Jokin aika sitten tällä palstalla eräs äiti huolehti siitä, miten hänen lapsensa ei ole saanut uudessa koulussa kavereita. Huoli on aiheellinen ja tunne varmasti riipaiseva - ja äidin saamat vastaukset ihanan myötäeläviä.Toivottavasti siinä perheessä asiat ovat jo paremmin.
Minua jäi kuitenkin mietityttämään yhdessä vastauksessa ollut kommentti:
"Tutkimusten mukaan kuitenkin jo päiväkoti-ikäiset valikoivat seuransa itse, eli kaveruuteen ei voi pakottaa, ei äiti eikä opettaja."
Olen kuullut tuon toteamuksen usein ennenkin työssäni, ja minusta on kummallista että tällaista asiaa tunnutaan pidettävän jotenkin yleisenä totuutena.
("maa on litteä, maa on litteä")
Ensinnäkään mielestäni ei voi ajatellakaan, että kaveruuteen olisi tarvetta ketään pakottaa ikään kuin kaveruus jonkun oudomman kaverin kanssa olisi jotain välttämätöntä pakkopullaa.
Toiseksi kaikki me lasten kanssa työskentelevät tiedämme, että lapsilla on mieltymyksiä ruuan, vaatteiden, kavereiden yms suhteen, joista he pitävät konservatiivisesti kiinni.
Tai mitä sanoisitte tästä: "Tutkimusten mukaan päiväkoti-ikäiset valikoivat maksapihvien sijaan jäätelöä ihan itse?"
Minun mielestäni aikuisen tehtävänä on esitellä vaihtoehtoja laajemmaltikin. Paitsi että hän kehottaa maistamaan oliiveja ja silakoita, hän voi kertoa, että ei ole vaarallista jos yhdellä tytöllä tai pojalla on enemmän kuin yksi hyvä kaveri. Yksi kaveri on hyvä yhteen asiaan ja toinen toiseen. Aina yksi kaveri ei ole kotona. Ryhmässä keksitään hauskempia leikkejä. Erilaisuus on rikkautta ja jokaisen olisi hyvä asettautua kokeeksi toisen asemaan.
Miksi OI MIKSI aikuiset antaisivat kaveruudessa päätösvallan yksin lapselle, joka ei muutenkaan omaa elämänkokemusta?
Minusta ammattikasvattajat toimivat väärin,jos vain kohauttelevat olkapäitään näissä kaveriasioissa. Aikuinen voi markkinoida lapsille hyvällä menestyksellä ihan pimeitä asioita, kuten erikoisia telkkariohjelmia tai muovisia hökötyksiä tai irc-gallerioita.
Onko muka jotenkin mahdotonta markkinoida sellaista asiaa, että se meistä luokkalaisista on upea ja kadehdittava lapsi, joka osaa ottaa leikkiin mukaan kaikki ja huomioi myös uudet tulokkaat, hiljaiset, arat ja syrjässä olevat?
Kaverittomallekin (joka usein on jo ehtinyt käpertyä ennen kuin aikjinen huomaa puuttua ongelmaan) voi aikuinen antaa tukea, kun huomaa, että hän toimii jotenkin muita "houkuttelevalla", helposti lähestyttävällä tavalla. Rohkaista hymyilemään, olemaan välittämästä pienistä tölväisyistä ym. Myös mukavia luokkakavereita on tarpeen jututtaa, sillä aina on olemassa joku kiva, joka mielellään johdattelee toista kaveriporukkaan ja haluaa olla kaveri vain siksi, että osaa empaattisesti asettua yksinäisen asemaan. Kyllä yksinäinen siinä tukitoimia saatuaan itsekin pääsee jaloilleen ja löytää niitä ihmissuhteita mutta yksin lapsen on sitä todella vaikea tehdä.
Olen työssäni nähnyt, miten kaveruuteen "pakottaminen" on saanut aikaan hienoja ihmissuhteita, nostanut yksinäisen itsetuntoa niin että häneestä on isompana tullut kovin suosittu nuori (ja oikeudenmukaisuutta ja moniarvoisuutta kunnioittava!).
Kukaan lapsi ei ole ansainnut tai oikeasti halunnut yksinäisyyttä, eikä kenelläkään aikuisella ole oikeutta kääntää selkäänsä silloin kun huomaa, että lapset ovat sen ajattelemattomuuttaan tehneet.
Aikuiset Toimikaa!
Minua jäi kuitenkin mietityttämään yhdessä vastauksessa ollut kommentti:
"Tutkimusten mukaan kuitenkin jo päiväkoti-ikäiset valikoivat seuransa itse, eli kaveruuteen ei voi pakottaa, ei äiti eikä opettaja."
Olen kuullut tuon toteamuksen usein ennenkin työssäni, ja minusta on kummallista että tällaista asiaa tunnutaan pidettävän jotenkin yleisenä totuutena.
("maa on litteä, maa on litteä")
Ensinnäkään mielestäni ei voi ajatellakaan, että kaveruuteen olisi tarvetta ketään pakottaa ikään kuin kaveruus jonkun oudomman kaverin kanssa olisi jotain välttämätöntä pakkopullaa.
Toiseksi kaikki me lasten kanssa työskentelevät tiedämme, että lapsilla on mieltymyksiä ruuan, vaatteiden, kavereiden yms suhteen, joista he pitävät konservatiivisesti kiinni.
Tai mitä sanoisitte tästä: "Tutkimusten mukaan päiväkoti-ikäiset valikoivat maksapihvien sijaan jäätelöä ihan itse?"
Minun mielestäni aikuisen tehtävänä on esitellä vaihtoehtoja laajemmaltikin. Paitsi että hän kehottaa maistamaan oliiveja ja silakoita, hän voi kertoa, että ei ole vaarallista jos yhdellä tytöllä tai pojalla on enemmän kuin yksi hyvä kaveri. Yksi kaveri on hyvä yhteen asiaan ja toinen toiseen. Aina yksi kaveri ei ole kotona. Ryhmässä keksitään hauskempia leikkejä. Erilaisuus on rikkautta ja jokaisen olisi hyvä asettautua kokeeksi toisen asemaan.
Miksi OI MIKSI aikuiset antaisivat kaveruudessa päätösvallan yksin lapselle, joka ei muutenkaan omaa elämänkokemusta?
Minusta ammattikasvattajat toimivat väärin,jos vain kohauttelevat olkapäitään näissä kaveriasioissa. Aikuinen voi markkinoida lapsille hyvällä menestyksellä ihan pimeitä asioita, kuten erikoisia telkkariohjelmia tai muovisia hökötyksiä tai irc-gallerioita.
Onko muka jotenkin mahdotonta markkinoida sellaista asiaa, että se meistä luokkalaisista on upea ja kadehdittava lapsi, joka osaa ottaa leikkiin mukaan kaikki ja huomioi myös uudet tulokkaat, hiljaiset, arat ja syrjässä olevat?
Kaverittomallekin (joka usein on jo ehtinyt käpertyä ennen kuin aikjinen huomaa puuttua ongelmaan) voi aikuinen antaa tukea, kun huomaa, että hän toimii jotenkin muita "houkuttelevalla", helposti lähestyttävällä tavalla. Rohkaista hymyilemään, olemaan välittämästä pienistä tölväisyistä ym. Myös mukavia luokkakavereita on tarpeen jututtaa, sillä aina on olemassa joku kiva, joka mielellään johdattelee toista kaveriporukkaan ja haluaa olla kaveri vain siksi, että osaa empaattisesti asettua yksinäisen asemaan. Kyllä yksinäinen siinä tukitoimia saatuaan itsekin pääsee jaloilleen ja löytää niitä ihmissuhteita mutta yksin lapsen on sitä todella vaikea tehdä.
Olen työssäni nähnyt, miten kaveruuteen "pakottaminen" on saanut aikaan hienoja ihmissuhteita, nostanut yksinäisen itsetuntoa niin että häneestä on isompana tullut kovin suosittu nuori (ja oikeudenmukaisuutta ja moniarvoisuutta kunnioittava!).
Kukaan lapsi ei ole ansainnut tai oikeasti halunnut yksinäisyyttä, eikä kenelläkään aikuisella ole oikeutta kääntää selkäänsä silloin kun huomaa, että lapset ovat sen ajattelemattomuuttaan tehneet.
Aikuiset Toimikaa!
Vastaukset 20
Vanhimmat
Mielestäni kaikkien kanssa pitää tulla toimeen, eikä ketään saa kiusata, mutta ei ketään myöskään voi pakottaa toisen kaveriksi.
Kaikki ei vain yksinkertaisesti viihdy yhdessä. Enpä usko että ketään on pakotettu hienoon kaveruuteen...
Nimenomaan, ketään ei saa syrjiä, kaikkien kanssa pitäisi tulla toimeen ja kaikkia ( niitä hiljaisiakin) pitäisi pyytää joskus leikkiin. Silti kaikkien kemiat ei vaan käy yksiin, joten eihän aikuisetkaan kaikkien kanssa ystävysty!
Joo, ei kaikkien kemiat todella käy yksiin, mutta kukapa meistä olisi lapsena kokeilematta tiennyt, kenen kanssa käy ja kenen kanssa ei? En uskokaan, että joku olisi niin kummallinen, etteikö hänestä löytyisi hyvää kaveria jollekin. "Harjoituskaveruuskin" saa ihmeitä aikaan ja muuttaa kaikkia osapuolia.
Eikö teille ole koskaan käynyt niin, että olette tunteneet ennakkoluuloja jotakin ihmistä kohtaan, joka sitten onkin osoittautunut ihan toisenlaiseksi kuin olette kuvitelleet? Vai oletteko sitä mieltä, että lapsen on jotenkin kohtalonomaisesti joko löydettävä kumppani tai sitten ei?
Aikuisen ohjailulla on suurta merkitystä. Kannattaa avata silmät.
Lapsilla ei ole ennakkoluuloja. Jos jonku seura ei kiinnosta, niin se ei kiinnosta. Lapset on ennakkoluulottomia ja epämielyttävä seura perustuu omaan kokemukseen.
Hyvä kirjoitus! En ole itse kuullutkaan ettei lapsia voisi käskeä ottamaan jotakuta mukaan leikkiin, mutta minä olenkin täältä maalta. Minusta on itsestään selvää, että lapsille opettamalla opetetaan, että kenestäkään ei tunnu mukavalta jäädä yksin, ja että kaikkien pitää mahtua mukaan leikkiin. Kaikkien ei tietenkään tarvitse olla parhaita kavereita. Omien 4- ja 7-vuotiaiden kanssa käydään nyt kovasti keskusteluja siitä, etten oikein tahdo hyväksyä edes kaveriranking-listoja (Onko Ella sun paras kaveri? Kumpi on kivempi, Aleksi vai Aapo? Eikookkin Hanna ihan tyhmä?)
Muistan, että meille sanottiin aina: "Kaikki otetaan mukaan leikkiin"
Nyt, kun tyttö oli tarhassa, ni tarhanopet sanoivat, että ei voi pakottaa, jos ei toiset halua mukaan leikkiin. Olin hämmästynyt, mutta hyväksyin tämän "uuteen tietoon pohjautuvana kasvatuksellisena tosiasiana"
Hyvä, että joku kyseenalaistaa tämän asian. Itse en kokenut kaikkien leikkiin mukaanottamis-käskyä pakottamisena.
Kyllä tulin iloiseksi!
Puolet vastaajista alkuperäiseen ihmettelyyni onkin samaa mieltä kanssani, että empatiaa voi opettaa, kaikkien kanssa voi opetella kaveeraamaan, kavereita ei voi pisteyttää jne.
Eli Aikoja, tapoja ja Emonen, ollaan me nyt ainakin kavereita ja pidetään yhdessä huolta, että kerhotäti ja Minusta se on luonnollista - nimimerkitkin voivat olla meidän kavereita, vaikka eri mieltä ollaankin :-) - tai ainakin aluksi oltiin.
Mukavaa syyspäivää!
kun nimenomaan itse kirjoitin, että kaikkien kanssa pitäisi oppia tulemaan toimeen eikä ketään saisi syrjiä. Sillä kemialla tarkoitin,että kaikista lapsuusajan kavereista ei tule elinikäisiä ystäviä...
Omien ennakkoluulojen opettamienen ja lapsen kaveruus on totaaliseti eri asioita.
Aloittaja kyktkee yhteen kaksi asiaa. Vanhempien ohjailun ja lapsen luontaisen sosiaalisuuden.
Halutessaan vanhemmat voivat vaikuttaa lapsen kaverien valintaan, joko NEGATIIVISESTI tai POSITIIVISESTI. Mutta jos vanhemmat eivät vaikuta mitenkään lasten kaverien valintaan, niin onko se negatiivinen asia?
jäin miettimään tätä kaveruuteen pakottamista. toimin vuosikaudet esiopetusryhmissä, jotka muodostttiin aina syksyllä, eli lapset harvoin tunsivat enemmän kuin yhden lapsen entuudestaan. Usein, varmasti joka vuosi, oli ryhmissä lapsia, joilla oli ollut hyvin vähän kontakteja muihin lapsiin tai olivat muuten valikoivia ITSE seuransa suuhteen vaikka esim. päiväkoti/kerho tms. kokemusta olisikin takana. Vanhemmille ja meille ryhmän aikuisille kaverien löytyminen tuntui joskus olevan tärkeämpi asia kuin lapselle itselleen. JOpa niin, että ulkoillessamme ohikulkevat lapsille ja minulle tuntemattomat ystävälliset mummut tulivat kysymään miksi tuo lapsi on tuolla yksin eikä leiki muiden seurassa. Saatoin aistia kysymyksen takan olevan moitteen siitä miksi en ollut lasta toisten seuraan päästänyt/vienyt, miksi en ollut hankkinut kaveria lapselle.
Ammattiin kuuluu, että kehotetaan leikkimään yhdessä ja joskus jopa määrätään kavereita mutta useimmin tein tätä tutustuttamista enemmän vaivihkaa, laitoin pari ehkä samanhenkistä lasta pariksi johonkin hommaan, että tutustuvat toisiinsa, ehdotin yhteistä peliä tai esittelin jonkin lelun tms.näille kahdelle (tai kolmelle, neljälle) lapselle toivoen että yhteinen leikki löytyisi.
MUTTA MUTTA... joskus joku lapsi on sanonut, että haluan ensin kaysella toisia lapsia rauhassa, että tiedän kuka olisi kiva kaveri. Ei auta, vaikka muut pyytävät mukaan kun ope käskee, tai jopa omasta aloitteestaan kun omasta halustaan vetäytyvä lapsi liukenee heti kun open silmä välttää pois ja on tyytyväinen yksin puuhatessaan. Sille ei voi mitään. Ei ainakaan minun 20 vuoden työkokemuksellani kaikille ole voinut. Oma juttunsa on sitten nämä sosiaalisesti taitamattomat lapset, joiden taitamattomuus näkyy eri tavoin. HEidän kanssaan voi vielä olla mahdollisuus opetella.
Luin tuossa Keltikankaan Itsetunto-kirjaa, jossa hän osuvasti totesi että vanhemmat ovat useammin turhaan huolissaan noista yksin viihtyvistä kuin kaveririippuvaisista, joiden itsetunto on täysin riippuvainen sosiaalisista suhteista (joista pitäisi yhtä lailla olla huolissaan).
Kyse on lähtökohdasta; onko yksinolo vapaaehtoista vai johtuuko siitä että yksien leikkiin ei mahdu muita. Käsittääkseni nyt puhumme nimenomaan siitä voiko lapsia käskeä ottamaan toisia - yksinäisiä tai toisten kanssa leikkiviä - mukaan leikkiin.
Voin omasta kokemuksesta kertoa että äidin ahdistus siitä että lapsiraukka jää yksin aiheuttaa paljon pahempaa jälkeä kuin se yksinäisyys.
Mutta jos joku pyytää päästä leikkiin, on vain harvoja tapauksia jolloin kieltävän vastauksen salliminen on perusteltua.
Olen ihan samaa mieltä tuosta yksinolosta, minäkin olen lapsesta lähtien viihtynyt varsin hyvin ihan yksin ja aikuisenakin huomaan keksiväni kaikenlaisia tekosyitä, jotta saisin olla lähtemättä erilaisiin tilaisuuksiin, sillä tarvitsen yksinäisyyttä.
Enkä ollenkaan tykännyt kaveruuden keinotekoisesta tuputtamisesta lapsena. Mutta niin kuin todettiinkin tuossa, alkuperäinen ongelma oli siis, että lapsi oli aina yksin koulussa ja äiti tunsi siitä tuskaa.
Eli kasvattajan ammattitaito tuleekin näkyviin siinä, että hän osaa nähdä, milloin lapsi kärsii yksinäisyydestä ja milloin ei. Ja silloin, kun yksinäisyys on sellaista, että luokan "kaveririippuvaiset" pitävät ehkä yllä jotain rinkiä, joka vahvistuu vain sillä, että joku tai jotkut yhdessätuumin jätetään ulkopuolelle, niin silloin on mielestäni aikuisen puututtava asiaan ja tehtävä taikojaan, jotta kaikki kokeilisivat kaveruutta eri tyyppien kanssa.
Usein yksi "kaveririippuvainen" luokassa riittää levittämään pahaa oloaan siten. Jostakin syystä hän tuntee olonsa paremmaksi silloin, jos saa yhden syrjään ja muut pakotettua jotenkin kavereikseen. Usein tällaiset lapset ovat voimakkaita ja pelkäävät itse yksin jäämistä, mutta ovat kykenemättömiä empatiaan. Tai empatia on toissijainen tunne, koska yksinjääminen niin pelottaa. Heidänkin kannaltaan olisi hyvä, jos aikuinen osoittaisi heille, että ei ole uhka, jos paras kaveri leikkii muidenkin kanssa välillä. Riippuvaisuus yhdestä kaverista voi osoittautua jopa kohtalokkaaksi murrosiässä, kun suhteet muuttuvat tai paras kaveri lähtee tai alkaa seurustella.
Luku sinänsä ovat nuo yksinviihtyvät tarkkailijatyypit, joita hermostuttaa muiden jatkuva läheisyys. Joillekin uuteen ryhmään tutustuminenkin on aikaviepää puuhaa ja olisi hyvä, jos aikuiset huomaisivat ilmeistä ja eleistä se, milloin lapsi on itse valmis tekemään tuttavuutta.
Mukava keskustella teidän kanssanne tästä aiheesta, joka on painanut mieltäni.
Olen samoilla linjoilla kanssasi.Miettinyt samaa asiaa kauankin aikaa.
En tiedä onko tämä jotenkin suomalainen ilmiö.Asuin vuosia eteläeuroopassa,olin paljon tekemisissä eskareiden ja alakoulujen kanssa.Vanhin tyttäreni kävi siellä koulunsa.Olemme kotona usein ihmetelleet tätä suomalaista (?) mentaliteettiä nimenomaan kaveruuden suhteen.
Etenkin tytöillä meininki,että on yks bestis.Sen kans mennään ja tullaan.Muualla mennään ryhmissä,kaikki mukaan leikkiin.Jos joku jää pois,ulkopuolelle, mennään kysymään mikä hätänä jne.Olen jostain lukenut että eteläeurooppalaiset kypsyvät sosiaalisesti nopeammin kuin pohjoismaalaiset.Asun maalla,ehkä täällä seudulla ihmiset muutenkin ovat syrjäänvetäytyviä.
Sanon vaan että muutto eteläeuroopasta Suomeen on ollut melkoinen shokki etenkin sosiaalisuuden suhteen!!
Järkyttää kun aikuisetkin sanovat ettei kaveriksi voi pakottaa.Tuolla sanomisella aikuiset hyväksyvät syrjinnän!No ei tarttis edes pakottaa,kyllä on tultava toimeen kaikkien kanssa.Sydänystäväksi tuleminen on vähän eri asia.Täytyyhän työpaikallakin toisten kanssa työskennellä,vai pitääkö?Nykyään korostetaan tiimityöskentelyä.Entä jos tiimissä on yks josta ei tykkää?Annetaanko potkut,"savustetaan" ulos vai mikä ratkaisu?
Sitten "kaveririippuvaisista",he tosiaan voivat myrkyttää luokan ilmapiirin huonoksi,kieroutuneeksi.Vanhin lapseni joutui tälläisen "riippuvaisen" uhriksi vuosiksi.Tilanne kärjistyi lopulta puhelinhäirinnäksi,ja poliisiasiaksi.Jäi onneksi kiinni,puhuttelu poliisiasemalla ja anteeksipyyntösoitto kotiimme.Ei ole häiriköinnyt sen jälkeen,mitä nyt mulkoilee tyttöäni vieläkin.
Odotan mielenkiinnolla muiden kommentteja asiasta.Hyvä kun otit asian tälle palstalle!
Tuttava oli töissä jenkeissä ja kertoi että aamulla piti olla työpaikan hississä jo hymy korvasta korvaan tai muuten työkaverit kyseli että mikä on hätänä! Eli siellä EI SAA OLLA naama perulukemilla, kuten Suomessa.
Kyse on paljolti suomalaisesta lunonteesta jossa on HYVÄKSYTTÄVÄÄ olla masentuneen näköinen. Muualla maailmassa lapsi voi kokea ahdistusta siitä että ei ole yhtä innokas ja sosiaalinen kuin kaverinsa.
No eihän meistä kukaan tietystikään halua naama virneessä kulkea aamusta iltaan, vaan pidetään toki arvossa sitä, että jokaisella on oikeus omaan tilaan - myös henkiseen sellaiseen. Olen samaa mieltä siitä, että se on hieno piirre suo9malaisessa kulttuurissa ja meidän olisi vaikea siitä jotenkin yhtäkkiä luontevasti luopua.
Mutta on se silti kivempaa, että joku tulee syrjemmälle jääneeltä kysymään, haluatko olla yksin kuin että jätetään suosiolla sen kummemmin miettimättä joku aina porukan ulkopuolelle, koska itsellä sattuu olemaan jo kaveri. Yksinäiset lapset kyllä tietävät, että tätä tapahtuu ihan riippumatta virnistelevätkö he siellä yksinäisyydessään, kertoilevatko itselleen vitsejä vai ovatko masentuneen näköisiä.
Tuskinpa kukaan täällä onkaan pyrkinyt ajamaan kestovirneen politiikkaa vaan ajatellut, että on tärkeää opetella tuntemaan ja kunnioittamaan niitä ihan oikeita omia ja toisten tunteita.
Olla surullinen,masentunut, on toki sallittua myös jenkeissä varmasti.Et oikein ymmärtänyt mitä tarkoitin.Eli jos näytät surulliselta,vetäytyneeltä sinusta ollaan huolissaan!Tullaan kyseleen mikä hätänä jotta voidaan auttaa,tukea!Ei jätetä kaveria yksin murehtiin.Ei mulkoilla mikähän tuokin yksin murjottaja on...antaa olla sen siellä.
Tästä 'kaikki mukaan leikkiin' -periaatteesta... Itsellänikin taisi joskus päiväkodissa jne olla tämä sääntö. Päiväkodissa saattaa vielä menetellä, mutta entäs ala-asteella? Ainakin tytöt osaavat olla todella ilkeitä, voin sanoa. Jos opettaja pakottaa ottamaan jonkun ei-toivotun mukaan leikkiin, tytöillä on kyllä keinot olla henkisesti todella ilkeitä vaikka päälle päin näyttäisi siltä, että yhdessä touhutaan. Pienillä eleillä, ilmeillä ja sanoilla voi tosi helposti tehdä selväksi, ettei toinen ole tervetullut leikkiin, vaan on mukana ainoastaan opettajan käskystä.
Mielestäni kaikkien kanssa täytyisi oppia tulemaan toimeen, mutta pitää ei tarvitse. Ja jos totta puhutaan, ei kaikkien kanssa tarvitse oppia edes tulla toimeen.
Pojallani oli päiväkodissa samassa ryhmässä "kaveri", joka puri jatkuvasti. Kyllä minä kehotin omaa poikaani pysymään purijasta kaukana, kun oli pari kertaa ollut hampaanjäljet käsivarressa.
Kyllä lapsiakin voi opettaa käyttäytymään ja selittää, että jos et käyttäydy hyvin, sinulla ei niitä kavereita sitten ole ja sen pituinen se.
päiväkodissa oli selvää syrjintää koska satuin olemaan ainut lapsi, jolla oli silmälasit.
Eivät kaikki jää ilman ystävää tai kaveria siksi, että käyttäytyisivät jotenkin huonosti, vaan jotkut saattavat jäädä yksin jostain ihan älyttömästä syystä - kuten että heillä on silmälasit, heidän äitinsä on ostanut kaksi joulukinkkua tai heillä ei ole televisiota tai hänen laukkunsa haisee homeelle tms.
Tai mikä hullumpaa, juuri uuteen kouluun tulleet saattavat jäädä ilman kaveria, jos ovat hiljaisia, eivätkä osaa mennä itse tekemään aloitteita tai vain siitä syystä, että lapset eivät ole edes huomanneet, että joku on jäänyt yksin, koska heillä itsellä on kiva kaveri, jonka kanssa tulee kiire pihalle.
Siksi aikuisen pitää puuttua asiaan ja pitää itse arvossa, korkeassa kurssissa sellaista periaatetta, että kaikilla on koulussa joku kaveri, kaikki otetaan mukaan välituntileikkeihin. Ja jos tämä ei näytä toteutuvan, sitä pitää kyllä päivitellä ja pitää luokan suurena onnettomuutena niin kauan, että joka iikka lukassa tajuaa, että jotain on pielessä, jos luokalla joku aina jää ilman kaveria.