voiko masennuksesta "parantua" ilman lääkitystä? en tahtoisi mitään pillereitä napsia. tosin en nyt ees tiedä tarvitsisinko lääkkeitä tai mikä mua ees vaivaa. en vaan enää jaksa uskoo siihen, että tää tunnetila on ohimenevää tai paranee itsestään. voiko niin käydä?
vähän vaan oon ruvennut epäilemään masennusta vaikka vaikee se on myöntää saatikka kellekään siitä puhua. eli nyt pari kuukautta on ollut erityisen raskasta aikaa ja erityisesti henkisesti. sattunut paljon asioita lyhyessä ajassa, ihmissuhteissa tullut pettymyksiä, elämäntilanne muuttunut ja siihen päälle stressiä...
toisaalta tuntuu, että tähän nyt vaan kasaantuu monien vuosien ongelmat ja tunteet, jotka on sivuuttanut ilman niiden käsittelyä. sietokyky ylittynyt tms, ei jaksa enää piristyä. heti kun menee hyvin niin taas sattuu jotain ja saa pettyä itseensä tai muihin.
onko tämä nyt masennusta vai mitä, mutta ei tämä hyvältä tunnu, ainakaan normaalilta tai siltä millaiselta haluaisin elämän tuntuvan.
joka päivä itkettää, elämä tuntuu junnaavan paikallaan eikä saa aikaiseksi mitään vaikka haluaisi ja pitäisi, mielialat vaihtelee, tosin ärtyneisyys tuntuu olevan päätunnetila, väsyttää hirveesti, vaikka takana olisi riittävät unet niin silti ylösnouseminen on tuskaa ja päiväuniakin tulee nukuttua lähes päivittäin, välillä taas ei saa unta millään ja heräilee jatkuvasti. ja tämmöstä tää elämä on ollut nyt kesän jälkeen.
varmaan tähän on vaikuttanut osaltaan myös nykyinen elämäntilanne, ettei oo menossa koko ajan vaan on enemmänkin tekemisen puute ja aikaa miettiä asioita (liikaa).
kun tarkemmin miettii niin elämässä on aina väliajoin sattunu juttuja, jotka on satuttanu, mutta niistä on aina jatkettu tai pitänyt jatkaa eteenpäin ilman niiden kunnollista käsittelyä. aina on esitetty, että kaikki on hyvin vaikka ei oo varmaan ikinä ollut.
oonko mä ihan seonnut vai mitä?
vähän vaan oon ruvennut epäilemään masennusta vaikka vaikee se on myöntää saatikka kellekään siitä puhua. eli nyt pari kuukautta on ollut erityisen raskasta aikaa ja erityisesti henkisesti. sattunut paljon asioita lyhyessä ajassa, ihmissuhteissa tullut pettymyksiä, elämäntilanne muuttunut ja siihen päälle stressiä...
toisaalta tuntuu, että tähän nyt vaan kasaantuu monien vuosien ongelmat ja tunteet, jotka on sivuuttanut ilman niiden käsittelyä. sietokyky ylittynyt tms, ei jaksa enää piristyä. heti kun menee hyvin niin taas sattuu jotain ja saa pettyä itseensä tai muihin.
onko tämä nyt masennusta vai mitä, mutta ei tämä hyvältä tunnu, ainakaan normaalilta tai siltä millaiselta haluaisin elämän tuntuvan.
joka päivä itkettää, elämä tuntuu junnaavan paikallaan eikä saa aikaiseksi mitään vaikka haluaisi ja pitäisi, mielialat vaihtelee, tosin ärtyneisyys tuntuu olevan päätunnetila, väsyttää hirveesti, vaikka takana olisi riittävät unet niin silti ylösnouseminen on tuskaa ja päiväuniakin tulee nukuttua lähes päivittäin, välillä taas ei saa unta millään ja heräilee jatkuvasti. ja tämmöstä tää elämä on ollut nyt kesän jälkeen.
varmaan tähän on vaikuttanut osaltaan myös nykyinen elämäntilanne, ettei oo menossa koko ajan vaan on enemmänkin tekemisen puute ja aikaa miettiä asioita (liikaa).
kun tarkemmin miettii niin elämässä on aina väliajoin sattunu juttuja, jotka on satuttanu, mutta niistä on aina jatkettu tai pitänyt jatkaa eteenpäin ilman niiden kunnollista käsittelyä. aina on esitetty, että kaikki on hyvin vaikka ei oo varmaan ikinä ollut.
oonko mä ihan seonnut vai mitä?
Vastaukset 12
Vanhimmat
itse oon kans masentunu!
hae välittömästi apua! itse kerroin vanhemmille että luulen olevani masentunut ja he tiesivät heti minne soittaa ja nyt saan käydä säännöllisesti terapeutilla juttelemassa elämän menosta. Tosi vapauttavaa niillä on salassapitovelvollisuus eli voin kertoo vaik käyttäneeni huumeita eikä ne voi kertoo ees vanhemmille.
Tää psykiatri on myös tosi mukava eikä ne voi pakottaa syömään lääkkeitä mut suosittelee kyl erilaisii hoitoja/lääkkeitä.
Itellä on auttanu toi psykiatrin ja vanhempien ja kaverien kans jutteli
mutta onko edes pakko sairastua ?
jos pystyy omilla valinnoillaan elämään normaalia elämää, johon kuuluu niin ylä- kuin alamäkiä niin ei tarvitse.
masennus on muotisana ja monet eivät siihen sairastuisi elleivät asiasta tietäis. (tästä kuuluu tulla närkästyneitä mielipiteitä ).
terve elämä, harrastuksia, ei päihteitä, kuntoilua, ihmissuhteita, keskusteluja(naisille), terveellinen ruoka. tässä sitä ennaltaehkäisyä, joka muuten on ihan samaa kuin hoitokin mutta ilman hermostoon vaikuttavia masennuslääkkeitä.
pallo on sinulla ja hyvin sinä oot perillä missä menet, jatka samaan malliin.
tsemppiä.
ps. jos joku närkästyy nii syön itse masennuslääkettä.
nii syötkö ja? Sää lupasit. Ei oo silti pakko, ainakaan paljoo.
syön jo nyt. ilmaisin itseni tulkinnan varaisesti. sori.
sinulle, kuinka tämä päiväsi on lähtenyt käyntiin?
Kirjoituksesi olisi voinut olla prikulleen minun kirjoittamani. Itse ajattelen ja koen elämäni tällä hetkellä ihan samalla tavoin kuin sinä. Itsellinkin on tapahtunut vähällä aikaa paljon negatiivisia asioita ja myös vuosien takaiset käsittelemättömät asiat nostivat päätään tähän samaan rytäkkään. Ensimmäistä kertaa elämässäni turvaudun nyt uni- ja mielealalääkkeisiin sekä terapiaan. En voi sanoa mikä on "oikea" tapa selvitä, lääkkeet vai ei - se on varmasti hyvin yksilökohtaista, aina tietysti on varmasti parempi jos ei tarvitse lääkkeisiin turvautua mutta ei niitä mielestäni kannata "peikkonakaan" pitää. Pääasia nyt on, että haet jotain apua, hyvä alku, että kirjoittelit tänne, huomaat, että meitä on aika monta jotka kärsimme samasta asiasta. Kirjoittele ja oikein, oikein paljon voimia sinulle tähän päivään!
masennuksen asteesta.
Itse en olisi selvinnyt ilman lääkkeitä enkä oikeastaan ole selvinnyt vieläkään masennuksesta. Olen kuitenkin jotenkin jaloillani lääkityksen ansiosta. Jos en olisi alkanut syömään lääkkeitä, olisin varmaan päätynyt tosi huonossa kunnossa sairaalaan. Siellä olisi aloitettu joka tapauksessa lääkitys.
Joskus lääkitykseksi riittää lievä lääkitys. Riippuu taas siitä masennuksen asteesta.
kuulostaa ihan omilta. Jonkun aikaa voi jaksaa ilman lääkettä. Mä en jaksa. Oikea vastaus tohon olisi siis varmaan, että hae lääkäriltä apua ja ennen kaikkea terapiaa.
näköjään kohtalotovereita on ja kiva huomata, että ymmärtäjiäkin löytyy. tämä päivä meni oikeestaan ihan hyvin, tosin kykenin nousemaan ylös sängystä vasta yhen aikaan päivällä ja tässä vielä kukun tähän aikaan. huomasin olevani ihan "normaali" ja iloisempi minä, kun kävin kummilapsen luona kyläilemässä. iloisessa seurassa unohtui (tai piti peittää) synkkä olo ainakin joksikin aikaa. nykyisen yksinäisyyden aikana kai tämä paha olo on päässy tosissaan kehkeytymään. ystävät on kaikonneet jonnekin, toisaalta ei saa aikaseksi tai edes kiinnosta pitää yhteyksiä yllä..
pitäishän tästä varmaan kertoo läheisille. mutta tuntuu mahottomalta tehtävältä. perheellä muutenkin vaikeeta ollut, niin ei haluais lisää vaikeuttaa muiden elämää omilla ongelmilla. toisaalta muillakin vois olla helpompaa jos en ois tämmönen synkistelijä ja äkänen kiukuttelija. ei musta ikinä tiiä millä päällä oon, välillä nauran, sitten mykistelen tai raivoon. en tiiä, onko kukaan ees huomannu mitään muutosta mussa..oonkohan aina sitten ollut vähän tämmönen..on vaan tosi vaikeeta avautua tästä kellekään, ei tiiä miten muut reagoi. ja en haluais mitään sääliä saada..toisaalta eihän muut tiiä mitä mun päässä liikkuu ja sitten väärinymmärtää mut. tänäänkin motkotusta sai kuunnella kun en oo saanu oikeen mitään aikaseks..pidetään vaan laiskana.
keinoja ois tosiaan monia päästä tästä olotilasta pois (ilman lääkäriin menoa), mutta että pysyvästi..? aina kuitenkin jostain tää masis putkahtaa esiin. terapia vois toimia, mutta sitäkin jotenkin kammoan..ja lääkkeitä pidän "peikkona", koska saanut niistä vaan huonon kuvan. eräästä läheisestä tuli masennus-/mielialalääkkeiden käyttäjänä ns. hirviö, tosin alkoholilla saattoi olla hyvinkin osuutta asiassa..toinen tuttava ei oo päässyt lääkkeistä eroon vuosienkaan jälkeen ja muuttunut kuin eri ihmiseksi..tuntuu, että lääkkeiden alaisena en ois oma itteni. noh, en oo nytkään..
huomenna aattelin aloittaa päivän lenkkeilyllä ja pitää hemmottelupäivän :)
ps. mistä apua sitten voi hakea? terveyskeskukseen lampsiminen ahistaa ja että pitäisi vielä jollekin lääkärille tästä puhua. taitaa olla sana ´masennus´ mulle peikko..
Lueskelin ton sun juttus, ja minusta tuntuu että olet ihan tavallinen tunteva immeinen. Ja kun elämässä on ikäviä asioita, niin silloinhan sitä on alavireessä, mutta mielestäni se on ihan tervettä. Ihminen on luotu semmoseksi että sillä on kyky tuntea, eikä sitä mielestäni pitäisi lääkkeillä tehdä tunteettomaksi.
Meistä jokainen on oma persoonansa, eikä meidän tarvitse sopia mihinkään ahtaaseen muottiin.
Nykyisin vaan tuntuu siltä, että jos vaikka itkeä tirrautat, kun olet surullinen, niin heti ollaan tuputtamassa rauhoittavia lääkkeitä.
Olen kuullut, että jopa läheisensä menettäneille
sureville omaisille niitä tuputetaan.
Mielestäni surun tunteminen ja sen näyttäminenkin on osa luonnollista elämää. Eikä tarvitse tuntea itseään mitenkään poikkeavaksi!
Elämän ei pidäkkään olla tasapaksua jollotusta,
siisen kuuluu koko tunteiden kirjo. Ja jos se olisi pelkkää päivänpaistetta, niin osaisiko siitäkään nauttia, ellei olisi kokenut myös niitä pilvisiä päiviä?
Mukavaa hemmottelupäivää!!!
Viime kädessä lienee niin, ettei ole ketään ihmistä, joka ei uskoisi olevansa sairas, jos sitä kyllin kauan ja itsepintaisesti vakuuttelee hänelle ja hän ryhtyy kuuntelemaan itseään. Jokaisella ihmisellä on näet tarve sisimmässään hemmotella itseään ja antautua hoidettavaksi ja tämän ovat lääkärit tienneet kaikkina aikoina ja suuresti rikastuneet tämän tietonsa tähden.
Siksipä ihmiten pitäisikin uskaltaa kokea eri tunteita, eikä heti ajatella että jotain on vialla jos on alakuloinen. Kyllähän siihen vaivaan pillereitä löytyy, ja lääketeollisuus ja lääkärit rikastuvat, mutta ei kannata totutella siihen että lääkeillä siirretään tunteet taka-alalle. Eri asia on todelliset mielenhäiriötilat, ne vaativat lääkitystä ja hoitoa.
Oon myös masentunut. Ja käyny jonkin aikaa terapiassa.Samanlailla on mulla ollut monen vuoden aikana hirvee määrä vastoinkäymisiä ja mustakin tuntu etten edes halunnu käsitellä niitä ja kaikki tuntu vaan kasaantuvan... jokunen vuosi sitten olin käymässä terveydenhoitajalla, ja hän passitti mut samantien psykologille aikaa varaamaan. Siitä se sitten lähti. Kävin pari kertaa psykologilla, ja tuntu että alko mennä paremmin. Lopetin käynnit, mutta n. puolen vuoden päästä aloin käymään uudelleen. Tällä kertaa päädyttiin siihen tulokseen, että mä haluisin terapiaan.
Aluks oli tosi iso kynnys mennä kellekään juttelemaan. Mutta pian huomas, että se helpottaa edes vähän, ja sai uusia näkökulmia asioihin. Mun on kanssa ollu vaikee kertoo läheisille, ja tuntuu vieläkin ettei ne kaikki joille oon kertonu käyväni terapiassa oikein ymmärrä miks siellä käyn... pääasia on kuitenkin että koen hyötyväni siitä. lääkkeitä mulla kokeiltiin, mutta en halunnu jatkaa niitä sivuvaikutusten takia (kaikille ei kuitenkaan tuu ees sivuvaikutuksia tai ne on hyvin lieviä. mulla vaan sattu ollen aika pahat). nykyisin ns. ssri-lääkkeet masennukseen on turvallisia, eikä niihin voi jäädä riippuvaiseksi (ainakaan fysiologisesti). kukaan ei pakota lääkkeitä syömään, ja ainakin itse on kova usko tällä hetkellä että pelkällä terapialla saa tuloksia...
kannattaa kyllä hakea apua! Psykologit tai terapeutit ei kuitenkaan oo mitään ihmeidentekijöitä, vaan paranemisen eteen on itse tehtävä työtä. Ainakin itse oon kokenut että pelkkä puhuminen jollekin ei-tutulle ihmiselle on helpottavaa, kun se pystyy suhtautumaan siihen objektiivisesti. loppujen lopuksi se paraneminen lähtee siitä, että alat paremmin ymmärtää itseesi ja näkemään asioita uudesta näkökulmasta. Mitä luulet, että miksi sua kammottaa mennä juttelemaan esim. psykologille tai lääkärille? mua ainakin itseeni pelotti saada masennusdiagnoosi. aattelin et tässä sitä sit ollaan masentuneena. kun aikasemmin oli jotenkin aina itse sinnitellyt eteenpäin vaikka väkisin. näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu siltä, että oon kärsiny ihan turhaan monta vuotta, kun en oo ymmärtänyt / halunnut hakea itselleni apua. pienempi paha se oli kuitenkin mennä juttelemaan psykologille (vaikka se vaikeeta olikin) ja saada apua, ja nyt tuntuu että monen vuoden jälkeen saattas tulevaisuudessa olla vähän valoakin. ei muuta kun itseä niskasta kiinni ja aikaa varaamaan, vaikka sinne lääkärille, se kyllä osaa neuvoa eteenpäin!