Miten äidit pystytte tekemään kaiken? Mistä saatte voimaa ja miten lepäätte ja rentoudutte?
Minun päiväni alkavat olemaan ylivoimaisia... Herään n. 5.30, juon kahvin, lähden koiran kanssa ulos, käyn suihkussa, laitan itseni, herätän lapsen ja hoidan sen lähtökuntoon. Vien lapsen hoitoon ja töissä olen klo 08.00. Pääsen töistä 16.00, haen lapsen, olen kotona n. 16.30-16.45. Käytän koiran ulkona hoidan lapsen (annan ruoan ynms), sitten pääsen itse syömään, sitten siivoan, sitten hoidan jälleen koiran ja laitan lapsen nukkumaan. Klo on joka ilta n 20.00 ennen kuin voin itse istahtaa alas. Joo ja tiedän, jokainen äti tekee kaiken tämän, ja muilla äideillä ei ole pesemättömiä pyykkejä ja astioita. Miksi minä en kykene samaan kun muut äidit? En ole edes yksinhuoltaja.
Minun päiväni alkavat olemaan ylivoimaisia... Herään n. 5.30, juon kahvin, lähden koiran kanssa ulos, käyn suihkussa, laitan itseni, herätän lapsen ja hoidan sen lähtökuntoon. Vien lapsen hoitoon ja töissä olen klo 08.00. Pääsen töistä 16.00, haen lapsen, olen kotona n. 16.30-16.45. Käytän koiran ulkona hoidan lapsen (annan ruoan ynms), sitten pääsen itse syömään, sitten siivoan, sitten hoidan jälleen koiran ja laitan lapsen nukkumaan. Klo on joka ilta n 20.00 ennen kuin voin itse istahtaa alas. Joo ja tiedän, jokainen äti tekee kaiken tämän, ja muilla äideillä ei ole pesemättömiä pyykkejä ja astioita. Miksi minä en kykene samaan kun muut äidit? En ole edes yksinhuoltaja.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Hei.Kun olin itse töissä vielä juhannusta ennen meillä isä hoiti tyttöä kotona(nyt 2,5v) ja mä menin puoli 5 töihin,toimin siivoojana tuossa 1-2km päässä,kävelin sinne ja tein 8h päivän,tulin kotiin ja tiskit ootti ja kämppä levällään,ruoan tekoon jos ei mies ollut innostunut tekeen,lapsen kans ulos ja pyykkikone päälle,tavarat paikoilleen ja imurointi jne...illalla lapsi kylpyyn ja ite suihkuun ja nukkumaan joskus 11 aikoihin kun pitäähän sitä miehen kans viettää aikaa kahdestaankin...pettynyt olin kun ei käyny paljon koskaan ulkona ennen ku mä tulin töistä...sitten mut irtisanottiin poissaolojen takia,kärsin ahdistuksesta ja hain apua ja olen tällä hetkellä traumaterapiassa.Nyt olen ollut kotona juhannuksesta asti ja mies on työttömänä,käytännössä mä hoidan tyttöä koko päivän ja mies mun terapian ajan ja välillä kun tarvii.Kämppä on siisti ja kaikki tulee tehtyä ajallaan.Ehkä olen niin siisti ettei oo kiinnostusta lapsen lisäksi muuhun.Ja olen raskaana viikolla 29 ja lapsi lähtee päiväkotiin 1.11,jää paljon aikaa vain siivoilla ja levähtää.
Pitäisikö minunkin hakea apua jostain? Molemmat käymme töissä, olen yrittänyt tehdä kauheasti ylitöitä jotta saisin somistettua asuntoa. Työttömyys ei tulisi kuuloonkaan. Meillä on 200 neliön omakotitalo jonka vuosi sitten ostimme. Apua olen yrittänyt hakea urheilusta ja koiran kanssa harrastamisesta mutta nykyään olen niin väsynyt etten pystyisi edes ajattelemaan koiran koulutusta. Lisäksi tuntuu että vaikka kuinka siivoaa niin aina on sotkuista. Entä miten rentoutua? Parisuhde menee todella huonosti mikä vaikuttaa yöuniin. Olen alkanut heräillä vähän väliä ja yöllä kun herään tuntuu kuin iskisi paniikki.
Ajattelin vaan että kyllä sä pystyt,kunhan vähän suunnittelet...itse pistän aina pyykkikoneen päälle ennen kuin mennään ulos,kauppaan tai teemme jotain muuta,sitten laitetaan lapsen kans kuivumaan ne kun ehditään ja vessan pesu sama juttu,tyttö pesee leikkimoponsa samalla kun mä pesen lavuaarin ja pytyn...jne...aina vähän kerrallaan ja silloin kun siltä tuntuu että ehtii ja jaksaa.Ei kannata tehdä mitään siivouslistaa,jota on pakko noudattaa,se vaan stressaa.Tärkeysjärjestykseen asiat.Kun on vapaa aikaa tekee mitä on suunnitella aikaisemmin ja loppu ajan on vaan,lukee lehtiä ja ottaa rennosti...ja miehelle pitäis antaa hommia myös,jotain pientä ainakin...
Hei. Kolmen lapsen äitinä ja kaupan kassana en jaksanut..
Nyt kotona paniikkihäiriön ja ahdistuksen takia, ja itseni irtisanoneena-rahattomana..
Mikä oli siis hinta siitä, kun stressasin itseni töissä ja kotona, aamutoimet-töihin-lapset kotiin-ruokaa-pyykkiä-siivousta-työmurheet-miehen kanssa ongelmat- Ja tässä lopputulos.
Mieluummin olisin töissä, ja olisin oma entinen itseni, kuin nyt ,minä sairauksia ja joka asiaa pelkäävä, ahdistunut ja onneton äiti.
Toivon, että saat asiasi järjestykseen ja jaksat, tai hae hiukan sairaslomaa tai puhu jollekin, se auttaa.
Kaikkea hyvää sinulle.
Miten miehesi laita? Erositteko? Itse olen miettinyt eroa, mutta pelottaa tulevaisuus. Työpaikkani on epävarma. Vaikka minulla onkin vakituinen työsuhde, yrityksen tulevaisuus näyttää epävarmalta. Miten sitten jos eroan, minulla on pieni lapsi, koira ja todennäköisesti vuokra-asunto. Miten pärjäisin työttömänä yksinhuoltajana? Niin kauan kun olen mieheni kanssa olen kiinni tässä työpaikassa. Mieheni ei katsoisi työttömyyttä eikä mieheni tulot riittäisi ylläpitämään nykyistä asuntoa. Olen jopa miettinyt että luopuisin mielelläni asunnosta mutta uskon että asunnosta luopuminen ajautuisi joka tapauksessa eroon.
Emme ole eronneet, asumme myös omakotitalossa, mutta siitä meillä ei ole onneksi velkaa. En edes ajatellut eroavani, meillä on ollut todella vaikeaa, minun neurooseista johtuen, yöllä heräilen haukkomaan henkeäni ja istun sängyn vierellä odottaen sydäriä, mutta joskus on jo parempikin olo, ja uskallan jopa lasten harrastusten pariin, ajatellen etten ajanut edes autoa hetkeen aikaan.
Vihaan itseäni, heikkouttani, mutta on vain hyväksyttävä se tosiasia että olen mikä olen.
Toisaalta, voisi olla huonomminkin, mies olisi voinut jättää, tai olisin esim. alkanut käyttämään alkoholia ahdistukseeni, niin ei ole onneksi käynyt.
Eihän tuo ole heikkoutta? Mielestäni olet päin vastoin vahva... Minusta irtisanominen vaatii vahvuutta. Ja olet pystynyt tekemään oikeat ratkaisut joilla saat itsesi kuntoon. Olet saanut pidettyä perheen kasassa ja monesti lapsilla on parhain olla silloin kun äiti on kotona.
Nyt otapa pieni breikki - viikko lomaa tai sairaslomaa töistä ja lepoa ja mieti tarkkaan asioita. Moni ihminen väsyneenä ja ylistressaantuneena "löytää" syyn kaikkeen paskaan puolisostaan ja eroaa, vaikka todellinen syy on ihan jossain muualla. Tottakai väsymys heijastuu myös parisuhteeseen ja kriisiyttää sitä, mutta parisuhde on toisaalta myös se suurin voimavara kun tilanteesta lähdetään toipumaan.
Ihan oikeasti, järjestä nyt itsellesi hetki sitä lomaa keskittyä perheeseesi, jotta pystyt miettimään mitä oikeasti haluat ja jaksat ja miten puolisosi voisi tilannetta helpottaa osaltasi. Yksinhuoltajana et ainakaan helpommalla pääse - päinvastoin uupumus iskee rankemman kautta ja sitten oletkin itse sairaalahoidon tarpeessa ja lapsi sijaisperheessä hoidossa - sitä tuskin haluat uupumuksesi takia. Pysäytä oravanpyörä ennenkuin on liian myöhäistä.
Luin uudestaan viestisi...olen todella huono neuvomaan rentoutumisesta kun tuntuu etten ite oo ikinä osannut rentoutua oikeasti.Nyt olen yksin kotona,tyttö mummolassa yötä ja mies mani kaverin kans kahville...mietin kokoajan et jos alkais siivoon,veis matot ulos jne...mutta ehkä pitäis vaan olla kun alkaa tuo mahakin jo vetäytyyn kovaksi vähän väliä,onneksi ei kuitenkaan supistele,mutta järki päähän,ei kannata ottaa riskejä,kukin rentoutuu omalla tavallaa,kunhan saa mahdollisuuden siihen aika ajoin...
kun oravanpyörä oli pahimmillaan palkkasin siivojan!
Hän kävi meillä kerran kuussa (omakotitalo) 4 tunnin ajan siivoamassa: vei matot ulos ja pesi lattiat ym.
Se maksoi joka kuukausi 100e MUTTA siitä saa 60% takaisin verotuksessa, eli todelliseksi hinnaksi jäi alle 50e.
Tämä helpotti meidän arkeamme.
Hyvä kysymys!! Mistä äidit saavat voimaa...miten lepäätte,rentoudutte -tosi hyviä kysymyksiä.
Aloin itse miettimään näitä ja huomasin että ekaan kysymykseen on helppo vastata :)
- Lapsista se voima tulee!!! Vaikka äitiyteen liittyy niin paljon vastuuta, työtä, moniosaamista jne. ja joskus tuntuu ettei kertakaikkiaan kestä eikä jaksa lapsiakaan niin silti ne on ne lapset mitkä antaa voimaa ja saa jaksamaan.Koen että saan lapsiltani päivän aikana paljon enemmän onnellisuutta ja iloisuutta mitä "annan itsestäni".
Ilman lapsiani olisin takuulla paljon stressaantuneempi ja ahdistuneempi.
Toiset kysymykset...ne oli paljon vaikeampia!
Kun tuntuu ettei ole mahdolisuutta levätä milloinkaan. En muistakaan milloin olisin viimeksi ollut oikeasti yksin enempää kuin puolta tuntia kerrallaan. Sitä niinsanottua Omaa Aikaa; muistelen että sellaista on olemassa ;) mutta sitä en muista miltä se tuntuu.
Rentoutuminen saattaa siten olla vähän hankalaa,varsinkin jos toivoo tai odottaa sellaista hetkeä että saisi rentoutua rauhassa.
On meilläkin pesemättömiä pyykkejä, likaisia astioitakin löytyy altaasta aina , mitä sitten!?
Olen vähän sitä mieltä että niin niitä löytyy kaikilta!!! TÄytyy olla tosi neuroottinen ja stressaantunut ihminen jos koti on aina tip top!
Sitäpaitsi jos koko ajan kulkee rätti kädessä, imuri toisessa, niin hitonko hyötyä siitä on kellekään?! Kohta koti on kuitenkin taas "kodikkaasti sekamelskainen". Itse siinä väsyy eniten, eikä lapsetkaan nauti niin paljon siististä kodista kuin äidin antamasta ajasta!!!
Ne kodit mihin mennään kylään ( jotka on niitä siistejä koteja) on vartavasten siivottu juuri ennen vierailun alkamista että vieras luulisi että siellä on aina siistiä =) eikös?!
Sulla on tietysti työ, joka jo yksistään väsyttää. Siihen päälle lapsen, koiran ja kodinhoito -ei ihmekään jos tuntuu ettei kykene huolehtimaan kaikesta 100%.sti! Älä edes vaadi itseltäsi sellaista!
Jätä joku ilta siivoamatta, hyödynnä kotiäitien pelastusta;valmisruokaa , vaadi mieheltäsi omaa panostustaan kodinhoitoon! Ethän sinä yksin ole vastuussa kaikesta vaan yhdessä puolisosi kanssa! JOs puolisolla ei ole haluja osallistua mihinkään niin keskustele kunnolla asiasta;kerro miten väsynyt olet, kerro miltä tuntuu olla niin uupunut arjen pyörittämiseen että et ole enään onnellinen...yritääkää yhdessä löytää joku ratkaisu!
Onko sinulla minkälainen tukiverkosto? Isovanhempia, kavereita, työkavereita, napureita jne jne. mistä voisit pyytää lapsenlikotusta että itse pääsisit vaikka harrastamaan pariksi tunniksi jotain sinulle mielekästä. Koirankoulutusta tms.
Oma henkireikäni on pitkät kävelylenkit.Yleensä ainakin yhden lapsen kanssa, useimmiten heitä on mukana 2 tai 3. Toinen mielekäs harrastukseni on lukeminen. Yöllä kun lapset nukkuvat, ota kirjan ja luen sekä nautin siitä hiljaisuudesta mikä talossa vallitsee.Miehen kanssa otamme viikonloppuna parit lasit viiniä, teemme yhdessä hyvää ruokaa ja kuuntelemme musiikkia, pelailemme pelejä lasten kanssa, kun lapset nukkuvat niin nautimme toistemme seurasta,juttelemme kaikesta maan ja taivaan välillä, joskus innostumme tanssimaan parit hitaat kynttilänvalossa, tai olemme vaan lähekkäin hiljaa. Meillä on hiljaista vain öisin;)
Meillä on siis 4 lasta, vanhin jo lähes esimurkkuikäinen, nuorin vasta vauva. Omaa aikaa on siis tosi harvoin kun mieskin tekee sellaista työtä että on paljon poissa kotoa. Minä olen täysin kotiäiti, työtä ei siis ole odottamassa kunhan hoitovapaat on pidetty.
Meillä siis riittää sitä siivousta, ruuanlaittoa, läksyntekoa, erotuomarointia, harrastuksiin kuskausta jne ( tätä tarkoitin alussa mainitsemallani moniosaamisella; saa olla 24/7 siivoaja, kokki, opettaja, erotuomari, leikinohjaaja, "sairaanhoitajakin" ,autonkuljttaja... ai niin ja vielä sekin vaimo! )
Täytyy myöntää että äitiys on vienyt minut niin syvälle tähän mailmaan että en aina muista edes että on muutakin elämää kuin koti.
Kyllä, olen välillä niin puhki kuin ihminen vaan voi olla! KYllä, ihmettelen joskus selviänkö tästä täysipäisenä vai alkaako jossain vaiheessa iso pyörä heittää;) ja myönnän että välillä kihisen kiukusta ja itken väsymystäni,kun tuntuu ettei kertakaikkiaan jaksa mitään!
Mutta seuraavana hetkenä, kun oma pieni tytär tulee ja halaa sanoen että olen maailman kiltein ja kaunein äiti, tai kun vauvani antaa ison, limaisen pusun poskelleni, tai kun koululainen sanoo että olen paras ope ikinä, tai kun melkein murkkuikäinen tulee syliini ja halaa minua - Niin silloin tiedän että taas jaksan :)
Olen ajatellut muutenkin että nyt elän tätä aikaa, mutta tämä kausi elämästä on äkimmin ohi kuin osaan kuvitellakaan. KOhta lapseni ovat isoja ja minä vanhempi. Sitten minulla on sitä omaa aikaa, yhteistä aikaa puolison kanssa ja erilainen elämä muutenkin. Nyt kuitenkin haluan nauttia tästä äitiyden monisävyisyydestä täysin rinnoin (sanan varsinaisessakin merkityksessä ;) ) ja sen teenkin.
Siivota ja pyykätä kerkiää eikä pölytkään karkaa minnekään!
Älä vaadi itseltäsi liikaa!
Oikein paljon jaksamista kaikille äideille ja isille toivotellen Mai
Tein päätöksiä oman elämäni kohdalle. Yritän lakata stressaamasta urasta. Ajattelin että teen vielä yhden viikonlopun ylitöitä tälle vuodelle ja sen jälkeen otan pekkaset käyttöön ja vietän laatuaikaa tyttäreni kanssa :) Miehen kanssa sain sovittua että kun teen viikonlopun taas töitä, tämä lupaa siivota. Tuli niin hyvä mieli tuosta viestistä minkä kirjoitit. Ja kun itse alan ajattelemaan niin hyvä mieli ja jaksaminen tosiaan tulee niistä ihanista pienistä hetkistä kun luen lapsen kanssa Nalle Puh iltasatuja tai katsotaan Walt Disney elokuvia yhdessä. Sitten pitkät metsälenkit koirat kanssa... Ne auttaa jaksamaan :)
suorittaja
Kirjoittanut: suoritti: 2.11.2006 klo 09.56
syntyi, kasvoi, opiskeli, teki kolmea duunia, nipun lapsia ---> sairastui pahasti ---> oravanpyörä pysähtyi ---> eläkkeellä pää sekaisin.
Nyt miettii, kuin kasvattaisi kolme teiniään: "miten elää ja mihin maailmaan"?????
Terveisin: "Suo, kuokka, Jussi ... ja sen suorittaja eukko"
Lisäisin vielä, että löytyy koira, auto, omakotitalo, ex-vakkariura ym. ... vain terveys puuttuu.
Jotenkin alan kokoajan enemmän uskoa siihen että ura ja lapsiperheen arki eivät kulje käsikädessä... Itsekin olen edennyt uralla hirmuista vauhtia, palkka nousee, työt lisääntyy, vastuu kasvaa ja pian huomaat että olet joko kirjanpitäjä tai äiti... Olen ollut nyt niin paljon töissä ja miettinyt kotona työasioita että ne arjen pienet onnelliset asiat ovat muuttuneet painajaisiksi...
Parisuhde kaatuu, ei kaadu, kaatuu, ei kaadu, kaatuu ja tämmöistä rataa...
...
minun onneni on kuitenkin se, että en tunne itseäni mitenkään luuseriksi pitkän sairastumisoikeustaistelun ja monen työkokeiluyrittämisen jälkeen. Tunnen itseni kaiken antaneeksi työuupuneeksi, ihmiseksi, naiseksi, kolmen lapsen äidiksi, vaimoksi ...
Tunnen siis olevani selviytyjä, vaikka nykyään ihmisarvomittarinani ei olekaan suorittaminen, vaan jokaisella on ihmisarvo syntymässä ... riippumatta siitä, mitä kukin elämässä tekee.
Elämä on valintoja. Nainen ei voi tehdä miehen työuraa "synnytykset kapellimestareina".
vastata :)
Olen elänyt tuon saman, mitä sinä nyt :)
Jokainen äiti joka lapsen saattaa maailmaan, siitä pystyy huolehtimaan ja sen pystyy kasvattamaan aikuiseksi on oman elämänsä selviytyjä :)
Raamattukin sanoo: "Nainen kivulla synnyttäköön ja mies otsa hiessä leivän tuokoon ..." - ei se Jumalakaan antanut naiselle, Paratiisista karkoittamisen ohella, "omena synnin" tuomioksi kahta asiaa: nainen kivulla synnyttäköön ja miehen työuran tehköön ...".
Jumalakin tajusi, että kyllä se nainen jossain vaiheessa tuon työtaakan alle kaatuu - mitä nykynainen yrittää SUORITTAA :)
Ja näin se elämä jatkuu - tsemppiä sinulle "väsynyt" ja kaikille muillekin äideille ja Suomen naisille.
Muistakaamme, että meillä on kuitenkin kaunis, vapaa Isänmaa ja kohta itsenäisyyspäivää vietämme taas. Tähän loppuun laitan teille kaikille äideille runon, jonka isoäitini on sodan aikana kirjoittanut runokokoelmassaan. Toivon, että saatte sitä samaa voimaa siitä, mitä minäkin olen omassa elämäntaistelussani saanut.
ELÄMÄN VOITTO
Tuli kenttäposti ja pojalta tieto,
ett´ ei pääse matkalle auttamaan.
No, vaikeinta tässä nyt ei sen sieto,
ja miehethän siellä nyt tarvitaan.
"Pois, äiti, etkö jo ennätä sieltä,
olen kuullut, jo menneet on monet muut.
Kai muistit, että pois tulijain ´tieltä´
oli tuhottava ne omenapuut.
Ma olisin, äiti, niin halusta tullut
jo niiden vuoksi ja kaiken muun,
mut täällä ne hyökkäilevät kuin hullut,
ei päästä me nyt majan muutteluun."
Se vielä. Hän muisti, ja hymyili sille,
kun nuoret olivat innonneet:
"ei meidän omppuja ryövääjille!
Puut nurin, jos pääsevät, penteleet!
Ne puut kyllä saisivat olla nyt sillään,
jos sydän ei vaatisi vihloen:
"Pojan toivomusta ei evätä millään
voi nyt - ties vaikk´ oisi viimeinen."
Vaan millä ne tässä nyt viel´ nurin saisi
- ei sahata jaksa, jos ehtisikään.
Mut entä - jos kuolemanrengastaisi-
ne kirvein ehtisi kiertelemään
ja pienikin kuoreton rengas puussa
elon mahlat päästäisi vuotamaan.
Kun talvi jo taivalsi maaliskuussa,
ei siihen menisi kauaakaan.
.....
Nyt siinä seisoivat, tuomitut omenapuut,
- ja lomista oksien, jäisten ja lumekasten,
katsoivat kasvot kaivatut omien lasten,
nyt vakaina veitikkasilmät ja hymyittä suut.
Ja - aivan hassua - puhuivat omenapuut:
"Me kaikki olemmehan sinun lapsiasi,
elämän multaan innolla istuttamasi,
hellästi vaalimasi ja hoivaamasi,
kauniisti kasvattamasi ja rakastamasi.
Sinäkö äiti, nyt veremme vuodattajaksi?
Eikö jo talvemme kylliksi kuoloa tuonut?
Eikö jo hankemme kylliksi hurmetta juonut?
Vieläkö sinäkin rupeat tuhoajaksi?
- Luulimme sinua kaikkea rakastavaksi."
Heltisi kirves sormista pitelevistä.
Kuplehti kuvia elämän eilisistä.
Taimia, pieniä puita ja suuria puita,
suvien lämpöä, talvien kylmiä kuita
paikalla tällä raataen, kylväen, niittäin,
elämää vaalien, elämää siunaten kiittäin,
elämään luottaen ain' oli eletty tässä.
Vierivät vietetyt vuodet, kuin tervehtimässä
ajatusvirralla muistoilla täplitetyillä
kunnes - maailmanlaajalla syleilyllä
hän kahmaisi kaiken ja puristi rintaansa vasten,
kotinsa, omenapuunsa ja elämät lastensalasten,
aikojen aamusta ikuisen iltaan asti
hän rakasti kaikkea, rakasti rajattomasti
ja tiesi: kohoa ei käsi tuhoajaksi.
Jos tuhottavaa, sen tuhota saivat muut.
Elämä voitti. Säilyivät omenapuut.
Kuin unesta havahtuneena hän viimein lähti,
asteli aatoksissa ylitse pihan
- ja unohti onnellisesti omenapuut.
Tienvarteen saapuilivat jo lähtijät muut
- oli autojen tulemisaika siis lähellä ihan.
Ei ehtinyt ounastella outoja tapahtumassa,
ei tutkia osaansa julmassa tragediassa,
ei arvailla, ett´ oma sydän se haasteli kai,
vaikk´omenapuilta se äänen ja muodot sai.
Vain kiireinen tuvassa käynti, lujemmin huivi
ja askelin ankein hän oudolle tielleen lähti;
viivähti vielä pihapoluilla tovin
ja sulki kotinsa portin, kuin viimeisen kerran.
Poskelle karannut kyynel tuulessa kuivi.
Hiljeni piha. Hämärää tiuhentuvaista.
Tummeni tupa. Ikävä ikkunat pyyhki.
Omenapuissa äiditön orpous nyyhki.
Tulena loimotti taivaan itäinen kaista.
Mut avaruudessa jossain, kaukana, kaukana kovin,
tähtimeressä Elon ja Kuoleman Herran,
joku elämän voittoja kirjaava elämäntähti
oli käynyt pienen hivenen kirkkaammaksi.
Huhtikuu v. 1940
(A.P.)
Ja muistakaamme naiset, että meillä on ne rakkaat MIEHET meidän rinnallamme jakamassa tätä arkielämäämme - emme ole yksin: sitä kutsutaan sitoutumiseksi ja tukeutumiseksi tai jopa RAKKAUDEKSI :)
"... NIIN MYÖTÄ- KUIN VASTAMÄESSÄ ..."
... mä en sua hylkää!
Tämä on minun onneni pohja nykyään :)