elämän arvot takaisin

ollenkaan. Kun suuressa yksilön vapauden huumassa 60-luvulla huudettiin kaikkien arvojen romuttamista, ei kyllä ihan täysin ymmärretty, mitä oltiin tekemässä. Koska perhe on yhteiskunnan perusyksikkö, käytiin innolla sen romuttamisen kimppuun. Avioliitto julistettiin jonnin joutavaksi, koska vannottiin vapaan rakkauden nimiin. Ja keskiolut oli pakko saada ruokakauppoihin, sen ostaminen kävi niin vapaasti ja mukavasti lähikaupasta. Unohdettiin, että jokainen ketju on vain niin vahva kuin sen heikoin lenkki on, ja yhteiskunnassa se heikoin lenkki on lapsi, vanhus tai mielenterveysongelmainen, siis ihmiset, jotka eivät pysty itseään puolustamaan.

Kaiken vapauden keskellä on keksitty nyt uusi sosiaalinen normi: lastensuojeluilmoitukset. Se ajaa saman asian kuin ennen pienessä kyläyhteisössä pahan ilkinen juoruilu piti kansalaiset kaidalla tiellä. Nyt se ei pidä edes kaidalla tiellä, vaan rikkoo sitä sosiaalista verkostoa, joka kipeästi tarvittaisiin tueksi lapsiperheiden ympärille.

Olen samaa mieltä kuin täällä viikolla kirjoittanut henkilö, että ilmoitusten väsääjät ovat monesti juuri niitä tapauksia, joiden elämä eniten tarvitsisi viranomaisten puuttumista. Aivan samoin kuin toisten juopoksi haukkuja tietää sisimmässään oman viehtymyksensä alkoholiin. Mitä epätäydellisemmäksi itsensä tietää, sitä enemmän löytyy puutteita toisissa ihmisissä.

Viime aikoina on ollut ilahduttavaa huomata, että osa nuorisoa on huomannut elämän ilman arvoja arvottomaksi ja he ovat palanneet kristillisten arvojen kunnioittamiseen, vaikka eivät kaikki niin uskovaisia muuten olisikaan. Henkilökohtaista vapautta voi olla myös oikeiden valintojen tekeminen, eikä aina niiden kaikkein huonoimpien. Oikeiden valintojen tekeminen vahvistaa ihmistä henkisesti, väärien tekeminen taas romuttaa sitä.

Väärä valinta on myös itsekkyys, pelkkä oman voiton tavoittelu kaikessa. Yksi mielen tasapainon peruspilareista ovat hyvät ihmissuhteet ja niitä on hyvä rakentaa periaatteelle 'tee toiselle se, mitä toivot hänen tekevän itsellesi'. Itsekkyys tuhoaa ihmissuhteita, mutta se tuhoaa myös yhteiskuntaa. Kovien arvojen kunnioittajat kaivavat pohjaa tulevien sukupolvien jalkojen alta.

Tehokkuusajattelu toteutuu peruskoulusta alkaen. Lasten pitäisi pystyä mahdollisimman hyviin opintosuorituksiin mahdollisimman huonoissa (vähän rahaa kuluttavissa) olosuhteissa, kaikki eivät pysty siihen, heikoimmat putoavat kuin eno veneestä. Eihän se yhteiskunnan vika voi olla missään nimessä, vaan ilman muuta vanhempien. Ja mitenkäs se yhteiskunnan vahvuusketju menikään...

Kovien arvojen kannattamisessa voittajina selviytyy talouselämän eliitti, muut saavat pärjäillä miten kuten. Siinä sitten joku keltanokka, juuri työelämään selviytynyt noviisi oman onnistumisensa huumassa luulee kuuluvansa eliittiin ja toitottaa keskustelupalstoilla torvet soiden 'on ihmisten oma vika, jos heillä menee huonosti'. Itsekkyydellä pärjää aikansa, mutta jossakin tulee seinä vastaan. Ehkä hän saa vanhuksena seurata, miten oma kovuuteen kasvatettu jälkikasvu joutuu perheen ulkopuolelta tulevien tapahtumien kohteeksi ja huonosti käy. Ehkä sittenkin olisi kannattanut voimiensa päivinä lainsäädännönkin kautta turvata myös heikompien asema yhteiskunnassa. Mutta se on myöhäistä jo silloin...