Itse pystyn analysoimaan hyvin tarkkaan syyt sille, miksei muihin ihmisiin tutustuminen noin vain luonnistu.
Minun syyni ovat:
1) Pelkään olevani vieraille ihmisille vahingossa epäkohtelias
2) Pelkään sanovani jotain todella nuijamaista ja naurettavaa
Mistä kyseiset pelot tulevat?
1) Minun isäni alisti minua lapsena. Tuli raivoamaan ilman syytä huoneeseeni, kun olin siinä 12-vuotias. Mitään en saanut näiden raivoamiskertojen jälkeen tehdä. En edes yksin parkaista huoneessani vihantunteesta, vaan minun piti pitää hänen tartuttamansa raivo kokonaan sisälläni tai muuten hän olisi tullut repimään hiuksistani. Tämä merkitsi aivan järkyttävää muutosta tunnemekanismeihini: en osannut enää suuttua kenellekään, vaikka kuinka törkeästi olisi kohdellut minua. Kun alitajuntaani jäi lause: "en saa olla vihainen, en missään tilanteessa", aloin pelätä sitä, etten vahingossa puhuisi epäkohteliaalla äänellä vieraille ihmisille. Tähän oli kyllä eräs aiheuttaja eli tämä pelko ei tullut heti automaattisesti minulle. Näin rippikoulun jälkeen erästä tyttöä, johon olin tutustunut siellä. Ensimmäisen vuoden ajan hän oli ok, mutta sitten enää ei ollut, kun alkoi käyttää huumeita ja liikkua ihan ihme porukoissa. Aina kun näimme, hän ahdistui samantien, mutta pyysi nähdä minut uudelleen ja uudelleen. Kun tapasin häntä, hän aina alkoi kysellä yhtä-äkkiä: "Ethän ole vihainen, ethän ethän? Sinä katsoit äsken tuolla tavalla! Sinun äänesi meni oudosti... hei, kai sä sanoisit jos sä olisit jostain mulle vihainen? Voinhan mä luottaa siihen, että sä sanoisit?". Niinpä pelkoni tuli. On hankalaa puhua vieraille ihmisille, kun kiinnittää huomiota ylipaljon äänensävyynsä ja katseeseensa. Välillä olen yrittänyt hymyillä tekohymyä, jotta pelkoni vähenisi.
2) Minua haukuttiin yläasteella "kehitysvammaiseksi". Olin ainoa luokaltani, joka sai kuulla tuota haukkumasanaa. Sen lisäksi isäni on haukkunut minua rankasti. Kun olin 12-vuotias, hän vertasi älykkyyttäni jostain kumman syystä vuodenvanhaan pikkusiskooni ja hoki aina että: "vuodenvanhakin tajuaa paremmin asioita kuin "sheila" ". En ymmärrä, miksi hän näin teki. En ollut tehnyt hänelle yhtään mitään. Jos voisin puukottaa isäni kuoliaaksi, tekisin sen oitis. Vihani on nykyisin luja häntä kohtaan. En pysty olemaan edes samassa huoneessa kuin hän. [kaikille muille ihmisille olen lempeä ja rakastavainen]
Siinä syyt. Olen viime aikoina huomannut, että tajuan hurjan paljon itseäni. Ymmärrän miltei jokaiseen kätyökseni yksityispiirteeseen syy-seuraus-suhteet. Se johtuu siitä, että minulla on hyvä muisti ja että olen kiinnostunut tutkimaan itseäni.
Se minusta. Mites teillä muilla?
Minun syyni ovat:
1) Pelkään olevani vieraille ihmisille vahingossa epäkohtelias
2) Pelkään sanovani jotain todella nuijamaista ja naurettavaa
Mistä kyseiset pelot tulevat?
1) Minun isäni alisti minua lapsena. Tuli raivoamaan ilman syytä huoneeseeni, kun olin siinä 12-vuotias. Mitään en saanut näiden raivoamiskertojen jälkeen tehdä. En edes yksin parkaista huoneessani vihantunteesta, vaan minun piti pitää hänen tartuttamansa raivo kokonaan sisälläni tai muuten hän olisi tullut repimään hiuksistani. Tämä merkitsi aivan järkyttävää muutosta tunnemekanismeihini: en osannut enää suuttua kenellekään, vaikka kuinka törkeästi olisi kohdellut minua. Kun alitajuntaani jäi lause: "en saa olla vihainen, en missään tilanteessa", aloin pelätä sitä, etten vahingossa puhuisi epäkohteliaalla äänellä vieraille ihmisille. Tähän oli kyllä eräs aiheuttaja eli tämä pelko ei tullut heti automaattisesti minulle. Näin rippikoulun jälkeen erästä tyttöä, johon olin tutustunut siellä. Ensimmäisen vuoden ajan hän oli ok, mutta sitten enää ei ollut, kun alkoi käyttää huumeita ja liikkua ihan ihme porukoissa. Aina kun näimme, hän ahdistui samantien, mutta pyysi nähdä minut uudelleen ja uudelleen. Kun tapasin häntä, hän aina alkoi kysellä yhtä-äkkiä: "Ethän ole vihainen, ethän ethän? Sinä katsoit äsken tuolla tavalla! Sinun äänesi meni oudosti... hei, kai sä sanoisit jos sä olisit jostain mulle vihainen? Voinhan mä luottaa siihen, että sä sanoisit?". Niinpä pelkoni tuli. On hankalaa puhua vieraille ihmisille, kun kiinnittää huomiota ylipaljon äänensävyynsä ja katseeseensa. Välillä olen yrittänyt hymyillä tekohymyä, jotta pelkoni vähenisi.
2) Minua haukuttiin yläasteella "kehitysvammaiseksi". Olin ainoa luokaltani, joka sai kuulla tuota haukkumasanaa. Sen lisäksi isäni on haukkunut minua rankasti. Kun olin 12-vuotias, hän vertasi älykkyyttäni jostain kumman syystä vuodenvanhaan pikkusiskooni ja hoki aina että: "vuodenvanhakin tajuaa paremmin asioita kuin "sheila" ". En ymmärrä, miksi hän näin teki. En ollut tehnyt hänelle yhtään mitään. Jos voisin puukottaa isäni kuoliaaksi, tekisin sen oitis. Vihani on nykyisin luja häntä kohtaan. En pysty olemaan edes samassa huoneessa kuin hän. [kaikille muille ihmisille olen lempeä ja rakastavainen]
Siinä syyt. Olen viime aikoina huomannut, että tajuan hurjan paljon itseäni. Ymmärrän miltei jokaiseen kätyökseni yksityispiirteeseen syy-seuraus-suhteet. Se johtuu siitä, että minulla on hyvä muisti ja että olen kiinnostunut tutkimaan itseäni.
Se minusta. Mites teillä muilla?
Vastaukset 30
Vanhimmat
"Jos voisin puukottaa isäni kuoliaaksi, tekisin sen oitis"
Ehkä vähän liioittelen. En haluaisi tehdä kenestäkään noin paskamaisesta henkilöstä marttyyriä. Ja toisekseen, en pysty tuottamaan toiselle raakaa kipua. En vain kykene siihen. Mutta jos nuo alistamistilanteet uusiutuisivat ja minä aikaisempaa vahvempana ihmisenä uskaltaisin raivota takaisin, ja jos hän siinä kävisi minuun käsiksi ja minulla olisi veitsi sattumoisin kädessä (ja tietäisin, etten saisi syytettä, kuvitellaan näin), niin silloin kyllä tekisin niin. Eli en tarkoittanut tuota lausetta ihan tuollaisenaan.
Minulla on kanssa yksinäinen.
Syy 1. En ole kauhean komea, (mutten ymmärrä sitä, että jotkut on sanonut komeaksi, mutta taitaa olla aikamoista paskan jauhantaa se.)
2. itsevarmuus puuttuu.
Miksi olen yksinäinen? Jaa'a... sanoisin että ulkoiset puitteet ovat kunnossa, mutta itsetunto on tuhannen pirstana pitkin mäkiä eikä sitä sieltä varmaan ihan äkkiä ehjäksi kerätä.
Ei itsetunnon rikkominen vaikeaa ole, vähän kuin nakkaisi maljakon seinään. Kaunista kukkapuskaa isännöineestä purkista jää jäljelle kasa pirstaleita joista ei saa muuta kuin vekkejä ja verenvuotoja kädet täyteen.
Homma toimii näin että vaahtosammuttimen kokoiselta kersalta huijataan kaikkea karkeista leikkiautoihin käyttäen tämän hyväuskoisuutta. Sen jälkeen tämä uskoo että muut ovat petollisia, ja että syy voisi olla oikeastaan hänessä itsessään kun on niin tyhmä.
Jatketaan kertomalla lapsukaiselle että tämä todella on tyhmä. Sen pitäisi riittää. Sen jälkeen pannaan tämän paras "ystävä" pääkiusaajan mykäksi tukijaksi niin riistetään luottamus lopullisesti.
Sitten kun kersasta tulee kloppi ja tälle kasvaa karvat, niin kannattaa hankkia kasa teinityttöjä kertomaan että tämä näyttää apinalta. Hyvää tekee myös keskustella kuuluvasti "no vittu MÄ joudun istuun SEN vieressä" Näin kloppi uskoo että naiset ovat järjestäen kaikki ilkeitä. Lisämausteeksi pannaan joku perheenjäsen sanomaan että kloppi näyttää hymyillessään typerältä, ja että "miks vitussa vääntelet sitä naamaas koko ajan" Hymyily loppuu kuin seinään.
Näin soppa on valmis; sen sijaan että uudet tuttavuudet olisivat mielenkiintoisia ja tuttavat luotettavia ja naiset ihania, ovatkin uudet ihmiset kusipäitä, tuttavat potentiaalisia pettureita ja naiset vittumaisia ämmiä joille kannattaa sanoa pahasti ennen kuin ne ehtivät.
Lyhyesti sanottuna en jaksa tutustua kehenkään, rakastaa ketään tai hymyillä lainkaan jos omakohtainen kokemus näinkin iloisista asioista on täysin päinvastainen. Jostain tämän suuntaisesta taiteilijat luultavasti puhuvat kertoessaan jonkun olevan rikkoutunut persoona.
Silti, kivahan täältä olisi joskus noustakin.
Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta olen kuitenkin onnistunut säilyttämään yhden käden sormilla laskettavan määrän kavereita, joten en teknisesti ottaen aivan yksinäinenkään ole.
kavereideni laskemiseen riittää myös nuo yhden käden sormet. :)
Naiset eivät muuten sano välttämättä aina suoraan sitä, mitä ajattelevat. Itse haukuin yhtä poikaa lukiossa rumaksi ja iljettäväksi jonkin aikaa, vaikka olin hyvin ihastunut häneen. Lapsellinen olin... ja ehkä vähän liiankin pihkassa. Luulenpa, että 90 % noista tytöistä sanoi tuon siksi, koska oli huono päivä (syy ei sinussa), 5 % siksi jotta kuuluisi jengiin mukaan ("ollaan koviksia!") ja loput viisi koska eivät voineet vastustaa sinua (naura vain teorialleni, siitä vain vapaasti :)).
Moikka, sinun takiasi palasin palstalle -olitpa muuten viestin väsännyt. Mutta ihan totta, vitutuksesta toettuani ajattelin tai muistin jotenkin, että siellä oli se yksi sympaattinen kaveri joka vastaili mun juttuihin ja jolla oli hyvänlaatuista järkikudosta otsalohkon paikkeilla. Ajattelin vaan pistäytyä katsomaan oletko mitään kirjoitellut. Näköjään olet. (Vaikka ei sinua välttämättä lohduta että minä suhun reagoin -en minä mikään lottopotti ole.)
Mä voin käydä hakkaamassa ne jotka sanoi sua apinaksi. (Muut älkää reagoiko tähän, failure luultavasti tajuaa mitä mä tarkoitan ja mitä mä en tarkoita. Sitä paitsi itse siinä saisin turpaan.)
Mun tekee mieli ostaa sulle leikkiautoja, vaikka taidatkin olla ...parikymppinen? Itkettää. En ole naamaasi nähnyt mutta ei se mitenkään voi tyhmältä näyttää. Ei mitenkään. Ihan samaan tapaan sulla on mennyt toi homma kuin mullakin; yhtäläinen asetelma vaikka eri sukupuolta.
Näistä lähtökohdista vaan mennään. Äh, en halua kertoa enempää. En halua paljastaa liikaa itsestäni muille palstalaisille. Mutta ihan vilpittömästi sanon, että aihetta parempaankin itseluottamukseen olisi.
Tulitkin takaisin, toivottavasti jäädäksesi :)
Lottopotti tai ei, mutta palautteesi piristi todella päivääni.
No, en usko että aion kovin yleisesti keskustella, jos nyt suoraan sanon niin sinun kanssa lähinnä. Jos sopii.
(En minä varta vasten ryhdy kaivamaan verta nenästäni.)
En osaa olla muiden seurassa.
Naiset ovat minua satuttaneet ja loukanneet suhteissa pahasti.
Miehet ovat kusettaneet muuten.
Ystävät on kaukana ja niitä on vähän.
Ei minulla ole enää mitään varastettavaa, ja minut on jo kertaalleen kusetettu, joten toivon ettei tarvitse olla ihmisten kanssa enää tekemisissä.
ulkoinen kuori ei ole kummoinen.kuulostaa ehkä vähän raadolliselta,mutta luulempa että jokainen tuntee jonkun jolla on samanlainen tilanne.tai ainakin on kadulla nähnyt.meitäkin on olemassa jotka olemme "tuomittuja" olemaan yksin.olen kateellinen teille kaikille joiden ongelmat johtuvat huonosta itsetunnosta sun muusta vastaavasta.suurin osa ihmisistä pitää minua vastenmielisenä.mutta niin pidän minäkin heitä.kaikki luulevat olevansa niin suvaitsevaisia,mutta todellisuudessa syrjitään ja nauretaan "huonommille".joskus tekisi mieli tappaa niin monta kuin ehtii ja sitten surmata itsensä.aivan sama mitä muut ajattelisivat,tuskimpa olisin sen iljettävämpi kuin nytkään.
Nyt tartun sua hartioista kiinni ja ravistelen niin lujaa, että väkisinkin heräät.
RUMA... Minkälainen ihminen on ruma??
Minä vastaan: Spitaalinen. Nenä tipahtanut, iho revennyt auki, silmät paisuneet valkoisiksi palloiksi. Sellainen ihminen on RUMA ja ILJETTÄVÄ. (Sen lisäksi, että on säälittävä)
Sen sijaan sinä... Olet lihava/laiha ja tunnet itsesi siksi niin rumaksi? Mutta makuja on monia. Jotkut pitävät mallimaisista ja hoikista ihmisistä, kun taas toiset ovat sitä mieltä, että miehessä täytyy olla ulkoista jykevyyttä ja naisessa kurveja. Makunsa kullakin!
Sinä et ole ruma. Sinulle riittää ihmisiä, jotka pitävät ulkonäöstäsi. Usko itseesi ja anna parhaiden puoliesi korostua itsessäsi. Ole valloittava oma persoonasi, älä synkkä itsesäälissä rypijä. Kaikki ei ole niin mustavalkoista. Ulkonäössä voi olla piirteitä, joita itse inhoaa yli kaiken, mutta joku toinen palvoo. Löydä palvojasi. ;) Eihän tarvitse löytyä kuin yksi ihminen...
Jaksamisia. Älä synkistele. Muista, että niin paljon kuin on ihmisiä, on myös mielipiteitä. Sinun näkemyksesi eivät ole todellakaan absoluuttinen totuus! Paskat siitä, jos et jotain tiettyä ihmistä ulkonäölläsi miellytä. Anna sellaisen mennä pois ajatuksistasi, se ei ole mitenkään sen arvoinen. Keskity vain siihen, kun joku sinusta pitää. Minäkin pyrin niin tekemään. Tiedän useamman ihmisen, joiden makuun ei ole ulkonäköni, mutta so what? osa ihmisistä kuitenkin pitää minusta. Se on täysin sama, pitääkö joku pipipää minua iljettävänä neutraalin sijaan, pääasia on se, että ulkonäöstäni myös pidetään. Jos joku ei pidä, se on hänen murheensa. Keskityn vain sellaisiin henkilöihin, jotka pitävät ulkonäöstäni (sekä luonteestani..).
ikäviä tarinoita kerrottavana :(
Tuo mitä kerroit, Sheila.....no itselläni isä on aika sairas. Joka päivä hän voi olla eri mieltä jostain asiasta, väittää että ei ole sanonut jotain mitä on sanonut, väittää etten ole kertonut hänelle milloin mistäkin asiasta, vaikka olen. No isä kuitenkin on vielä ihana siihen verrattuna mitä "äitini" on: psykopaatti. Hakkasi minua ja siskoani, kun meille tuli oma tahto. Rakastaa ainoastaan veljeäni. Lakkasin kutsumasta sitä elukkaa äidiksi kun olin yhdeksän. Meillä oli on aina ollut riitoja, pahoja sellaisia (väkivaltaa) niin kauan kuin muistan.
Muistan kerran (joskus kolme-neljävuotiaana) itkukohtauksen joka minulla oli. "Äitini" sanoi, että lapsella on päässä vikaa. Nyt asumme isäni luona (huostaanotto). "Äitini" oli melkein spurgu kun juo niin paljon. En ole tavannut tai soittanut hänelle kahteen vuoteen. Se ei ole merkinnyt minulle enään moneen vuoteen. Sitä ei enää ole edes olemassa minulle.
Toinen syy on koulukiusaus. Melkein koko peruskoulun ajan.
Ja sitten tämä masennus ja anoreksia. En uskalla tutustua kehenkään, koska olen niin ruma ja lihava ja näkymätön. En merkitse kenellekään paskan vertaa, kukaan ei halua tutustua tällaiseen ympäriinsäpursuilevaan ihrakasaan. Se eristää hirveästi, kun huonon itsetunnon takia en enää uskalla tutustua kehenkään. Vuosi sitten uskalsin ja sain taas perääntyä. Todistin taas kerran etten kuulu mihinkään tai kelpaa kenellekään. Huono itsetunto on seurausta melkein 10 vuotta jatkuneesta koulukiusauksesta, sadistisesta isästä ja psykopaatti-äidistä. Eikä tämä itsesääli kyllä hirveästi saa ihmisiä kiinnostumaan.
No kaipa asiat voisivat olla huonomminkin, mutta ei se lohduta tällä hetkellä.
Kyllä tuntuu että teillä on asiat huonommin......älkää välittäkö minusta ja pärjäilkää. Mutta Sheila, tiedän mitä on sadistinen vanhempi. Ja failure, tiedän mitä on joutua luokan yleiseksi roskakasaksi.
Eipä sitten muuta asiaa ollutkaan.
ja vielä isän takia en osaa edes itkeä, koska se on heikkouden merkki. Ja kaiken masennuksen ja muun takia tekisi vain mieli käpertyä sohvalle pieneen tilaan lukemaan mukavaa kirjaa. Tai nukahtaa, eikä koskaan herätä.
Ei tuollaista pidä toivoa, kun on kuitenkin niin saatanan arvokas, oma yksilönsä! Sinulle on tehty vääryyttä, kuten minulle ja monelle muullekin tältä palstalta, mutta ei luovuta toivosta, vaan otetaan asiat käsittelyyn ja pistetään usko parempaan huomiseen. Me ei synnytä tänne luovuttamaan. Anoreksiasta pääsee yli, lapsuuden traumoista pääsee yli, huonosta itsearvostuksesta pääsee yli... Niin kauan kuin on elämää on toivoa!!! Sinä olet mukavankuuloinen kirjoittaja etkä ollenkaan ole ansainnut tuollaista kohtelua osaksesi. Teet täysin oikein, kun et pidä äitiäsi äitinäsi. Tuollainen ihminen ei todellakaan kelpaa vanhemmaksi lapselleen. On oikein hyvä, kun olet tämän oivaltanut hänestä. (Joku toinen voi olla, ettei olisi oivaltanut.. vieläkään). Jaksamisia sinulle, aivan kuten itsellenikin. Uskotaan itseemme eikä kuunnella muita. Ilkeämielisiä, tuhonhaluisia ihmisiä riittää maailmassa. Ei anneta niiden nitistää itseämme. Me ollaan todella hyviä tyyppejä! Muistetaan se :)
Tuntuu siltä, että elämä on ihan tuossa oven takana, senkun hyppää mukaan vaan. Mutta silti ei vaan pääse mukaan. Minä olen tottunut olemaan paljon yksin, enkä osaa olla luonteva vieraiden ihmisten kanssa, enkä joissain tilanteissa.
Lisäksi minä stressaan liikaa asioista. Tämä tekee muun kun työhön liittyvän elämän vaikeaksi(myös työn vaikeaksi..). Jotkut normaalit asiat tuntuu minusta ylivoimaisilta. En ole käynyt leffassa, koska se tilanne on minulle outo. Enkä usein oudoissa uimahalleissa.. jotenkin pelkään toimivani väärin. Tiedän, outoa.
Olen yrittänyt muuttua sellaiseksi ihmiseksi, mikä haluaisin olla, mutta epäonnistunut. Nyt ei oikein jaksa yrittää koko ajan. Mutta ei minulla asiat niin älyttömän huonosti ole, minä vain kasvatan niitä ongelmia pääni sisällä. Liikaa pettymyksiä tullut viime vuosien aikana. Jotkut semmoset asiat, joihin olen panostanut ja luonut odotuksia, ovat menneet pieleen. Se rasittaa ja harmittaa.
Mitähän minä tänne rustailen.
analysoit asioita itsellesi. Joten rustaile vain. :)
Itsellä on sama vika, että menneisyydessä olevat pettymykset laskevat yhä edelleen nykyistä motivaatiotani yrittää asioita. Tuo on loukku, johon ihminen jää. Asenne elämää kohtaan on väärä: laskeskelee epäonnistumisia sen sijaan, että laskeskelisi onnistumisia. Mutta uskon, että "linssit" eli omat ajattelutavat voivat muuttua erilaisiksi. Se vaatii ponnistelua ja tahdonvoimaa, mutta siihen on mahdollisuus.
Noin 4 kk sitten "dude88" kysyi tuon saman kysymyksen, joten sain copypastettua vastaukseni!
Joka on:
Ei yksinäisyys nyt kokonaan ulkonäöstä johdu, mutta onhan se yksi syy miksi olen tullut tähän tilanteeseen. Yläasteella kasvojen iho ei ollut missään täydellisessä kondiksessa, se sitten alensi itsevarmuutta ja loi mahdollisuuden eräille alkaa kiusata mua. Vai onkohan kiusata väärä verbi, sellaista yleistä päivittäistä vittuilua se kylläkin oli. Nyt todennäköisesti nauraisin vaan niiden jutuille tai antaisin samalla mitalla takaisin. Silloin se kuitenkin ajoi itsarin partaalle. Pari tyypiä voisi ehkäpä jopa lukea "kavereihin" tuolloin, mutta ei me nähty kun kouluaikana.
Lukiossa hieman sama juttu, naama oli kylläkin jo paremmassa kunnossa, mutta tottahan toki sieltäkin löytyi pari pässiä, jotka sitten pommittivat fiksuilla jutuillaan. Ja taas löytyi pari kaveria, joiden kanssa olla koulu-, muttei vapaaikana. Sitten yksi niistä teki itsarin.. olin itekkin ajatellut aina välillä masennuksissani tekeväni saman. Oon jo kyllä luopunut siitä ajatuksesta ja otan nyt aika rennosti, ehkä turhankin rennosti.. Sain jopa tyttöystävän tuossa lukion jälkeen, mutta oli pakko jättää se kun en päässyt noista ajatuksista eroon.. ennen kuin nyt.
Tällä hetkellä iho on ihan hyvässä kunnossa, urheilen säännöllisesti ja en ole yhtään pahannäköinen, vaikka ite sanonkin. Mutta.. uusien hyvien kavereiden löytäminen tuntuu vaikealta ja en koe ansaitsevani tyttöystävää, kun oon näin sosiaalisesti epäonnistunut yksilö.
Tuohon voisi lisätä.. vanhempien syyttäminen! Heidän näkemyksensä oikeasta kasvatustavasta oli lähinnä kantaa vain ruokaa nenän eteen. Mitäpä siinä muuta. Faija myös löi kun olin vielä pieni, joten aika etäiset välit meillä nytkin on.
Kaverien löytäminen tuntuu ehkä siksi vaikealta, koska en tiedä osaanko olla hyvä ystävä.. minulla ei vapaa-ajalla ole koskaan ollut sellaisia, paitsi ehkä ala-asteella. Ja naisen löytäminen, jonka kanssa voisi puhua mistä tahansa avoimesti.. on ihan mahdottomuus! Täältä itseasiassa löytyi yksi sellainen, mutta senkin täytyy asua Lapissa. :/
Vai että naisen löytäminen on sinulle mahdottomuus... Ainakin olet sydämenmurskaajana toiminut. ;) En tarkoita tätä missään syyllistävässä mielessä, vaan ihan muistutukseksi siitä, että olet sentään tähän mennessä saavuttanut jotain sellaista, jota minä en ole esimerkiksi koskaan saanut: seurustelukumppanin. Et sinä mikään kovin epäsosiaalinen ole, ainakaan naisten kanssa. Turha itseään on aliarvioida. Jos on yhden naisen jo saanut, on mahdollisuus saada myöhemmin myös toinen. Älä siis luovu toivosta. :)
Kyllä. Juuri sinä, -Sheila-. :) Miten ihmeessä sinulla riittääkin aikaa sekä energiaa kirjotella piristäviä palopuheita ja vastaille melkein jokaiselle? Sekin on aika ihme, että olet vielä vapailla markkinoilla, voisi luulla jonkun jo napanneen noin mukavan tytön kainaloonsa. :)
Niin sitä heti haukutaan sydämenmurskaajaksi... vähemmän se jättäminen häntä taisi satuttaa, kuin se että hän olisi joskus kuullut minun tehneen itsarin. Nyt on hauskaa olla jälkiviisas, kun en tehnytkään sitä eikä enää pahemmin huvitakaan tehdä. Mietin aika usein, kuinka voisin korvata hänelle jotenkin sen tuskan, jonka aiheutin.. joka kerta tulen samaan johtopäätökseen: pysymällä kaukana hänen näköpiiristään. Exäni taitaa yhä luulla jättäneeni hänet toisen naisen takia.. se nyt vaan on helpompi antaa luulla niin, kuin puhua masennuksestani. Olen kyllä epäsosiaalinen, en viikonloppuisin viihdy baareissa! Muutenkaan käy paljon missään.. naisten kanssa on muuten helpompi olla sosiaalisempi jostain syystä. Nytkin tulee romaania, jota kukaan ei lue.. Voihan sitä vielä löytää toisenkin naisen, mutta minulla taitaa olla liian kovat kriteerit sen suhteen. Ei siis mitään ulkonäkökriteerejä, vaan ihan suhteen kannalta että olisi ehkä myös läpikäynyt masennuksen, olisi tohelo ihmissuhteissa tai ollut koulukiusattu.
mutta viestin sisältö olikin ihan mukava. =)
Se on mielestäni pelkästään hyvä juttu, että sinulla on kovat kriteerit seurustelukumppanin persoonan suhteen. Eihän sitä kukaan tule ihan kenen kanssa tahansa toimeen. :)
1. Sisäänpäin kääntynyt persoona. En lapsenakaan tarvinnut kavereita leikkeihin, vaikka lapsena vielä oli kavereita.
2. Isä kasvatusmetodi oli:"Lapsi ja koira on kilttejä, kun ne alistaa henkisesti". Minut nujerrettiin. Sain säännöllisesti selkään.
3. Kavereiden luokse ei saanut mennä kylään tai sai selkäänsä.
4 Kasvatuksessa korostettiin ehdotonta itsekieltäytymistä. Kylässä ei saa ottaa mitään, jos tarjotaan, muuten tulee selkään. Olin mestari itsekieltäytyjä.
5. Olin kiltti näkymätön lapsi. Äiti jumaloi isoveljeä ja isä pikkusiskoja. Minä olin vahinko.
6. Yläasteella puolikoulua kiusasi ja pilkkasi.
7. Murrosiässä tytöt inhosivat minua. Kaikki muut luokan pojat saivat koulussa kirjoittaa tyttöjen ystävävihkoihin paitsi minä. Huvittavinpia muistoja on, kun luokan aktivisti tytöt keräsivät eläintenoikeus adressiin nimiä luokassa. Otin jo kynän valmiiksi esille, mutta tytötpä hyppäsivätkin minun ylitse. Olin niin huono, etten kelvannut edes adressiin nimeäni laittamaan.
8. Ei koskaan huolittu ryhmätöihin yläasteella ja lukiossa. Ryhmätyöt tein joko yksin, tai määrättiin johonkin. Nöyryyttävintä oli, kun opettaja aina kysyi muilta mikä ryhmä ottaa minut, ja kaikki oli hiljaa.
9. Armeijassa kiusattiin ja simputettiin.
10. Psykoosi kuukausi armeijasta kotiuduttua. 1/2 vuotta sairaslomaa, 2 vuotta oikeasti toipumiseen.
11. Heikko itseluottamus naisten suhteen. Kun ei koskaan saanut positiivista palautetta, miten voi luottaa olevansa kiinnostava.
Nyt olen tällainen "Vitut minusta" persoona. Yksikään ihminen ei jää minun vuokseni yksin, vaikka minä yksin jäänkin. Minulla on myös vahva tunne siitä, että kukaan ei ole koskaan rakastanut minua. Oikeasti haluan tietysti tulla rakastetuksi. Jännä miten sama tunne ajaa toiset irtosuhteisiin etsimään hyväksyntää ja eristää toiset täydelliseen yksinäisyyteen.
Koen myös ettei minua ole koskaan hyväksytty omana itsenä vaan ainoastaan suorittamalla olen saanut hyväksyntää. Minulla ei kuitenkaan ole muuta annettavaa, kuin itseni, eli en täytä naisten vaatimuksia.(Taloudellinen tilanne jne. jne.)
Vielä parivuotta sitten saatoin saada välillä pahoja itsesäälikohtauksia. Nyt olen kuitenkin tyytyväinen, kun toivottavasti olen niistä lopullisesti eroon päässyt.
Olen huomannut muuten, että moni täällä on menettänyt kykynsä itkeä. Itse itken toisinaan yksinäni, joko onnesta tai liikutuksesta. Itseasiassa, jos kuvitellen mielessäni, että minua rakastettaisiin oikeasti, kyyneleet alkavat valua.
Jos taas keskityn ja ajattelen, ettei kukaan ole koskaan rakastanut minua, se tuntuu kuin veitsi leikkasi sielua rintakehän kohdalla tai ikäänkuin jokin kouraisisi rinnasta. Tätä kirjoittaessa kävi tuollainen hetkenaikaa ja tuntui, että onko järkeä repiä jotain haavoja auki ja kohta alkaa piehtaroimaan itsesäälissä. Auttaisikohan tuohon jokin sellainen, että kun huomaa ajattelevansa"Kukaan ei ole koskaan rakastanut minua", ajatteleekin, että "Ei pidä paikkaansa, sillä minä olen rakastanut itseäni. Miten muuten minä olisin selvinnyt".
ole tuollaisia vaatimuksia: "taloudellinen tilanne" jnejne. vaikka helposti sitä kuvittelee kaikenlaisia vaatimuksia muiden taholta.
Paras asenne olisi varmaan rakastaa itseään ja ympäristöä ja elämää itsessään, jos vain on voimavaroja. Se (rakkaus elämään) herättää kiinnostusta toisissakin.
Minä haluaisin repiä tuollaisilta ämmiltä hiukset päästä, jotka syrjivät ADRESSIN KIRJOITTAMISESSA jotakin henkilöä. Tuollaiset ihmiset ovat paitsi ilkeitä, niin myös elämässä pärjäämättömiä ääliöitä. Heidän menetyksensä se oli, että sinun nimesi puuttui siitä adressista! Mitä nuijia... Älä hyvä rakas ihminen mene uskomaan tuollaisia kusipäitä!! Se on ihan sama, mitä he duunaavat, kun eivät tajua mistään mitään. Adressiinkaan eivät osaa kerätä riittävää nimimäärää.
Sinulla on ollut hyvin rankkaa, kun lapsena on alistettu äärimmäisyyksiin ja koulussa useamman ihmisen voimin kiusattu. Kun ei ole saanut normaalia ihmiselle kuuluvaa tukea ajoissa, on puhjennut psykoosi. Jokaiselle kävisi samassa tilanteessa juuri noin, joten älä tunne siitä mitään huonommuudentunnetta. Kirjoitat hyvin avoimesti, joten minusta tuntuu, ettet tunnekaan mitään huonommuutta asiasta. Se on oikein hyvä. Vaikutat lisäksi muutenkin äärimmäiseltä taistelijaluonteelta! (Ei ole imartelua)
En ole perehtynyt psykologiaan pahemmin, mutta yleensä psykoosia sairastavat kirjoittavat melko sekavia, mutta sinä sen sijaan kirjoitat ihan selkeästi! Mitä tämä tarkoittaa? Sitäkö, että psykoosi on sinun elämässäsi paranemaan päin? En ainakaan voisi todellakaan arvata, että sinulla on psykoosia, ellet itse kertoisi siitä.
Eräs ihminen kerran sanoi minulle: "Jos joku ihminen uskoo itseensä siitä huolimatta, vaikka häneen ei ole uskonut koskaan kukaan muu, nostan hänelle todellakin hattua". Nyt on minun aika nostaa sinulle hattua. Olet selviytyjä, Suuri mies. Sinussa on jotakin sinnikästä ja todella ainutlaatuista. Pistän pääni pantiksi siitä, että olen tätä kirjoittaessani tosissani.
Kavereita on muutama, mutta olen jatkuvasti huolissani olenko heille mitään. Aina tuntuu jäävän ryhmien ulkopuolelle. Nuoruudessa hankittu epävarmuus ja itseinho ovat vaikuttaneet naisiin tutustumiseen siten, että olen tuominnut itse itseni ennakolta mahdollisuuksien suhteen. Niinpä nyttenkään en osaa sanoa onko minulla mitään annettavaa heille.
oma näkemyksesi siitä asiasta, kelpaatko naisille. Se on sinun oma näkemyksesi, se ei ole naisten näkemys. Naiset ja miehet arvioivat asioita hiukan eri tavoin. Älä luulekaan tietäväsi omilla miehen avoillasi sitä, mitä mieltä naiset ovat sinusta! Saatat mennä pahemman kerran arvailuissasi metsään ja saada vain pahan mielen kaupan päälle ilmaiseksi. Ei kannata, minä sanon. Jätä ennakkoluulosi pois ajattelustasi.
Mistä ne vammaiseksi haukkumis jutut sai alkunsa? Onko sulla ulkonäössä jotain erikoispiirteitä, jokin liikuntavamma? Vai oliko se vaan sellaista teinien vittuilua, kun eivät muutakaan keksineet? Oletko sä avautunut sille isällesi nyt aikuisiällä, vai pysytkö mielummin kaukana? Ehkäpä sun pitäisi kirjoittaa sille kirje tai pistää tekstari jossa vuodatat negatiiviset tunteesi pois.
Olen ulkonäöltäni maija meikäläinen. Ei liikuntavammaa, ei poikkeuksellisia piirteitä kasvoissa jne. Se oli teinien puhdasta vittuilua, mutta sitä tapahtui niin usein samasta aiheesta, että kammo on tullut.
Isäni... ei kertominen auta. Tunnen isäni sen verran hyvin, että hän vain sanoisi "oi voi" flirttailevaan sävyyn ja siihen se jäisikin. Isäni ihailee tyttäriään, jos en ole kertonut. En halua sanoa hänelle yhtään mitään asiaa enää.
Suurin osa teistä taitaa olla kumminkin vasta lukio/ammattikoulu ikäisiä. Teillä on vielä paljon tilaisuuksia ja mahdollisuuksia tulla vaikka miksi ja saada niitä ystäviä, ja löytää jopa se seurustelukumppani. Tekisin melkein mitä vaan että voisin olla taas parikymppinen. On niin paljon asioita joita tekisin toisin tai en ollenkaan. Yrittäisin olla rohkeampi ja tavata/tutustua niihin ihmisiin joihin en silloin joskus vuosia sitten uskaltanut ujouteni ja arkuuteni takia tutustua.
Teini-ikä ja nuoruus muutenkin meni aika lailla viduiks. Nykyään tällainen vähän päälle kolmekymppinen on jo aika museokamaa. Liian vanha 18-22 vuotiaiden ystäväksi. Suurin osa mun ikäisistä on jo varmaan elämää nähneet vaikka miten ja on lapsia, suhteita takana, työpaikka ja vaikka mitä.
Joillakin ikäisillä ihmisilläsi voi olla sen sijaan paljon enemmän kolhuja kuin sinulla. Jollakin kamala avioero takana (puoliso pettänyt, saanut lapsen kokonaan ulkopuolisen ihmisen kanssa, vaikka vanhassa avioliitossakin on hänen lapsiaan), joku on sekaantunut huumeisiin, joku toinen on ollut kymmenen vuotta työttömänä jne . Kyllähän niitä kauhukertomuksia riittää.
kuitenkaan missään nimessä vähätellä sinun kertomustasi!
kuules tyttö!elämä on tehty elettäväksi,varsinkin nuoruus.elämätöntä elämää ei saa takaisin.eikohän jokainen yksinäinen halua rakkautta vaikka siihen kuuluukin oleellisena osana kärsimykset.aika lapsellista kuvitella että olisi helpompaa elää ilman tunteita ja kokemuksia.jotkut sanoo et kuolleilla on helpompaa kun ei ole kärsimystä,mutta eipä ole myöskään iloja.sama asia tämän yksinäisyyden kanssa.