Hei vain!
Ongelmani koskee sitä, kun jokunen vuosi ollessani tietyllä paikkakunnalla opiskelemassa hakeuduin paikalliseen mielenterveystoimistoon jossa sitten viikoittain kävinkin. Kevään lopulla kysäisin diagnoosiani ja he hyvin varovasti sanoivat että minulla on tarkemmin määrittelemätön persoonallisuushäiriö. No, kesä meni ollessa, hyvin sekavissa ja ahdistuneissa tunnelmissa, ja sitten päätin ottaa syksyn tullen yhteyttä oman paikkakuntani mieleterveystoimistoon. Siellä sitten tulikin ravattua, eikä heitä kiinnostanut jo aiemmin saamani diagnoosi jonka pohjalta minun olisi pitänyt lähteä etsimään terapeuttia. Lääkäri oli mukava, mutta osa lääkäreistä oli kai sitä mieltä että feikkasin ja sanoivat että terapiaa ei tipu, koska olin kuulemma liian päättämätön suunnitelmieni suhteen. Sanoin nimittäin että en viihdy täällä... Millä voi kai tarkoittaa kaikkea ja mitä hyvänsä. Viimein, kyllästyttyäni perheterapiakoulutuksen saaneeseen antiterapeuttiini, aloin puhua ihan ilkeyttäni siihen sävyyn että oksat pois... Loihdin hienoimmat visioni hänen korviensa kuultaviksi ja silmiensä nähtäviksi jolloin hän huuli pyöreänä alkoi kynä sauhuten tehdä muistiinpanoja. Minä liukenin kahdeksi vuodeksi tieheni, hankin itselleni peruskoulutusta ja elämänkokemusta, matkustelin, ymym normaalia. Tänä syksynä tuntui elämäni taas niin tyhjältä (olen bipolaari, vuodenaikojen vaihtelut... hrrsshh...) ja kaikki muukin... rakkaussotkuja ja työsotkuja kunnes nekin sitten päättyivät ja olen saanut onnellisesti vain olla.
Tällä hetkellä syön tasoittavia mutta ei niistä oikein ole mihinkään, masennuspuolella... Olen vihjannut että en olisi ehkä aivan työkuntoinen ja kaljaakin on taas alkanut mennä. Ensimmäisen kerran kun menin lääkärille minulle määrättiin niitä kunnon vanhanajan neuroleptejä jotka olivat aivan sanoinkuvaamattomia (kismet). Silloin soitin lääkärille (jota ei saanut kiinni, yllätys numero varattu...) ja kun vihdoin sain hänet kiinni niin melko äkeästi hän suostui minulle tasoittavani määräämään. Nämä tietynmerkkiset aiheuttavat monirakkulaista munasarjasyndroomaa ja joskus maksavikaa ja verenkuvaa olisi siksi seurattava tarkasti. Sellaista ei ole itseltäni vielä otettu.
Ehdotin lääkkeen vaihtoa kokeilumielessä toiseen, masennusta poistavampaan ja tavallaan turvallisempaan mutta ehdotukseni teilattiin, vaikka sanoin lihoneeni lääkkeen ansiosta. Isäni lihoi 150 kiloiseksi aikoinaan syödessään tiesmitä hevishittiä enkä ajatellut päätyä aivan samanlaiseksi. No, ehkä jos kuolen sydänpysähdykseen säästyy muutama euroa?
Minusta vain näyttää siltä että mikään ei suju. Olen tyytyväinen elellessäni itsekseni pientä elämääni, chillaillen. Ei mulla ole kiire minnekään kiireiselle työpaikalle tai kävelemään jonkin turhan oppilaitoksen käytäviä kantapäät sisäänpäin samalla kun muut juhlii tai ainakin on vähemmän vastahakoisia ja estyneitä kuin minä. Sanoinkin sen sille terapeuttiämmälle. Ehkä saan sähköhoitoa tästä hyvästä? Tai siitä etten kertonut hänelle kaikkia ajatuksiani? Tai siitä, että minulla ON omia ajatuksia. Ehkä hieman kaljanhuuruisia mutta ketä se haittaa?
Olen niin surullinen. Pelottaakin. Kaikilla muilla tuntuu olevan valtaa ja minä joka en ole tehnyt mitään löydän itseni tyrmästä jonne ilkeä oikeudenpalvelija on minut ja kaltaiseni heittänyt. Jos meillä on liian hauskaa keskenämme, täytyy vian olla lääkkeissä. Ei älyssä, näkökulmassa, elämänpolussa tai jossain mitä heillä ei ole koskaan ollutkaan.
Minua ei kukaan kuuntele. Siksi maalaan mieluummin laulavan taulun. Musiikista tykkää kaikki. Mikroaaltouunini hyrisee kun laitan kaakaoni kuumenemaan.
Saisinpa olla kauan yksikseni, niin kauan että kun nousen jonain sen tarkemmin määrittelemättömänä hetkenä vuoteestani, leviänkin lasihelminä lattianrakoihin.
Mistä saan terapeutin joka kokoaisi minut ja kuinka saan Kelan kustantamaan jotain kun en halua mitään? Vai pitäisikö vain yrittää ihmissuhdetta jonkun kanssa, mitä en aivan oikeasti halua. Pitäisikö paeta jonnekin? Vaiko unohtaa kaikki koulutetut "auttajat" ja auttaa itse itseään? Vaiko uskoa se että yhteiskunta on hyvä ja mukava ja enimmäkseen oikeassa, kun ihmisten oikeuksia riistetään kaikenaikaa. Arrgghh...
Noh, ehkäpä mulle seuraa tästä hyvästä riistoa, nimittäin vapaudensellaista. Ei siinä muuten mitään mutta sitten mun eläimeni kuolee ja se taas tekisi minusta hyvin, hyvin vihaisen...
Taidan olla humalassa.
Ongelmani koskee sitä, kun jokunen vuosi ollessani tietyllä paikkakunnalla opiskelemassa hakeuduin paikalliseen mielenterveystoimistoon jossa sitten viikoittain kävinkin. Kevään lopulla kysäisin diagnoosiani ja he hyvin varovasti sanoivat että minulla on tarkemmin määrittelemätön persoonallisuushäiriö. No, kesä meni ollessa, hyvin sekavissa ja ahdistuneissa tunnelmissa, ja sitten päätin ottaa syksyn tullen yhteyttä oman paikkakuntani mieleterveystoimistoon. Siellä sitten tulikin ravattua, eikä heitä kiinnostanut jo aiemmin saamani diagnoosi jonka pohjalta minun olisi pitänyt lähteä etsimään terapeuttia. Lääkäri oli mukava, mutta osa lääkäreistä oli kai sitä mieltä että feikkasin ja sanoivat että terapiaa ei tipu, koska olin kuulemma liian päättämätön suunnitelmieni suhteen. Sanoin nimittäin että en viihdy täällä... Millä voi kai tarkoittaa kaikkea ja mitä hyvänsä. Viimein, kyllästyttyäni perheterapiakoulutuksen saaneeseen antiterapeuttiini, aloin puhua ihan ilkeyttäni siihen sävyyn että oksat pois... Loihdin hienoimmat visioni hänen korviensa kuultaviksi ja silmiensä nähtäviksi jolloin hän huuli pyöreänä alkoi kynä sauhuten tehdä muistiinpanoja. Minä liukenin kahdeksi vuodeksi tieheni, hankin itselleni peruskoulutusta ja elämänkokemusta, matkustelin, ymym normaalia. Tänä syksynä tuntui elämäni taas niin tyhjältä (olen bipolaari, vuodenaikojen vaihtelut... hrrsshh...) ja kaikki muukin... rakkaussotkuja ja työsotkuja kunnes nekin sitten päättyivät ja olen saanut onnellisesti vain olla.
Tällä hetkellä syön tasoittavia mutta ei niistä oikein ole mihinkään, masennuspuolella... Olen vihjannut että en olisi ehkä aivan työkuntoinen ja kaljaakin on taas alkanut mennä. Ensimmäisen kerran kun menin lääkärille minulle määrättiin niitä kunnon vanhanajan neuroleptejä jotka olivat aivan sanoinkuvaamattomia (kismet). Silloin soitin lääkärille (jota ei saanut kiinni, yllätys numero varattu...) ja kun vihdoin sain hänet kiinni niin melko äkeästi hän suostui minulle tasoittavani määräämään. Nämä tietynmerkkiset aiheuttavat monirakkulaista munasarjasyndroomaa ja joskus maksavikaa ja verenkuvaa olisi siksi seurattava tarkasti. Sellaista ei ole itseltäni vielä otettu.
Ehdotin lääkkeen vaihtoa kokeilumielessä toiseen, masennusta poistavampaan ja tavallaan turvallisempaan mutta ehdotukseni teilattiin, vaikka sanoin lihoneeni lääkkeen ansiosta. Isäni lihoi 150 kiloiseksi aikoinaan syödessään tiesmitä hevishittiä enkä ajatellut päätyä aivan samanlaiseksi. No, ehkä jos kuolen sydänpysähdykseen säästyy muutama euroa?
Minusta vain näyttää siltä että mikään ei suju. Olen tyytyväinen elellessäni itsekseni pientä elämääni, chillaillen. Ei mulla ole kiire minnekään kiireiselle työpaikalle tai kävelemään jonkin turhan oppilaitoksen käytäviä kantapäät sisäänpäin samalla kun muut juhlii tai ainakin on vähemmän vastahakoisia ja estyneitä kuin minä. Sanoinkin sen sille terapeuttiämmälle. Ehkä saan sähköhoitoa tästä hyvästä? Tai siitä etten kertonut hänelle kaikkia ajatuksiani? Tai siitä, että minulla ON omia ajatuksia. Ehkä hieman kaljanhuuruisia mutta ketä se haittaa?
Olen niin surullinen. Pelottaakin. Kaikilla muilla tuntuu olevan valtaa ja minä joka en ole tehnyt mitään löydän itseni tyrmästä jonne ilkeä oikeudenpalvelija on minut ja kaltaiseni heittänyt. Jos meillä on liian hauskaa keskenämme, täytyy vian olla lääkkeissä. Ei älyssä, näkökulmassa, elämänpolussa tai jossain mitä heillä ei ole koskaan ollutkaan.
Minua ei kukaan kuuntele. Siksi maalaan mieluummin laulavan taulun. Musiikista tykkää kaikki. Mikroaaltouunini hyrisee kun laitan kaakaoni kuumenemaan.
Saisinpa olla kauan yksikseni, niin kauan että kun nousen jonain sen tarkemmin määrittelemättömänä hetkenä vuoteestani, leviänkin lasihelminä lattianrakoihin.
Mistä saan terapeutin joka kokoaisi minut ja kuinka saan Kelan kustantamaan jotain kun en halua mitään? Vai pitäisikö vain yrittää ihmissuhdetta jonkun kanssa, mitä en aivan oikeasti halua. Pitäisikö paeta jonnekin? Vaiko unohtaa kaikki koulutetut "auttajat" ja auttaa itse itseään? Vaiko uskoa se että yhteiskunta on hyvä ja mukava ja enimmäkseen oikeassa, kun ihmisten oikeuksia riistetään kaikenaikaa. Arrgghh...
Noh, ehkäpä mulle seuraa tästä hyvästä riistoa, nimittäin vapaudensellaista. Ei siinä muuten mitään mutta sitten mun eläimeni kuolee ja se taas tekisi minusta hyvin, hyvin vihaisen...
Taidan olla humalassa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.