Menetkö joka kerta seuroihin, vai jätätkö väliin.
Kun mennään ajassa taaksepäin 1950 - 1970 luvuille, ei varsinkaan syrjäisillä paikkakunnilla käyty kovin monesti seuroissa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei seuroja ollut paikkakunnalla kovin usein.
Olen itse kasvanut syrjäseudulla, jossa ei ollut seuroja joka viikonloppu.
Muistan, että seuroja oli kesäaikaan yhdet ja pääsiäisen aikaan toiset.
Sitten saattoi olla pirttiseuroja silloin tällöin jossakin isossa ja vauraassa talossa, jossa oli paljon lehmiä ja talonväellä varaa tarjota kunnon juustokahvit seuraväelle.
Että onko se uskossa pysyminen ja vahvuus kiinni siitä, kuinka usein jaksaa käydä seuroissa.
Onko tarpeen mennä aina seuroihin, vai saako jäädä laiskottelemaan, jos tuntuu, että halauisi vain levätä. Varmaan myös seuroissa käynti voi rasittaa nykypäivän kiireistä ihmistä.
Ison perheen on työläs laittautua seuramatkalle, kun helpompaa olis vaikka kuunnella kotoa radioseurat. Kuitenkin meitä kehoitetaan tulemaan seuroihin, vaikka ei jaksaiskaan, ja varsinkin nuorten vuoksi, jotka pitää saada juurrutetuksi uskoon ja mikä tapahtuu parhaiten juuri viemällä heidät niin usein seuroihin, että he tottuvat siellä olemaan ja käymään.
Kun seuroissa käynnistä tulee tapa, sinne tulee lähdettyä, eikä jäädä löhöämään kamariin tietokoneen ääreen.
Ennen oli kaikki toisin. Seuroihin ei ollut mahdollista lähteä huonojen kulkuyhteyksien ja pitkien matkojen takia. Autoja oli todella harvassa 1950 ja 1960 luvulla, mutta 1970 luvulla alkoi olla jo autoja, joihin pakkaantui väkiä enemmän kuin ylilastiksi asti seuramatkoille.
Kun seuroihin pääsi harvoin, oli sinne meno juhlaa. Oulun syysseuroihin tultiin pitkän matkan takaa. Itse muistan ensimmäisestä oulun syysseurareissusta sen, kuinka samalla ostin ensimmäisen mustan puolipitkän nahkatakin oulun femilan liikkeestä ja tunsin hilpeyttä astellessani oulun rauhanyhdistykselle tuo muotitakki ylläni. Myös veljeni osti itselleen samanlaisen ja olimme polleata poikaa.
Kotimatkalla autossa oli väkeä niin, että kolmekkin istui päällekkäin.
Minun päälläni istui joku tyttö, johon halusin tutustua, mutta ujona poikana en saanut sanaa suustani. Sain sentään kysyttyä, että mistä kylästä sinä olet. Mehtäkylästä, tuli vastaus. Onko siellä paljon mehtää, jatkoin. Höh, on tietenni. Huomasin kyselleeni tyhmiä ja menin sanattomaksi.
Seuratouhuissa saa kyllä kallista aikaansa kulumaan, jos alkaa kaikkeen.
Nykyihmisen aika on niin kortilla, että sitä kaikkein tärkeintä, lepoa ei tahdo ihmispololle jäädä, mitä nyt yösydännä vähän.
Seuroissa kuulemma vain virkistyy, joten sinne on mentävä niin usein kuin ikinä mahdollista, sillä jos seuravälit harvenee, alkaa kuulemma myös usko hiipua. Näin nykyaikana, mutta ei ennen. Usko ei hiipunut, vaikka seuroissa käytiin vain 4- 5 kertaa vuodessa.
Kun harvoin silloin käytiin, sanaa kuunneltiin tarkkaavaisesti ja sanan säilä oli sellaista, että siinä pirtin seinähirsistä karstat pölisi ja ihmiset liikuttuivat.
Kun sai uskoa kerralla ne monen kuukauden synnit anteeksi, jaksoi taas, vaikka seuraväli oli pitkä.
Eikö nykyihminen pysy uskossa, jos ei käy joka viikonloppu ja vielä viikollakin seuroissa.
Onko seurat menneet ajankuluksi. Kun kuuntelet samansisältöistä saarnaa viikosta toiseen, saatat istua sanankuulossa melko passiivisena.
Ahmitko sinä seurapuhetta, vai herpaantuuko korvasi saarnan aikana niin, ettet muista, mitä siellä sanottiin.
Onko se niin, ettei uskovaisena voi pysyä, jos ei kuluta seurapenkkiä. Jos lukee kotona raamattua ja muuta hengellistä kirjallisuutta, eikö se anna niin paljoa sielunravintoa, kuin seurapenkin hinkkaaminen.
Katsoin tuossa kirjahyllyämme, ja siellä on ainakin 50 SRK.n kustantamaa kirjaa.
Emme ole ehtineet lukemaan niistä puoliakaan.
Kun jokin uusi kirja ilmestyy, se ostetaan tavan vuoksi kirjahyllyyn ja sinne se sitten unohtuu.
Pitäiski joskus jäädä seuroista pois ja istua mukavasti nojatuolissa lukien näitä SRK.n kirjoja.
Kun mennään ajassa taaksepäin 1950 - 1970 luvuille, ei varsinkaan syrjäisillä paikkakunnilla käyty kovin monesti seuroissa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei seuroja ollut paikkakunnalla kovin usein.
Olen itse kasvanut syrjäseudulla, jossa ei ollut seuroja joka viikonloppu.
Muistan, että seuroja oli kesäaikaan yhdet ja pääsiäisen aikaan toiset.
Sitten saattoi olla pirttiseuroja silloin tällöin jossakin isossa ja vauraassa talossa, jossa oli paljon lehmiä ja talonväellä varaa tarjota kunnon juustokahvit seuraväelle.
Että onko se uskossa pysyminen ja vahvuus kiinni siitä, kuinka usein jaksaa käydä seuroissa.
Onko tarpeen mennä aina seuroihin, vai saako jäädä laiskottelemaan, jos tuntuu, että halauisi vain levätä. Varmaan myös seuroissa käynti voi rasittaa nykypäivän kiireistä ihmistä.
Ison perheen on työläs laittautua seuramatkalle, kun helpompaa olis vaikka kuunnella kotoa radioseurat. Kuitenkin meitä kehoitetaan tulemaan seuroihin, vaikka ei jaksaiskaan, ja varsinkin nuorten vuoksi, jotka pitää saada juurrutetuksi uskoon ja mikä tapahtuu parhaiten juuri viemällä heidät niin usein seuroihin, että he tottuvat siellä olemaan ja käymään.
Kun seuroissa käynnistä tulee tapa, sinne tulee lähdettyä, eikä jäädä löhöämään kamariin tietokoneen ääreen.
Ennen oli kaikki toisin. Seuroihin ei ollut mahdollista lähteä huonojen kulkuyhteyksien ja pitkien matkojen takia. Autoja oli todella harvassa 1950 ja 1960 luvulla, mutta 1970 luvulla alkoi olla jo autoja, joihin pakkaantui väkiä enemmän kuin ylilastiksi asti seuramatkoille.
Kun seuroihin pääsi harvoin, oli sinne meno juhlaa. Oulun syysseuroihin tultiin pitkän matkan takaa. Itse muistan ensimmäisestä oulun syysseurareissusta sen, kuinka samalla ostin ensimmäisen mustan puolipitkän nahkatakin oulun femilan liikkeestä ja tunsin hilpeyttä astellessani oulun rauhanyhdistykselle tuo muotitakki ylläni. Myös veljeni osti itselleen samanlaisen ja olimme polleata poikaa.
Kotimatkalla autossa oli väkeä niin, että kolmekkin istui päällekkäin.
Minun päälläni istui joku tyttö, johon halusin tutustua, mutta ujona poikana en saanut sanaa suustani. Sain sentään kysyttyä, että mistä kylästä sinä olet. Mehtäkylästä, tuli vastaus. Onko siellä paljon mehtää, jatkoin. Höh, on tietenni. Huomasin kyselleeni tyhmiä ja menin sanattomaksi.
Seuratouhuissa saa kyllä kallista aikaansa kulumaan, jos alkaa kaikkeen.
Nykyihmisen aika on niin kortilla, että sitä kaikkein tärkeintä, lepoa ei tahdo ihmispololle jäädä, mitä nyt yösydännä vähän.
Seuroissa kuulemma vain virkistyy, joten sinne on mentävä niin usein kuin ikinä mahdollista, sillä jos seuravälit harvenee, alkaa kuulemma myös usko hiipua. Näin nykyaikana, mutta ei ennen. Usko ei hiipunut, vaikka seuroissa käytiin vain 4- 5 kertaa vuodessa.
Kun harvoin silloin käytiin, sanaa kuunneltiin tarkkaavaisesti ja sanan säilä oli sellaista, että siinä pirtin seinähirsistä karstat pölisi ja ihmiset liikuttuivat.
Kun sai uskoa kerralla ne monen kuukauden synnit anteeksi, jaksoi taas, vaikka seuraväli oli pitkä.
Eikö nykyihminen pysy uskossa, jos ei käy joka viikonloppu ja vielä viikollakin seuroissa.
Onko seurat menneet ajankuluksi. Kun kuuntelet samansisältöistä saarnaa viikosta toiseen, saatat istua sanankuulossa melko passiivisena.
Ahmitko sinä seurapuhetta, vai herpaantuuko korvasi saarnan aikana niin, ettet muista, mitä siellä sanottiin.
Onko se niin, ettei uskovaisena voi pysyä, jos ei kuluta seurapenkkiä. Jos lukee kotona raamattua ja muuta hengellistä kirjallisuutta, eikö se anna niin paljoa sielunravintoa, kuin seurapenkin hinkkaaminen.
Katsoin tuossa kirjahyllyämme, ja siellä on ainakin 50 SRK.n kustantamaa kirjaa.
Emme ole ehtineet lukemaan niistä puoliakaan.
Kun jokin uusi kirja ilmestyy, se ostetaan tavan vuoksi kirjahyllyyn ja sinne se sitten unohtuu.
Pitäiski joskus jäädä seuroista pois ja istua mukavasti nojatuolissa lukien näitä SRK.n kirjoja.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Riittävänä pitäisin nollaa (0) käyntiä vuodessa.
Aito usko ei tarvitse suggestiota tai uskottelua.
Sitä vain sohvalle nauttimaan kanavatarjonnasta.
:8)
Siinä saa ollakin aika jonglööri, jos sieltä töllöstä saa kaivettua eväitä uskonelämälle. Hyvääkin tarjontaa on, mutta kyllä saa olla kaukosäätimen kanssa tarkkana ja lasten kanssa myös. Ne kyllä katsois melkein mitä vain.
Itselle tuntuu että jos joutuisi jäämään seuroista pois,olisi viikko pilalla.
Se on sielunvihollisen kuiskuttelua, jos oppii olemaan seuroista pois, niin ei sinne enään tee mielikään.
Nuoret jotka ovat ulkomailla töissä, sanovat että on kuin taivasta maanpäällä kun seuroihin pääsee.
Kyllähän sen ymmärtää jos on vanha ja sairautta,niin ei aina jaksa lähteä. Itse kuuntelen netistä seuroja jos ja kun ei ole samaan aikaa omia seuroja.
Muistan joskus,kun itselle tuli tuollaisia ajatuksia, niin säikähdin,että miten ovat asiani.
Jos en olisi huolestunut niin "hukka" olisi perinyt.
Kyllä uskovainen ihminen tarvitsee sielun ruokaa.
Lueppa Taskilan eräs suviseura saarna, en muista nyt yht´äkkiä missä se oli, mutta hän sanoo,että jos lapsella loppuu ruokahalu,se kuolee, ja jos uskovaisella loppuu Jumalansanan nälkä niin siinä voi käydä kuolema.
Toivon sinulle seurahaluja ihan omaksi parhaaksesi :)
Joukossamme on näitä tapauskovaisia, joille seuroissakäynti on harrastus. Heillä on oma usko jo kuollut, tilalle on tullut yhteisöusko.
Jotkut käyvät seuroissa kerran kuussa, silti ovat aivan pienen paikalta uskomassa. Hälyttävää että nähdään sielunvihollisen kuiskutteluna se, jos ei vähintään kerran viikossa näyttäydytä paikalla.
Kovin tunnut onnistuneelta ihmiseltä uskovaiseksi...
Olen ollut joskus parikin kuukautta, etten ole seuroissa käynyt, mutta ei se tuntunut miltään.
Tuntui vaan, että virkistyi, kun sai olla välillä pois.Ulkomailla ei tietty ole seuroja usein, joten tottahan, kun harvakseltaan on, ne tuntuu mieluisalle pitkästä aikaa.
Eikö sun mielestä seuroihin voi väsyä.
Muistan, kun olin kansanopistossa nuorena poikana, niin siellä oli eräs kaveri, joka istui kuin tatti kaikki seurapuheet. Hän kehui, kuinka oli istunut liikkumatta paikoillan 3 tuntia yhtämittaa. Hän meni joka kerta etumaiseen penkkiin, jossa ei juuri muita ollut.
Näin hän halusi osoittaa seuroissa istumisen aktiivisuutta
Sinä siis vakuutat, ettei ole normaalia käydä harvemmin seuroissa. En kyllä ole itse havainnut, että mitenkään kärsisin siitä, jos olen pitemmänkin aikaa pois.
Mutta tottapa se pitää käydä siellä näyttäytymässä niinku tähänki asti.
Mutta onko niin, ettei yksin voi hartautta harjoittaa.
Ei määrä ratkaise.
itse kävin n. 1 kerta viikossa ja se oli "heille riittävä". Et kai rakas ystävä ihan tosissaan kysele tuollaisia. eiköhän se määrä ole siellä sydämmessä??????
Miten tuon sanomasi ymmärtäisi. Sinä puhut menneestä aikamuodosta, entä miten on nykyisin.
Ja keitä heitä oikein tarkoitat.
Alon tässä kehittää jotain keskusteluaihetta, kun niin paljon jaaritellaan joutavan päiväisillä asioilla. No niin, entisaikojen uskovaiset olivat syvämmeltään oikeita uskovaisia, vaikka heidän seuravälinsä oli pitkä.
4-5 kertaa vuodessa ei tunnu riittävän ainakaan täällä päin Suomea. Minä käyn vuosittain suunnilleen noin usein seuroissa paikallisella äryyllä, niistäkin pari pakollista keittiövuoroa, ja kyselyitä on kyllä tullut melko tiheään, että miksi se minun paikka on tyhjä. Olen luvannut, että saa siihen mennä istumaan jos minua ei näy.
niinkin, että ei väsymisen, sairauden takia jaksa lähteä vaikka haluaisikin. Minulla oli edellinen raskaus niin vaikea ja raskas etten voinut yksin käydä edes pienellä kävelylenkillä. Ei puhettakaan että olisin voinut lähteä seuroihin. Ja kaiken lisäksi pelko siitä,että nyt usko sammuu kun en voi lähteä seuroihin. Ja onhan venäjälläkin säilynyt uskovaisia vaikka on voinut olla vuosikymmeniä ettei ollut seuroja. Ja onhan nekin "seurat" ja voit muutaman ystävän kanssa jutella uskon asioista. En tietysti kehoita, että jää pois, mutta ihminen tarvitsee myös lepoa. Onko usko suorittamista? Vaikka olisin joka pyhä seuroissa ja ei olisi uskoa, mitä se auttaisi? Eräällä ystävälläni on masennusta ja paniikiihäriöitä ja seuroihin ja meno on hänelle kauhistus. Eikä tilannetta ainakaan paranna se, että ystävät kyselevät välikäsien kautta miksi ei käy seuroissa. Eikä se aina ole mitään sielunvihollisen kuiskuttelua. Voi olla ettet jaksa lähteä muihinkaan rientoihin.
Nykylestadiolaisuudessa on tyystin unohdettu ihmisen hiljaisuuden ja yksinäisyyden tarve. Seuroissa istumista ylikorostetaan uskon ravitsemisen muotona. Ihmisten ei anneta osallistua sanan kuuloon sen verran kuin kulloinkin tuntevat tarvitsevansa, vaan kaikki halutaan puristaa tässäkin asiassa samaan muottiin. Seurauksena on tuo edellisissä puheenvuoroissa kuvattu ilmiö, että toisten seuroissakäynnistä kyselemisestä on tullut vastenmielistä vallankäyttöä. Tyyliin "jos et käy seuroissa yhtä usein kuin minä, kyseenalaistan uskosi".
Miksi vl-uskovaiset käyvät seuroissa paljon, ilman seuroja lukuisia seuroja ei olisi ehkä yhtään vl-ihmistä, kaikki olisivat jotain muuta...Toivon mukaan seurat joskus vähenisivät ja ihmiset saisivat rauhaa ja aikaa perehtyä asioihin oikein kunnolla.
Sehän on hyvä, että nykyisin on meillä usein seuroja, pari kolmekin kertaa viikossa.Työssä olevakin voi paremmin sovittaa seuroissa käynnin.
Ei meidän tarvitse ottaa urakkaa seuroissa käynneistä.Menee silloin kun jaksaa ja muutenkin on sopiva hetki.
Monille sairaille esim. psyykensairaille joskus voi seuroihin meno olla todella vaikeaa, kun ei voi kohdata ihmisiä ja olo voi muutenkin olla nolla pisteessä. Silloin voi olla vapaa menemästä seuroihin.
Uskovaisen halu on käydä uskossa säilymisen vuoksi seuroissa, mutta vapautta pitää itselle tässäkin sallia,ettei se ala työstä käymään.
seuraväsymys on painanut päälle ja tulee mieleen syitä, joiden vuoksi nyt vois jäädä kotiin... mutta sitten kohta tulee jonkun lapsen ihmettelevä kysymys eikö me mennäkään tänään seuroihin. Kylläpä sitten tulee hyvä mieli, ja ihmeellistä voimaa taas kiiruhtaa Sanan kuuloon.
olla kiireinen ja kerkeämättä mihinkään ”tavalliseen”. Sitä pidetään sankarina, joka osallistuu erittäin harvoin, suhtautuu kriittisesti kaikkeen yhdessäoloon ”tavallisten ihmisten” kanssa ja säälittelee niitä raukkoja, jotka joka viikko näyttävät naamansa julkisella paikalla. Puhumattakaan että joku osallistuisi yhteisten asioiden eteenpäin viemiseen, he ovat säälittäviä, nörttejä, narussa talutettavia lampaita. Minä se olen itsenäinen, ajatteleva ja moderni, kun rakennan kynnystä yhä korkeammalle vaikeuttaakseni omaa lähtemistäni ja luodessani yhä tiiviimpää muuria muiden ihmisten päästä lähelleni.
On trendikästä kehua kavereille, että enpä ole kerinnyt nytkään kahteen kuukauteen seuroihin, kun on ollut niin kiirettä ja ei ole jaksanut. Jos kaverit ovat niin juntteja, että eivät ymmärrä, mikä autuus sisältyy tähän elämänmenoon, lähden paukuttelemaan henkseleitä nettipalstoille. Sieltä löytyy muitakin yhtä järkeviä ja omilla aivoilla ajattelevia… tänäänkään ei netissä mennyt kuin viisi tuntia kirjoitellessa nettipalstoille… siis haukkuessa niitä ihmisiä, joiden osana on olla haukuttavana. Voi tätä elämän ihanuutta!