En tiedä missä muualla saisin puhuttua ja jaettua asioitani yhtä hyvin kuin täällä, joten tännepä tulin.
Viimeinen vajaa vuosi on ollut minulle (omasta mielestäni) aivan hirveää aikaa. Joku muu voisi sanoa että eihän tilanne ole ollut edes paha, kaikkihan on parempaan päin, mutta kaikki jotka hiemankin tuskailevat painonsa kanssa, TAI sairastavat anoreksiaa tai muita syömsihäiriöitä, niin tietävät, että painon nousu on kaikkea muuta kuin hauskaa tai positiivista.
Täytän kahden kuukauden päästä seitsemäntoista. Yli vuosi sitten, ennen kuin olin kuusitoista, sain vihdoinkin painoni laskemaan pitkän, PITKÄN prosessin jälkeen kunnolla - painoni laski 65 kilosta 53 kiloon. Pituutta minulla oli 172 cm ja hieman päälle. Olin tyytyväinen, mutta vanhempieni tajuttua miten paljon olin laihtunut (kyllä, myönnän että se on paljon), he suorastaan passittivat minut ravitsemusterapeutille sekä nuorten psykologille juttelemaan. Kävin myös läärissä pariin otteeseen, mutta varsinaiseen pitkäkestoiseen hoitoon en koskaan joutunut.
Pikkuhiljaa painoni alkoi nousemaan. Tajusin ehkä itsekin, että näin on parempi. Olo alkoi olla virkeämpi, ja huomasin että sain menetetyt rinnatkin pikkuhiljaa takaisin. Painoni nousi nousemistaa, ja vanhempani vain kehuivat ja tsemppasivat lisää ja lisää. Ja NYT, vuosi myöhemmin, olen taas vähintään vanhassa painossani - ehkä 66-68 kg.
Ja lopputulos: INHOAN ITSEÄNI. En ymmärrä miten olen päästänyt itseni tähän kuntoon. Olen hirveä näky. Uusia vaatteita on täytynyt ostaa huimasti, kun en saa mitään vanhoja housuja tai paitoja mahtumaan enää päälle. En ole enää laiha, en edes hoikka. Olen jotain pyöreän ja "muka normaalin" välimaastossa, ja en kestä sitä.
Olen huomannut, että minun täytyisi olla joko tällainen, tai sitten todella laiha, koska en osaa pitää itseäni ja painoani esimerkiksi siinä 55-56 kg mailla. En vain osaa. Paino nousee heti siitäkin ylös päin, koska paha olo ja ruuan halu vie mukanaan. Eli jos minun täytyy valita jompi kumpi ääripää, niin mielummin otan taas sen 53 kg painon. Todellakin.
Tämä on surkeaa. En tiedä miten olisin. Tahtoisin laihtua, mutta tavallaan taas pelkään sitä rumbaa mikä siitä koituu. Vanhempani sekosivat viimeksi täydellisesti, ja uskon että olivat myös huolissaan.
Auttakaa? Mitä teen? Tahdon olla vanha oma itseni. Kaipaan hoikkuutta, kaipaan siroutta.
Viimeinen vajaa vuosi on ollut minulle (omasta mielestäni) aivan hirveää aikaa. Joku muu voisi sanoa että eihän tilanne ole ollut edes paha, kaikkihan on parempaan päin, mutta kaikki jotka hiemankin tuskailevat painonsa kanssa, TAI sairastavat anoreksiaa tai muita syömsihäiriöitä, niin tietävät, että painon nousu on kaikkea muuta kuin hauskaa tai positiivista.
Täytän kahden kuukauden päästä seitsemäntoista. Yli vuosi sitten, ennen kuin olin kuusitoista, sain vihdoinkin painoni laskemaan pitkän, PITKÄN prosessin jälkeen kunnolla - painoni laski 65 kilosta 53 kiloon. Pituutta minulla oli 172 cm ja hieman päälle. Olin tyytyväinen, mutta vanhempieni tajuttua miten paljon olin laihtunut (kyllä, myönnän että se on paljon), he suorastaan passittivat minut ravitsemusterapeutille sekä nuorten psykologille juttelemaan. Kävin myös läärissä pariin otteeseen, mutta varsinaiseen pitkäkestoiseen hoitoon en koskaan joutunut.
Pikkuhiljaa painoni alkoi nousemaan. Tajusin ehkä itsekin, että näin on parempi. Olo alkoi olla virkeämpi, ja huomasin että sain menetetyt rinnatkin pikkuhiljaa takaisin. Painoni nousi nousemistaa, ja vanhempani vain kehuivat ja tsemppasivat lisää ja lisää. Ja NYT, vuosi myöhemmin, olen taas vähintään vanhassa painossani - ehkä 66-68 kg.
Ja lopputulos: INHOAN ITSEÄNI. En ymmärrä miten olen päästänyt itseni tähän kuntoon. Olen hirveä näky. Uusia vaatteita on täytynyt ostaa huimasti, kun en saa mitään vanhoja housuja tai paitoja mahtumaan enää päälle. En ole enää laiha, en edes hoikka. Olen jotain pyöreän ja "muka normaalin" välimaastossa, ja en kestä sitä.
Olen huomannut, että minun täytyisi olla joko tällainen, tai sitten todella laiha, koska en osaa pitää itseäni ja painoani esimerkiksi siinä 55-56 kg mailla. En vain osaa. Paino nousee heti siitäkin ylös päin, koska paha olo ja ruuan halu vie mukanaan. Eli jos minun täytyy valita jompi kumpi ääripää, niin mielummin otan taas sen 53 kg painon. Todellakin.
Tämä on surkeaa. En tiedä miten olisin. Tahtoisin laihtua, mutta tavallaan taas pelkään sitä rumbaa mikä siitä koituu. Vanhempani sekosivat viimeksi täydellisesti, ja uskon että olivat myös huolissaan.
Auttakaa? Mitä teen? Tahdon olla vanha oma itseni. Kaipaan hoikkuutta, kaipaan siroutta.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ystäväni, ymmärrän hyvin miltä susta tuntuu, itselläni on parhaillaan samanlainen ongelma. Mä haluaisin olla laiha ja kaunis, mutta nytten olen vaan pieni ja paksu, ainakin omasta mielestäni. Vanhemmat on sitä mieltä, että edelleen olen hoikka, muttei ne näe, ne ummistaa silmänsä...
En mä tätä pelleilyä jaksaisi, ellei ravitsemusterapeuti vai joku lääkäri olisi sanonut, etten saa lapsia, ellen lopeta pelleilyäni. Niinpä mulla ei oikeen ollut muita vaihtoehtoja...
Mutta sulle onnea ja voimia taistoon, mitä sitten teetkin:D
Niin, kyllä sitä yrittää saada paksuun kalloonsa mahtumaan, että nyt on hyvä, paino on normaali, ynnä muuta. Mutta aina kun katsoo peiliin, tulee mieleen ainoastaan syöttöpossu. Vaatteet kiristää. Hävettää.
Haluisin olla se pieni kissa, hoikka ja sorja, maahistyttö. Mutta silloin olin sairas, ja jos halusin olla se ihmeellinen keijukainen, jonka ranteet on niin ohuet, et tuntuu, et ilma kulkee niiden läpi, pitäis palata siihen maanpäälliseen kalorihelvettiin.
Pitää olla joko sairas tai sitten saada itseluottamuksensa takaisin. Hitsi miten toivon että toi viimeinen jotenkin onnituis niin mulla kuin teilläkin. En näe teitä, mut oon sata varma, että te ootte saletisti kauniita.
Mut toisaalta, kauneudesta viis. Tiiättekö mitä te kanssa ootte. Te ootte aivan uskomattoman rohkeita. Rohkeita, kun ootte uskaltanu kirjottaa tänne, rohkeita kun ootte saaneet itsenne anoreksian suosta ylö, rohkeita, kun ootte tapellu sitä kaikkea paskaa vastaan, mitä tää vaa'an ja peilin ympärillä pyörivä elämä on. Mä arvostan teitä. Jatketaan:)
mulla just tätä samaa. Vaikka kaikki kauhistelivat ja tuijottelivat minua ollessani sairas, kaipaan sitä vartaloa, niitä laihoja käsivarsia, sitä, kun selkää koskiessaan tuntee luunsa, jalkoja jotka olivat ohuemmat kuin kellään kaverilla. Olisi ihanaa olla jälleen se kevyin, hoikin ja pienin tyttö, jota kaikki halailivat ja josta kaikki olivat huolissaan, huomiovat ja pitivät huolta. anorektikko saa paljon huomiota osakseen...
Haluan takaisin sen vartalon. ne ajatukset. Sen itsehillinnän ja kontrollin.
En kuitenkaan halua, että yli puolet hiuksistani tippuu jälleen, en halua takaisin punnitus / kontrolli käynneille, en halua palata unettomuuteen ja tärinään, huimaukseen... Haluaisin vaan niin kovasti olla laiha jälleen!!
jonnekki Ambo-maalle vaikka työharjotteluun tms. siis johonkin kehitysmaahan missä ei ole ruokaa. Väkisellähän sitä laihtuu ja samalla tulee tehtyä jotain yleishyödyllistä eli auttaa maailaman nälkää näkeviä ennen kuin kuolee pois.
Anorektikon saama huomio on kyseenalaista koska siihen liittyy kuitenkin tieto siitä että toinen on sairas. Eikä se säälittely auta parantumisessa. Aika paljon sama kuin alkolismi, vain itse voi irrottautua itsekeskeisyydestä ja itsetuhosta.