huomaan talven tulevan

Todella kaunista!! siis erinomaista kerrontaa.. pidin paljon tästä, tätä ei voi olla lukematta loppuun..

Niin - kun aika käy
tiimalasin reunoja vierien
yksinäisyyden harmonian
suudellessa sinisen hiekan
mutaista pohjaa

menemmekö elokuviin?

lippuja 2 kirjoitti:

Niin - kun aika käy
tiimalasin reunoja vierien
yksinäisyyden harmonian
suudellessa sinisen hiekan
mutaista pohjaa

menemmekö elokuviin?

( taasko pilasin rauhasi runolla? puolin ja toisin? )
Runo "aika käy pitkäksi" on tosi kuvaus. Dokumentti. 18 minuuttia elettyä elämää.
Laitan vielä muutaman lähettämättä jääneen runouksen:

18 min.
(kirjoitettu noin 16:50-17:00)

Runo asioiden, tunteiden ja tuntemusten, tapahtumien, ihmisten
sisäisten ja välisten tuntojen kuvauksena ei
koskaan ole elämää.
Samoin kuin valokuva ei koskaan
ole elävä tilanne jonka se pyrkii vangitsemaan.

Elämää on lukeva silmäsi,
sinun tuntosi jälkeenpäin, myöhemmin:
kun runon kirjoittaminen tapahtumana
on jo ohi ja runoilija poissa.
Tässä hetkessä olet elävä sinä.

Niinpä, elämää runo on sikäli
että on joku, joka teki kuvauksen, kirjoitti
sanat.
Se on elämää - ei asioiden, tunteiden ja tunnelmien,
tapahtumien, ihmisten sisäisten ja välisten
tuntojen kuvaaminen, vaan että
määrätyssä hetkessä ja tilanteessa - aktuellisti - on käsi.

Joka kirjoittaa runoa
asioista, tunteista ja tunnelmista,
tapahtumista, ihmisten sisäisistä ja välisistä tunnoista.

- - -

rakkaudestako.
(kirjoitettu 25.10.06 Noin 14:00)

Näin sinut perjantaina liikennevaloja vasten,
punainen sykki takanasi kuin
kielletyn hedelmän pirullinen lumohehku,
kunnes valot vaihtuivat ja lähdimme
kävelemään toisiamme kohti
Ohitimme
vihreän mitättömyydessä
vaivihkaa ja surumielisesti nyökäten
tunnustimme häpeää

On lauantai,
ja seison taas tässä

Odotan jos ehkä tulisit,
lähtisin juoksemaan punaisen vielä palaessa
ja jos sinäkin lähtisit
autojen meihin törmätessä tietäisimme
orgastisessa täyttymyksessä
mitä on todellinen antautuva rakkaus

Ah, mitä on todellinen antautuva rakkaus!
Niinkö?
Ja muutaman päivän kuluttua
ehkä se olisi syyssateinen sunnuntai
kirkonkellojen soidessa
viettäisimme kuin häitämme
edessä mustaanpukeutuneen saattoväen

Ah, edessä mustaanpukeutuneen saattoväen...

- - -

Runot ovat petosta.
Kirjoittanut: off and on 25.10.2006 klo 15.27

Miltei näen sinut vaahteran kupeessa
lehtiä haravoimassa,
katselen syksyistä pihaasi, huomaan puun
jonka alle minua ajattelet
Kunnes havahdun,
ethän sinä siinä ole, pihassa,
näyttöpäätteen luona istut runoilemassa

Se on surullista
Vaikka pudonneita lehtiä haravoidessasi
ehkä luovutit minut,
paljaudessasi
Nyt kirjoittaessasi
otat luovuttamasi takaisin,
jos luovuttaisit, sinun ei tarvitsisi
kertoa siitä, yrittää sanoilla todistaa jotain

Tunnustelen sieluani sormet näppäimistöllä
Sellaista, mikä syksyisten puiden alla
hetken aikaa ehkä oli kuin totta

Näetkö minut tässä?
Näyttöruudun alareunassa lukee PANASONIC
ja pehvassani on kipeä finni
Alaslaskettuja sälekaihtimia katsellen
mietin mitä vielä kirjoittaisin, ehkä tämän: keittiössä porisee vedenkeitin

Ei, lukiessasi en enää istu tässä - jos
koskaan istuinkaan
Olen pihalla
ja syksyisten pilvien harmautta katsellen
sinua haikeasti muistan,
tunnelmasta riippuen, voisin myös kirjoittaa:
kävelen käsi kädessä uuden lyylini kanssa
Todellisia muistamatta

Kun luovuttamiset särkyivät sanoihisi,
tuohon runoilusi tympeään todistusvoimaan -
mitä jäljelle jäi
syksyisen pihan kuulaasta raikkaudesta?

Kirjoittaessasi sinut kadotin
taas epäluuloisten ajatusteni alle

Jos epäluuloisuuteni myöntäisin, jo kiistäisin sen,
siis sanon luulotteluasi on epäluuloisuuteni,
minulle todellisuuden tajuamista - sen läpi sinua katson
Ja vaivihkaa kait hymyilen, kun pihasi peittyy
hiljalleen alaspyörteileviin

Tunnustelen sormiani näppäimistöllä:
hiljalleen alaspyörteileviin lehtiin

äitiparta kirjoitti:

( taasko pilasin rauhasi runolla? puolin ja toisin? )
Runo "aika käy pitkäksi" on tosi kuvaus. Dokumentti. 18 minuuttia elettyä elämää.
Laitan vielä muutaman lähettämättä jääneen runouksen:

18 min.
(kirjoitettu noin 16:50-17:00)

Runo asioiden, tunteiden ja tuntemusten, tapahtumien, ihmisten
sisäisten ja välisten tuntojen kuvauksena ei
koskaan ole elämää.
Samoin kuin valokuva ei koskaan
ole elävä tilanne jonka se pyrkii vangitsemaan.

Elämää on lukeva silmäsi,
sinun tuntosi jälkeenpäin, myöhemmin:
kun runon kirjoittaminen tapahtumana
on jo ohi ja runoilija poissa.
Tässä hetkessä olet elävä sinä.

Niinpä, elämää runo on sikäli
että on joku, joka teki kuvauksen, kirjoitti
sanat.
Se on elämää - ei asioiden, tunteiden ja tunnelmien,
tapahtumien, ihmisten sisäisten ja välisten
tuntojen kuvaaminen, vaan että
määrätyssä hetkessä ja tilanteessa - aktuellisti - on käsi.

Joka kirjoittaa runoa
asioista, tunteista ja tunnelmista,
tapahtumista, ihmisten sisäisistä ja välisistä tunnoista.

- - -

rakkaudestako.
(kirjoitettu 25.10.06 Noin 14:00)

Näin sinut perjantaina liikennevaloja vasten,
punainen sykki takanasi kuin
kielletyn hedelmän pirullinen lumohehku,
kunnes valot vaihtuivat ja lähdimme
kävelemään toisiamme kohti
Ohitimme
vihreän mitättömyydessä
vaivihkaa ja surumielisesti nyökäten
tunnustimme häpeää

On lauantai,
ja seison taas tässä

Odotan jos ehkä tulisit,
lähtisin juoksemaan punaisen vielä palaessa
ja jos sinäkin lähtisit
autojen meihin törmätessä tietäisimme
orgastisessa täyttymyksessä
mitä on todellinen antautuva rakkaus

Ah, mitä on todellinen antautuva rakkaus!
Niinkö?
Ja muutaman päivän kuluttua
ehkä se olisi syyssateinen sunnuntai
kirkonkellojen soidessa
viettäisimme kuin häitämme
edessä mustaanpukeutuneen saattoväen

Ah, edessä mustaanpukeutuneen saattoväen...

- - -

Runot ovat petosta.
Kirjoittanut: off and on 25.10.2006 klo 15.27

Miltei näen sinut vaahteran kupeessa
lehtiä haravoimassa,
katselen syksyistä pihaasi, huomaan puun
jonka alle minua ajattelet
Kunnes havahdun,
ethän sinä siinä ole, pihassa,
näyttöpäätteen luona istut runoilemassa

Se on surullista
Vaikka pudonneita lehtiä haravoidessasi
ehkä luovutit minut,
paljaudessasi
Nyt kirjoittaessasi
otat luovuttamasi takaisin,
jos luovuttaisit, sinun ei tarvitsisi
kertoa siitä, yrittää sanoilla todistaa jotain

Tunnustelen sieluani sormet näppäimistöllä
Sellaista, mikä syksyisten puiden alla
hetken aikaa ehkä oli kuin totta

Näetkö minut tässä?
Näyttöruudun alareunassa lukee PANASONIC
ja pehvassani on kipeä finni
Alaslaskettuja sälekaihtimia katsellen
mietin mitä vielä kirjoittaisin, ehkä tämän: keittiössä porisee vedenkeitin

Ei, lukiessasi en enää istu tässä - jos
koskaan istuinkaan
Olen pihalla
ja syksyisten pilvien harmautta katsellen
sinua haikeasti muistan,
tunnelmasta riippuen, voisin myös kirjoittaa:
kävelen käsi kädessä uuden lyylini kanssa
Todellisia muistamatta

Kun luovuttamiset särkyivät sanoihisi,
tuohon runoilusi tympeään todistusvoimaan -
mitä jäljelle jäi
syksyisen pihan kuulaasta raikkaudesta?

Kirjoittaessasi sinut kadotin
taas epäluuloisten ajatusteni alle

Jos epäluuloisuuteni myöntäisin, jo kiistäisin sen,
siis sanon luulotteluasi on epäluuloisuuteni,
minulle todellisuuden tajuamista - sen läpi sinua katson
Ja vaivihkaa kait hymyilen, kun pihasi peittyy
hiljalleen alaspyörteileviin

Tunnustelen sormiani näppäimistöllä:
hiljalleen alaspyörteileviin lehtiin

Ei elokuviin
ei mielikuviin
kielikuviin - kyllä!

kylpyvaahtoa suupielissäni
hieron kipeätä finniäsi
häämarssin soittaessa kuolonsäveltä
askelten häipyessä -
kuolevien huultemme suudelmiin

kasat kasassa edelleen

luuloni olikin väärä

epäluuloisen luuloni luuloiteltu oletus
narsistisen todistus

vaah kirjoitti:

Ei elokuviin
ei mielikuviin
kielikuviin - kyllä!

kylpyvaahtoa suupielissäni
hieron kipeätä finniäsi
häämarssin soittaessa kuolonsäveltä
askelten häipyessä -
kuolevien huultemme suudelmiin

kasat kasassa edelleen

luuloni olikin väärä

epäluuloisen luuloni luuloiteltu oletus
narsistisen todistus

Olen oikeasti. Tämä ei siis ole runoa vaan asiateksti.
Se sinun runosi "riisuttu puu" oli oikeasti kaunis. Koskettavakin.
Siinä asian tragiikka. Jotenkin se olisi ollut minulle kauniimpi jos olisit jättänyt sen kirjoittamatta.
Jos siis oikeasti haravoidessasi minua ajattelit?
Samapa tuo. Ainakaan et ollut haravoimassa kun runoilit, vaikka runoilitkin että olet haravoimassa. En tiedä mitä minun tulisi ajatella runoudesta. Suhteeni runouteen on kovasti kummallinen. Johtuen ehkä siitä että nuoruudessani kirjoitin kovin kummallisia runoja.
Minä en yleensä kirjoita sinusta kun runoja rustaan, tiedät sen.

Runoni syntyvät yleensä nopeahkoina tajunnanvirtaisina sanalitanioina joita vuodattaessani sitten tutkin kirjoittamista ja tämä tutkiva, joskus ehkä vähän kyyninenkin asenteeni kutoutuu siihen tajunnanvirran lomaan.
Nuorena, kun runoja kovasti kirjoitin, olin hyvin pettynyt maailmaan, kyyninen. Maalasin sekapäisiä maalauksia. Joidenkin mielestä ne olivat erittäin hyviä. Myöhemmin poltin kaikki. Sen jälkeen en ole kyennyt maalaamaan. Runoja olen yhä kirjoittanut, harvakseltaan. Nyt viime vuosina, johtuneeko koetuista pettymyksistä, olen kirjoittanut enemmän ja runot ovat alkaneet enemmän muistuttaa nuoruuden karvaita runojani, jollain tapaa.
Ehkä kirjoittaessani jotakin siitä vanhasta nyt kuin herää henkiin, entinen mielikuvamaailma sekaantuu impulsseina nykyiseen, muistojen limittyessä ja mennessä sisäkkäin. En tiedä.
Joka tapauksessa runoissa tunnelmilla on ihmeellinen voima. Sitä tutkiessani huomaan olevani sekä innoissani että tympääntynyt.

Haluan olla rehellinen, ja minulle ainoa tapa kirjoittaa rehellisiä runoja on kirjoittaa fiktiivistä maalailua, tunnelmia joiden kautta ikäänkuin tehdään todeksi jotakin jota ei ole. Jos yritän kirjoittaa todenmukaista runoutta, siis faktaa, se ei onnistu, koska sellainen on valhetta. En pysty kirjoittamaan esimerkiksi "istun meren rannalla ja tuuli painaa puseron läpi sydämeni sisuksiin" jos olen istunut meren rannalla ja tuuli on painanut puseroni läpi. En näet voi enää kirjoittaessani olla täysin varma oliko kokemukseni, siinä rannalla istuessani täsmälleen tämä: painaa puseron läpi sydämeni sisuksiin - vai annanko maalailevilla sanoilla väärän kuvan ylikorostaen jotakin tunnetta ja sen merkitystä tavalla, joka ei pidä paikkaansa tapahtuneen kanssa?
Kun siis kirjoitan runossani "istun meren rannalla ja tuuli painaa puseron läpi sydämeni sisuksiin" kirjoitan aina jostakin toisesta. Silloinkin kun tapahtunut sinänsä on totta. Kirjoittaessani se ei enää ole tapahtunut minulle. Se jolle se on tapahtunut on fiktiivihenkilö, runoa.
Minä en ole fiktiivihenkilö. Olen todellinen. Olen hän joka kirjoittaa. Mutta toisinaan myös hän on osa fiktiota, kirjoittaessani kirjoittajan sisälle runoon. Luon mielikuvan henkilöstä, joka parhaillaan on kirjoittamassa luettavaa tekstiä, on roolihahmo.
Voin kyllä ottaa itseni ja kokemukseni materiaaliksi runoon mutta en kuvaa, en edes yritä kuvata siinä itseäni täsmällisesti.

Siis. Tarkoitukseni oli nyt vain sanoa, että en todellakaan tahtonut loukata. Selittelyksi meni tämäkin.

mamabeard kirjoitti:

Olen oikeasti. Tämä ei siis ole runoa vaan asiateksti.
Se sinun runosi "riisuttu puu" oli oikeasti kaunis. Koskettavakin.
Siinä asian tragiikka. Jotenkin se olisi ollut minulle kauniimpi jos olisit jättänyt sen kirjoittamatta.
Jos siis oikeasti haravoidessasi minua ajattelit?
Samapa tuo. Ainakaan et ollut haravoimassa kun runoilit, vaikka runoilitkin että olet haravoimassa. En tiedä mitä minun tulisi ajatella runoudesta. Suhteeni runouteen on kovasti kummallinen. Johtuen ehkä siitä että nuoruudessani kirjoitin kovin kummallisia runoja.
Minä en yleensä kirjoita sinusta kun runoja rustaan, tiedät sen.

Runoni syntyvät yleensä nopeahkoina tajunnanvirtaisina sanalitanioina joita vuodattaessani sitten tutkin kirjoittamista ja tämä tutkiva, joskus ehkä vähän kyyninenkin asenteeni kutoutuu siihen tajunnanvirran lomaan.
Nuorena, kun runoja kovasti kirjoitin, olin hyvin pettynyt maailmaan, kyyninen. Maalasin sekapäisiä maalauksia. Joidenkin mielestä ne olivat erittäin hyviä. Myöhemmin poltin kaikki. Sen jälkeen en ole kyennyt maalaamaan. Runoja olen yhä kirjoittanut, harvakseltaan. Nyt viime vuosina, johtuneeko koetuista pettymyksistä, olen kirjoittanut enemmän ja runot ovat alkaneet enemmän muistuttaa nuoruuden karvaita runojani, jollain tapaa.
Ehkä kirjoittaessani jotakin siitä vanhasta nyt kuin herää henkiin, entinen mielikuvamaailma sekaantuu impulsseina nykyiseen, muistojen limittyessä ja mennessä sisäkkäin. En tiedä.
Joka tapauksessa runoissa tunnelmilla on ihmeellinen voima. Sitä tutkiessani huomaan olevani sekä innoissani että tympääntynyt.

Haluan olla rehellinen, ja minulle ainoa tapa kirjoittaa rehellisiä runoja on kirjoittaa fiktiivistä maalailua, tunnelmia joiden kautta ikäänkuin tehdään todeksi jotakin jota ei ole. Jos yritän kirjoittaa todenmukaista runoutta, siis faktaa, se ei onnistu, koska sellainen on valhetta. En pysty kirjoittamaan esimerkiksi "istun meren rannalla ja tuuli painaa puseron läpi sydämeni sisuksiin" jos olen istunut meren rannalla ja tuuli on painanut puseroni läpi. En näet voi enää kirjoittaessani olla täysin varma oliko kokemukseni, siinä rannalla istuessani täsmälleen tämä: painaa puseron läpi sydämeni sisuksiin - vai annanko maalailevilla sanoilla väärän kuvan ylikorostaen jotakin tunnetta ja sen merkitystä tavalla, joka ei pidä paikkaansa tapahtuneen kanssa?
Kun siis kirjoitan runossani "istun meren rannalla ja tuuli painaa puseron läpi sydämeni sisuksiin" kirjoitan aina jostakin toisesta. Silloinkin kun tapahtunut sinänsä on totta. Kirjoittaessani se ei enää ole tapahtunut minulle. Se jolle se on tapahtunut on fiktiivihenkilö, runoa.
Minä en ole fiktiivihenkilö. Olen todellinen. Olen hän joka kirjoittaa. Mutta toisinaan myös hän on osa fiktiota, kirjoittaessani kirjoittajan sisälle runoon. Luon mielikuvan henkilöstä, joka parhaillaan on kirjoittamassa luettavaa tekstiä, on roolihahmo.
Voin kyllä ottaa itseni ja kokemukseni materiaaliksi runoon mutta en kuvaa, en edes yritä kuvata siinä itseäni täsmällisesti.

Siis. Tarkoitukseni oli nyt vain sanoa, että en todellakaan tahtonut loukata. Selittelyksi meni tämäkin.

Et loukannut. Toivottavasti en minäkään sinua.

Kyllä, oikeasti haravoin ja kun se oli niin
riuskan suloista aherrusta - tulit mieleeni =)

Runoilussa on vetoa, sen myönnän
ja olisikin mukava ( jos voisimme tehdä yhteisen runon ) tai, no mitenhän se onnistuisikaan
kun sinä kirjoittaisit fiktiivisesti ja minä faktasti...hm

Kun sanot teksissäsi että sun on vaikeaa
kirjoittaa menneestä todellisesta tapahtumasta
niin mielenkiintoisen siitä tekee kysymys että miksi näin?

lehtinen kirjoitti:

Et loukannut. Toivottavasti en minäkään sinua.

Kyllä, oikeasti haravoin ja kun se oli niin
riuskan suloista aherrusta - tulit mieleeni =)

Runoilussa on vetoa, sen myönnän
ja olisikin mukava ( jos voisimme tehdä yhteisen runon ) tai, no mitenhän se onnistuisikaan
kun sinä kirjoittaisit fiktiivisesti ja minä faktasti...hm

Kun sanot teksissäsi että sun on vaikeaa
kirjoittaa menneestä todellisesta tapahtumasta
niin mielenkiintoisen siitä tekee kysymys että miksi näin?

kirjoittaa menneestä todellisesta tapahtumasta asiatekstinä. En runona. Olen kertonut sinulle tämän ennenkin. Joskus nuoruuden haahuiluissa runous oli minulle elämää ja elämä runoutta. Todellisesta elämästä ei ollut tietoakaan. Kaikki oli vain mielikuvien virtaa ja elämysten ryöppyä. Tänään haluan elää todellisuudessa. Kyllä tietysti todellisuuteenkin kuuluu elämykset. Mutta. Tämän enempää en osaa tästä asiasta sanoa.

mamabeard kirjoitti:

kirjoittaa menneestä todellisesta tapahtumasta asiatekstinä. En runona. Olen kertonut sinulle tämän ennenkin. Joskus nuoruuden haahuiluissa runous oli minulle elämää ja elämä runoutta. Todellisesta elämästä ei ollut tietoakaan. Kaikki oli vain mielikuvien virtaa ja elämysten ryöppyä. Tänään haluan elää todellisuudessa. Kyllä tietysti todellisuuteenkin kuuluu elämykset. Mutta. Tämän enempää en osaa tästä asiasta sanoa.

Elämä on elämää eikä runoutta. Mutta joskus ihmiset tuntuvat suhtautuvan elämään kuin se olisi vain runoutta. Olen kait vähän yliherkkä sellaiselle. Mitä tarkoitan? Tarkoitan sitä, että käytetään sanoja omien intressien ajamiseen, yritetään tehdä vaikutusta toiseen jne. Silloin ei tärkeintä olekaan olenko täysin sinut, balanssissa itseni kanssa ja sen kanssa mitä puhun, tärkeämpää on mitä sanoillani mahdollisesti saan aikaan, osaanko puhua ja vaikuttaa sanoillani ja äänensävylläni niin, että siitä on minulle ja minun tavoitteilleni suotuisaa seurausta.

Liian paljon olen kohdannut elämää jossa ihmiset - sen sijaan että olisivat valmiit kohtaamaan kipeätkin tosiasiat, jotka ehkä merkitsevät illuusioiden ja unelmien murtumista - runoilevat toisilleen.
Tällainen runoilu - todellisuuspakoinen sanamaalailu ja sanojen käyttäminen pelivälineenä ihmissuhteissa - on yksi teema tai osa teemaa jota olen havainnut tarkastelevani runoissa, niiden kautta.
Joku toinen ei sitä välttämättä ehkä huomaa.

Jos esimerkiksi kirjoitan "rakastan sinua aamun herättäessä minut taas ihosi tuoksuun" harva tulee ajatelleeksi että tässä tarkastelen lausetta "rakastan sinua aamun herättäessä minut taas ihosi tuoksuun" ja että kuinka lauseen tuottama tunnelma sekä runon rakenne ja jännite muuttuu ja värittyy lisätessäni lauseen perään seuraavia lauseita, esimerkiksi: "ruumisrovion palaessa vuoteemme alla".
Lukijalle se kenties on kuvaus jostakin tapahtumasta tai tunnetilasta jonka kirjoittaja on kokenut. Minulle se on kokemusten kuvailemista, tarkastelua kuinka kokemuksia ja tunnetiloja voidaan kuvailla, millaisilta ne vaikuttavat paperilla.
Eipä tästä enempää. Olen runojani selitellyt ennenkin, pitkiäkin selityksiä, mutta yleensä lukijat on ärsyyntyneet selityksistäni.
Niin sinäkin. Varsinkin sana "realismi" ärsyttää sinua kovasti. Ja kuitenkin sanot kirjoittavasi faktaa.
Asiat ovat suhteellisia. Tietysti se on faktaa jos ihminen kuvaa omia tunteitaan. Ne ovat todellisesti hänen tunteitaan.

Todellisuudessa jokaisella on oikeus ja vapaus suhtautua toisen tunteisiin omasta itsestään käsin, eikö niin? Tämä on realismia.
Jokaisella on oma reviirinsä ja toisen tunteita ei voi eikä saa hallita tai pakottaa.
Peace.

mamabeard kirjoitti:

Elämä on elämää eikä runoutta. Mutta joskus ihmiset tuntuvat suhtautuvan elämään kuin se olisi vain runoutta. Olen kait vähän yliherkkä sellaiselle. Mitä tarkoitan? Tarkoitan sitä, että käytetään sanoja omien intressien ajamiseen, yritetään tehdä vaikutusta toiseen jne. Silloin ei tärkeintä olekaan olenko täysin sinut, balanssissa itseni kanssa ja sen kanssa mitä puhun, tärkeämpää on mitä sanoillani mahdollisesti saan aikaan, osaanko puhua ja vaikuttaa sanoillani ja äänensävylläni niin, että siitä on minulle ja minun tavoitteilleni suotuisaa seurausta.

Liian paljon olen kohdannut elämää jossa ihmiset - sen sijaan että olisivat valmiit kohtaamaan kipeätkin tosiasiat, jotka ehkä merkitsevät illuusioiden ja unelmien murtumista - runoilevat toisilleen.
Tällainen runoilu - todellisuuspakoinen sanamaalailu ja sanojen käyttäminen pelivälineenä ihmissuhteissa - on yksi teema tai osa teemaa jota olen havainnut tarkastelevani runoissa, niiden kautta.
Joku toinen ei sitä välttämättä ehkä huomaa.

Jos esimerkiksi kirjoitan "rakastan sinua aamun herättäessä minut taas ihosi tuoksuun" harva tulee ajatelleeksi että tässä tarkastelen lausetta "rakastan sinua aamun herättäessä minut taas ihosi tuoksuun" ja että kuinka lauseen tuottama tunnelma sekä runon rakenne ja jännite muuttuu ja värittyy lisätessäni lauseen perään seuraavia lauseita, esimerkiksi: "ruumisrovion palaessa vuoteemme alla".
Lukijalle se kenties on kuvaus jostakin tapahtumasta tai tunnetilasta jonka kirjoittaja on kokenut. Minulle se on kokemusten kuvailemista, tarkastelua kuinka kokemuksia ja tunnetiloja voidaan kuvailla, millaisilta ne vaikuttavat paperilla.
Eipä tästä enempää. Olen runojani selitellyt ennenkin, pitkiäkin selityksiä, mutta yleensä lukijat on ärsyyntyneet selityksistäni.
Niin sinäkin. Varsinkin sana "realismi" ärsyttää sinua kovasti. Ja kuitenkin sanot kirjoittavasi faktaa.
Asiat ovat suhteellisia. Tietysti se on faktaa jos ihminen kuvaa omia tunteitaan. Ne ovat todellisesti hänen tunteitaan.

Todellisuudessa jokaisella on oikeus ja vapaus suhtautua toisen tunteisiin omasta itsestään käsin, eikö niin? Tämä on realismia.
Jokaisella on oma reviirinsä ja toisen tunteita ei voi eikä saa hallita tai pakottaa.
Peace.

Runous voi olla myös elämää elämisen kipeydessä
ja rehellisestikin ihminen tarkastelee itseään runojensa kautta. Ei aina taustalla ole mainitsemiasi taka-ajatuksia, vaikka totta että niitäkin on. Riippuu varmaan siitä miten rehellisesti ihminen myös itseänsä kohtaa.

Ymmärrän että minut tuntien sinun on vaikeaa luottaa
melkeinpä mihinkään mitä sanon.
Olenhan käyttänyt sanojani myös pelivälineenä
ja se on yksi luuranko minun kaapistani.
Kun kohtaa itsessään myös syvimmät likaisuudet
joita on vuosiakin piiloitellut, niin silloin
niistä katkeaa terävin kärki ja tylsää kärkeä
on helpompaa lähestyä.

Olet taitava tulkinnoissasi ja ilmaisussasi
ja se on mielestäni lahjakkuutta jota ei kaikilla ole. Ja oikein pistää pohtimaan, voiko ns.
rehellistä runoutta ollakaan joka ei jollain lailla johonkin tai joihinkin vaikuta.

Itselleni on realismi aukeamassa
siinä kun uskallan kohdata itseäni
mutta se on kipeää.

> saan valmiiksi uuden kasan
ja en varasta sinua edes ajatuksin
riisun itseni - iholleni <

> vaikka kätesi voisivat olla
tiimalasi vyötäröni
ympärillä

Kirjoitinkin tänään herättyäni kahdeksan aikaan heti runon jossa on varpaat. Tämä ei ole henkilökohtainen minulta sinulle runo, mutta tietysti saat niin kuin jokainen miettiä itseäsi siinä kohtaa, mitä jalkoja oikeastaan heiluttelemme. Omia jalkoja vai enemmänkin minun-jalkojani-hänelle. Minäkin mietin.
Ehkä myöhemmin lykkään koko runon, nyt ainoastaan tämä kohta. Sitten tätyy ryhtyä asiallisiin töihin ettei koko päivä mene lorvimiseksi bittiavaruudessa. Heips.

> ja kun varpaasi pilkistävät
ratkenneista saumoista, kiirehdit kulissien taakse
hakemaan uudet, niitä näyttelet
sääriäsi viskoen, keikistellen, kuin jalkojasi valokeilassa <

- - -

Minun-jalkojani-hänelle on filosofinen termi.

Minä-itsessäni tarkoittaa että olen olemassa, on olemus joka on, tämä olio.
Minä-itselleni tarkoittaa millaisena tämän olion koen: millaisena se (siis minä) ilmenee havainnoilleni, kuka luulen olevani tiedostessani itseäni.
Minä-hänelle ilmaisee että olen jotakin toisen silmissä. Millaisena hän minut kokee?

Niinpä minun-jalkani-hänelle osoittaa että havaitsen olevani jotakin toisen silmissä, siis hänen silmiensä kautta jolloin siihen kuinka käyttäydyn, miten sääriäni sätkyttelen ja varpaita heilutan vaikuttavat toiveeni, että tuo toinen näkisi minut tietynlaisena.

On olemassa minä-hänelle-minussa:
itsessäni oleva kokemus millaisena toinen minut näkee.

Mielestäni yksi elämään kuuluvasta tarkoituksesta on oppia elämään itsenään eikä toisen katseen kautta. Point. Muuten saattaa käydä että alamme yhä enemmän elää SEN KAUTTA ja jopa SITÄ VARTEN millaisena toinen minut näkee. Tällöin yksilö tekee kaikkensa jotta hän (toinen) näkisi minut sellaisena joka luulen olevani, tai - mitä luultavimmin - sellaisena joka tahdon olla. Siis sellaisena, millainen toivon olevani hänelle, voidakseni hänen katseensa kautta kokea olevani sitä, mitä tahdon olla itselleni, ja mitä toivon olevani itsessäni.

Lue viimeinen lause uudelleen. Voihan ähky.

äitiparta kirjoitti:

Kirjoitinkin tänään herättyäni kahdeksan aikaan heti runon jossa on varpaat. Tämä ei ole henkilökohtainen minulta sinulle runo, mutta tietysti saat niin kuin jokainen miettiä itseäsi siinä kohtaa, mitä jalkoja oikeastaan heiluttelemme. Omia jalkoja vai enemmänkin minun-jalkojani-hänelle. Minäkin mietin.
Ehkä myöhemmin lykkään koko runon, nyt ainoastaan tämä kohta. Sitten tätyy ryhtyä asiallisiin töihin ettei koko päivä mene lorvimiseksi bittiavaruudessa. Heips.

> ja kun varpaasi pilkistävät
ratkenneista saumoista, kiirehdit kulissien taakse
hakemaan uudet, niitä näyttelet
sääriäsi viskoen, keikistellen, kuin jalkojasi valokeilassa <

- - -

Minun-jalkojani-hänelle on filosofinen termi.

Minä-itsessäni tarkoittaa että olen olemassa, on olemus joka on, tämä olio.
Minä-itselleni tarkoittaa millaisena tämän olion koen: millaisena se (siis minä) ilmenee havainnoilleni, kuka luulen olevani tiedostessani itseäni.
Minä-hänelle ilmaisee että olen jotakin toisen silmissä. Millaisena hän minut kokee?

Niinpä minun-jalkani-hänelle osoittaa että havaitsen olevani jotakin toisen silmissä, siis hänen silmiensä kautta jolloin siihen kuinka käyttäydyn, miten sääriäni sätkyttelen ja varpaita heilutan vaikuttavat toiveeni, että tuo toinen näkisi minut tietynlaisena.

On olemassa minä-hänelle-minussa:
itsessäni oleva kokemus millaisena toinen minut näkee.

Mielestäni yksi elämään kuuluvasta tarkoituksesta on oppia elämään itsenään eikä toisen katseen kautta. Point. Muuten saattaa käydä että alamme yhä enemmän elää SEN KAUTTA ja jopa SITÄ VARTEN millaisena toinen minut näkee. Tällöin yksilö tekee kaikkensa jotta hän (toinen) näkisi minut sellaisena joka luulen olevani, tai - mitä luultavimmin - sellaisena joka tahdon olla. Siis sellaisena, millainen toivon olevani hänelle, voidakseni hänen katseensa kautta kokea olevani sitä, mitä tahdon olla itselleni, ja mitä toivon olevani itsessäni.

Lue viimeinen lause uudelleen. Voihan ähky.

>> Mielestäni yksi elämään kuuluvasta tarkoituksesta on oppia elämään itsenään eikä toisen katseen kautta. Point. Muuten saattaa käydä että alamme yhä enemmän elää SEN KAUTTA ja jopa SITÄ VARTEN millaisena toinen minut näkee. Tällöin yksilö tekee kaikkensa jotta hän (toinen) näkisi minut sellaisena joka luulen olevani, tai - mitä luultavimmin - sellaisena joka tahdon olla. Siis sellaisena, millainen toivon olevani hänelle, voidakseni hänen katseensa kautta kokea olevani sitä, mitä tahdon olla itselleni, ja mitä toivon olevani itsessäni.

Lue viimeinen lause uudelleen. Voihan ähky.

äitiparta kirjoitti:

Kirjoitinkin tänään herättyäni kahdeksan aikaan heti runon jossa on varpaat. Tämä ei ole henkilökohtainen minulta sinulle runo, mutta tietysti saat niin kuin jokainen miettiä itseäsi siinä kohtaa, mitä jalkoja oikeastaan heiluttelemme. Omia jalkoja vai enemmänkin minun-jalkojani-hänelle. Minäkin mietin.
Ehkä myöhemmin lykkään koko runon, nyt ainoastaan tämä kohta. Sitten tätyy ryhtyä asiallisiin töihin ettei koko päivä mene lorvimiseksi bittiavaruudessa. Heips.

> ja kun varpaasi pilkistävät
ratkenneista saumoista, kiirehdit kulissien taakse
hakemaan uudet, niitä näyttelet
sääriäsi viskoen, keikistellen, kuin jalkojasi valokeilassa <

- - -

Minun-jalkojani-hänelle on filosofinen termi.

Minä-itsessäni tarkoittaa että olen olemassa, on olemus joka on, tämä olio.
Minä-itselleni tarkoittaa millaisena tämän olion koen: millaisena se (siis minä) ilmenee havainnoilleni, kuka luulen olevani tiedostessani itseäni.
Minä-hänelle ilmaisee että olen jotakin toisen silmissä. Millaisena hän minut kokee?

Niinpä minun-jalkani-hänelle osoittaa että havaitsen olevani jotakin toisen silmissä, siis hänen silmiensä kautta jolloin siihen kuinka käyttäydyn, miten sääriäni sätkyttelen ja varpaita heilutan vaikuttavat toiveeni, että tuo toinen näkisi minut tietynlaisena.

On olemassa minä-hänelle-minussa:
itsessäni oleva kokemus millaisena toinen minut näkee.

Mielestäni yksi elämään kuuluvasta tarkoituksesta on oppia elämään itsenään eikä toisen katseen kautta. Point. Muuten saattaa käydä että alamme yhä enemmän elää SEN KAUTTA ja jopa SITÄ VARTEN millaisena toinen minut näkee. Tällöin yksilö tekee kaikkensa jotta hän (toinen) näkisi minut sellaisena joka luulen olevani, tai - mitä luultavimmin - sellaisena joka tahdon olla. Siis sellaisena, millainen toivon olevani hänelle, voidakseni hänen katseensa kautta kokea olevani sitä, mitä tahdon olla itselleni, ja mitä toivon olevani itsessäni.

Lue viimeinen lause uudelleen. Voihan ähky.

> Niinpä minun-jalkani-hänelle osoittaa että havaitsen, etc. <
Pitäisi tietysti olla:
Niinpä minun-jalkani-hänelle-minussa osoittaa että havaitsen olevani jotakin toisen silmissä, siis hänen silmiensä kautta jolloin siihen kuinka käyttäydyn, miten sääriäni ja varpaita heilutan vaikuttavat toiveeni, että tuo toinen näkisi minut tietynlaisena.

Ihmisten välisissä suhteissa on siis ensinnäkin minä-hänelle. Mutta siitä en välttämättä mitään tiedä. Se kuuluu hänen maailmaansa. Ehkä hän tarkastelee minua nurkan takaa ja en häntä havaitse, en tiedosta olevani hänen katseensa kohde. En mieti että hän näkee ja havainnoi minua, minut. Se on kaikki tietoisuuteni ulkopuolella eikä synnytä minussa toimintaa. Vasta siinä vaiheessa jolloin havaitsen hänet itseäni vastapäätä, minua tarkkaillen, niin että tavallaan tunnen kuin olevani hänen silmiään vasten, syntyy minä-hänelle-minussa: kokemus siitä, että tämä toinen arvioi minua, näkee minut jonakin.

Ei mulla ole tarkoitus tässä mitään filosofiaa tehdä. Tulipa vaan mieleen.

- - -

Mielenkiintoinen kysymys onkin, onko ihmisellä aina, jopa yksin ollessaan, tietoisuus tai tunne, jonkinlainen olotila toisen katseen alla olemisesta? Onko se ainoastaan oma katseeni, halu olla omissa silmissäni jotakin? Vai kuljemmeko kosmisen katseen alla, suuren MINÄ-OLEN katseltavana? Pakenemmeko Hänen silmiensä kohteena olemista toisten, vertaistemme silmien alle, kuolevaisten ihmisten niin kuin itse? Etsimmekö luotujen käsistä kokemusta että olen jotakin - koska emme uskalla pysähtyä havaitsemaan, mitä olen Hänen silmiensä alla? Ja koska emme pysähdy kokemaan mitä olemme Hänen silmiensä alla: hukkaamme itseytemme, sen mitä todella olen, itsessäni, eläessäni itsestäni käsin. Ainoastaan Hänen silmiensä alla - luovuttaen itseni luovuttamattomalle todellisuudelle - voimme elää vapaina myös toistemme silmien alla, pyrkimättä kouristuksenomaisesti hallitsemaan heidän näkemistään?

You see.

äitiparta kirjoitti:

> Niinpä minun-jalkani-hänelle osoittaa että havaitsen, etc. <
Pitäisi tietysti olla:
Niinpä minun-jalkani-hänelle-minussa osoittaa että havaitsen olevani jotakin toisen silmissä, siis hänen silmiensä kautta jolloin siihen kuinka käyttäydyn, miten sääriäni ja varpaita heilutan vaikuttavat toiveeni, että tuo toinen näkisi minut tietynlaisena.

Ihmisten välisissä suhteissa on siis ensinnäkin minä-hänelle. Mutta siitä en välttämättä mitään tiedä. Se kuuluu hänen maailmaansa. Ehkä hän tarkastelee minua nurkan takaa ja en häntä havaitse, en tiedosta olevani hänen katseensa kohde. En mieti että hän näkee ja havainnoi minua, minut. Se on kaikki tietoisuuteni ulkopuolella eikä synnytä minussa toimintaa. Vasta siinä vaiheessa jolloin havaitsen hänet itseäni vastapäätä, minua tarkkaillen, niin että tavallaan tunnen kuin olevani hänen silmiään vasten, syntyy minä-hänelle-minussa: kokemus siitä, että tämä toinen arvioi minua, näkee minut jonakin.

Ei mulla ole tarkoitus tässä mitään filosofiaa tehdä. Tulipa vaan mieleen.

- - -

Mielenkiintoinen kysymys onkin, onko ihmisellä aina, jopa yksin ollessaan, tietoisuus tai tunne, jonkinlainen olotila toisen katseen alla olemisesta? Onko se ainoastaan oma katseeni, halu olla omissa silmissäni jotakin? Vai kuljemmeko kosmisen katseen alla, suuren MINÄ-OLEN katseltavana? Pakenemmeko Hänen silmiensä kohteena olemista toisten, vertaistemme silmien alle, kuolevaisten ihmisten niin kuin itse? Etsimmekö luotujen käsistä kokemusta että olen jotakin - koska emme uskalla pysähtyä havaitsemaan, mitä olen Hänen silmiensä alla? Ja koska emme pysähdy kokemaan mitä olemme Hänen silmiensä alla: hukkaamme itseytemme, sen mitä todella olen, itsessäni, eläessäni itsestäni käsin. Ainoastaan Hänen silmiensä alla - luovuttaen itseni luovuttamattomalle todellisuudelle - voimme elää vapaina myös toistemme silmien alla, pyrkimättä kouristuksenomaisesti hallitsemaan heidän näkemistään?

You see.

" Minä keskeiselle " ihmiselle on aina ensin
minä - hänelle ja tätä on täällä ajassamme ja kulttuurissa liian paljon. Ja johtuisiko se myös paljolti siitä miten vaikeaa monelle on
kyvyttömyys käsitellä omia tunteitaan
joten ihmisen sielunmaailma on siltä osin rikkinäinen.

Kun oikea tasapaino löytyy
niin vapauttavinta ihmisen olemuksessa
myös toista kohtaan on kääntyminen
eli ei enää minä - hänelle
vaan hänelle - minä.

äitiparta kirjoitti:

Kirjoitinkin tänään herättyäni kahdeksan aikaan heti runon jossa on varpaat. Tämä ei ole henkilökohtainen minulta sinulle runo, mutta tietysti saat niin kuin jokainen miettiä itseäsi siinä kohtaa, mitä jalkoja oikeastaan heiluttelemme. Omia jalkoja vai enemmänkin minun-jalkojani-hänelle. Minäkin mietin.
Ehkä myöhemmin lykkään koko runon, nyt ainoastaan tämä kohta. Sitten tätyy ryhtyä asiallisiin töihin ettei koko päivä mene lorvimiseksi bittiavaruudessa. Heips.

> ja kun varpaasi pilkistävät
ratkenneista saumoista, kiirehdit kulissien taakse
hakemaan uudet, niitä näyttelet
sääriäsi viskoen, keikistellen, kuin jalkojasi valokeilassa <

- - -

Minun-jalkojani-hänelle on filosofinen termi.

Minä-itsessäni tarkoittaa että olen olemassa, on olemus joka on, tämä olio.
Minä-itselleni tarkoittaa millaisena tämän olion koen: millaisena se (siis minä) ilmenee havainnoilleni, kuka luulen olevani tiedostessani itseäni.
Minä-hänelle ilmaisee että olen jotakin toisen silmissä. Millaisena hän minut kokee?

Niinpä minun-jalkani-hänelle osoittaa että havaitsen olevani jotakin toisen silmissä, siis hänen silmiensä kautta jolloin siihen kuinka käyttäydyn, miten sääriäni sätkyttelen ja varpaita heilutan vaikuttavat toiveeni, että tuo toinen näkisi minut tietynlaisena.

On olemassa minä-hänelle-minussa:
itsessäni oleva kokemus millaisena toinen minut näkee.

Mielestäni yksi elämään kuuluvasta tarkoituksesta on oppia elämään itsenään eikä toisen katseen kautta. Point. Muuten saattaa käydä että alamme yhä enemmän elää SEN KAUTTA ja jopa SITÄ VARTEN millaisena toinen minut näkee. Tällöin yksilö tekee kaikkensa jotta hän (toinen) näkisi minut sellaisena joka luulen olevani, tai - mitä luultavimmin - sellaisena joka tahdon olla. Siis sellaisena, millainen toivon olevani hänelle, voidakseni hänen katseensa kautta kokea olevani sitä, mitä tahdon olla itselleni, ja mitä toivon olevani itsessäni.

Lue viimeinen lause uudelleen. Voihan ähky.

Molemmat aiemmat viestini katosivat?
ehkä se olikin vain hyvä niin.