuitenkaan ole surkea: se on näköalaton ja tympeä juuri keskinkertaisuuttaan. Se on pelkkä pastissi, tyylimukaelma. Jos koen, ettet tarjoa itsestäsi tarpeeksi, tylsistyn ja vaihdan kirjailijaa, koska haluan saada enemmän kuin antaa. Kirjoittaminen on häpeämätöntä itsensäpaljastelua ja keimailua hämärässä, flirttiä pimeyden kanssa. Anna siis mennä. Jos et vielä ole varma kuka oikeastaan edes olet, etsi. Se tuo kummasti potkua ajatuksiisi."