Masennuksesta voi selvitä!

penni89 kirjoitti:

Se on niin ihmeellinen tunne, että kaikki voi mennä hyvin, se on niin outoa kun elämä ei satukaan enää. Tuntuu niin hyvältä kun voi nauttia elämän pienistä iloista aidosti ja kun ei tarvitse itkeä itseään iltaisin uneen. On outoa kun on hyvä olla tänään ja huominenkaan ei tunnu ainakaan vielä mahdottomalta. Se mitä haluan sano on, että masennuksesta voi parantua. Itselläni on masennus ja olen vasta itsekin parantumassa siitä. Haluan kuitenkin sanoa teille, että pahankin päivän jälkeen voi vielä koettaa paljon hyvää.

Itselläni ei oikeastaan ole mitään syytä miksi masennuin. Masentuminen ei tapahtunut hetkessä, mutta oireita alkoi olla jo kahdeksannen luokan keväällä. Silloin aloin myös tarkkailemaan syömistäni ensimmäisen kerran. Elämä sattui ja tuntui ettei mistään tule mitään. Hymyilin ja olin kuin mitään ei olisi, minullahan ei olisi mitään ongelmia. Ainoana ongelmana pidin painoani, vaikken silloinkaan ollut ylipainoinen. Silloin sain pahan oloni purettua piirtämiseen. Kannattaa tehdä jotain luovaa ja purkaa pahaa oloa siihen, se pitää saada pois itsestä se paha olo, pois sisältä.

Seuraavana kesänä kävin rippikoulussa ja isopappani kuoli vain päivä ennen leirin alkua. Ei sen minuun pitänyt vaikuttaa koska emme olleet kovin läheisiä, mutta silti itkin monet illat hänen takiaan. Konfirmaatiomessussani isopappa oli kuolleiden joukossa, vain sukulaiseni tiesivät asiasta. Koko sen kesän myös odotin koulun alkua. Kotona oli paha olla, en kestänyt itseäni, minuun sattui, en tahtonut muiden näkevän pahaa oloani, minulla piti olla kaiken hyvin. Kotona ahdisti, tahdoin kouluun.

Yhdeksäs luokkani alkoi sillä että ensimmäisenä päivänä koulussa sattui välikohtaus kun sanojani oli kesän aikana menty muuttamaan. Seurauksena oli että pelkäsin koulussa, pelkäsin ja ihmiset syrjivät minua. Olin syrjitty ja pelkäsin milloin ihmiset tulevat taas aukomaan päätään minulle. Pelkäsin että vanhempani saavat tietää että minua kiusataan ja syrjitään koulussa. Kuitenkin koulu tuntui paremmalta paikalta kuin koti. Joka viikonloppu vain odotin että pääsen taas kouluun.

Sitten syysloman jälkeen painoni kävi minulle taas kynnyskysymykseksi ja päätin että 15-vuotis terveystarkastuksessani painan sopivasti. Se sopivasti tarkoitti miltei liian vähän. lopetin koulu ruokailut, aloitin liikkumisen, seurasin painoani päivittäin ja aloin olemaan syömättä ja juomatta yli vuorokauden ajan. Pääsin tavoitteisiini, mutta aina tuntui että voisin painaa vähemmän. Laihduin 9 kiloa reilussa kuukaudessa. Kukaan ei tuntunut huomaavan sitä. Sitten viilsin myös ensimmäisen kerran rippilahja puukollani. Viilsin, laitoin suolaa haavoihin, tein vatsalihasliikkeitä ja kävelin 10 kilometriä päivässä, enkä syönyt kuin palan leipää yhdeksännen luokan jouluna.

Tiesin etteivät asiat ole hyvin. Mutta minulla ei ollut ketään kenelle puhua. Minä en tahtonut satuttaa vanhempiani, minä sanoin itselleni ettei minulla ole mitään ongelmia. Sitten sain suuni auki koulussa ja yksi poika alkoi kuuntelemaan minua. Hänelle annoin puukkoni, koska en tahtonut satuttaa itseäni ja hän opetti minut puhumaan itselleen. Luokkakaverini kertoi luokanvalvojalleni, etten syö ja sitä kautta vanhempani saivat tietää syömättömyydestäni ja painon putoamisesta. Terveyden hoitaja sanoi, etten saa enää laihtua ja minä aloin syömään koska en halunnut satuttaa vanhempiani enää. Aloin myös käymään terapiassa.

Poika joka opetti minut puhumaan ja kuunteli minua tuli poikaystäväkseni. Koko kevään leikin syömiselläni ja olin syömättä ja juomatta päivittäin 18 tuntia. Mutta painoni alkoi nousta ja nousikin miltei 10 kiloa ja luulin että paranin. Seuraava kesä meni loistavasti ja syksy, siihen saakka kunnes lukio alkoi tuntua uuvuttavalta ja aloin leikkimään syömiselläni. Poikaystävä katsoi huolestuneena vierestä, kuinka masennus otti taas vallan minusta, tällä kertaa ehkä vielä kovemmalla otteella. Aloin taas laihuttamaan ja laihduin kuukaudessa 7 kiloa. En jaksanut enää mitään ja elämä tuntui helvetiltä. Itkin miltei päivittäin poikaystävälleni ja hänkin alkoi masentua takiani.

Minä kärsin ja en jaksanut välittää enää asioista. Aloitin syksyllä lääkityksen masennukseen, mutta en huomannut sen vaikuttavan. Rajoitin syömistäni ja poikaystäväni kärsi nähdessään kuinka aloin kuihtua enkä laittanut palaakaan ruokaa suuhuni. Hän kärsi, minun oli kamala olla ja elämästä ei tullut mitään. Kävin toki terapiassa ja terapeuttikin huolestui tilanteestani. Varsinkin kun olin riippuvainen poikaystävästäni ja heti kun olin yksin aloin taas viiltämään. Terapeutti kertoi minulle osastohoidon mahdollisuudesta ja yhdessä poikaystäväni kanssa tuumimme että minun on paras mennä osastolle koska en jaksa elämää kotona.

Niinpä siis menin viime keväänä osastolle. Luulin että olen siellä vain pari päivää, ehkä viikon. Mutta osastojaksostani tuli 2 kuukautta. Tuona aikana sain aikaa miettiä asioita ja poikaystäväni jätti minut. Osastolla ajatukseni selkiytyivät ja huomasin kuinka riippuvainen ole ollut poikaystävästäni. Päätin että alan elää itsenä takia. Osastolla myös lääkitystäni vaihettiin, sillä on varmaan merkitystä nykyiseen parempaan olotilaani. Pääsin pois osastolta hiihtolomalle ja loma menikin vielä ihan hyvin.

Sitten taas romahdin. Enää en voinut olla syömättä koska syömistäni seurattiin. Alkoi viiltely kun vielä tiesin että oma puukkoni oli hävitetty. Viiltelin nilkkoihini ja hymyilin päivisin. Illat itkin. Koulussa ahdisti. Terapia ei sujunut ollenkaan terapeuttini kanssa, ei se koskaan ollut alkanut toimia. Sitten kerroin messessä entiselle poikaystävälleni että ei minulla nyt niin hyvin menekään kuin kaikki näkevät. Nilkoissani oli silloin vajaa 50 pientä viiltoa. Se olikin sitten paluu osastolle. Tällä kertaa pysähdyin todella miettimään elämääni ja päätin yrittää elää, vaikka itsemurhaakin olin vakavissani monesti harkinnut.

Pääsin kotiin ja viilsin vielä silloin tällöin. Sitten kuitenkin heitin teräni pois koska ajattelin, etten tee sillä enää mitään. Viiltely on niin turhaa ja tyhmää. Silti tein sitä ja kannan aina nilkoissani arpia. Netin kautta olin saanut ystävän ja pystyin jakamaan kokemuksia myös osastolta saatujen ystävien kanssa. Koulussa minua tosin vielä ahdisti ja sain kohtauksia jolloin tuntui ettei mistään tule mitään. Minun olin välillä todella vaikea olla ja kaikki oli ihan sekavaa. Kuitenkin selvisin siitä jotenkin. Sain myös koulussa kaverin. Terapeuttini vaihdoin ja sain toisen mielialalääkkeen käytössä olevan lääkkeen lisäksi.

Nyt kesä meni yllättävän hyvin vaikka välillä ylitse aina pyyhkäisee epätoivon aalto. Lukion toinen vuosi on alkanut hyvin ja kaikki tuntuu olevan hyvin. Elän päivän kerrallaan, enkä vaadi itseltäni liikoja. Tahdon tukea toisia masennuksesta ja pahasta olosta kärsiviä. Tiedän miltä masennus tuntuu, tiedän mitä on itsemurhan ajatteleminen ja itsensä vihaaminen sekä vahingoittaminen. Masennuksesta selviää vain puhumalla ja paraneminen on pitkä prosessi. Jos haluatte niin minulle voi laittaa sähköpostia osoitteeseen [email protected]

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä