Pyörittelen ajatuksia päässäni, löytämättä vastausta.
Vakaan, pitkän avioliiton myötä toinen tulee tietenkin tutuksi, vai tuleeko sittenkään.
Voitko puhua aivan kaikesta, vai kaivertaako pieni pelko, jonkin asian esille ottamiseen kuitenkin.
Pelko voi ilmetä esim. että et halua loukata toista ja siksi jätät asian ”odottamaan”.
Näitä asioita voi olla monenlaisia, mutta eiköhän useammassakin perheessä tässä iässä ole huomattavissa muutoksia vaikkapa tuolla makuuhuoneen puolella. Kuinka ilmoittaa ”kauniisti” rouvalle, että päänsärkyä on alkanut esiintyä liiankin kanssa. Kuinka kertoa herralle, että makuuhuonemaneerinsa eivät enää sytytä, tai että olisiko syytä käydä keskustelemassa lääkärin kanssa lääkityksen mahdollisuudesta.
Oletan, että saan vastaukseksi, että reilusti vaan ”keskustelemaan”, mutta mitä se sitten käytännössä on?
Vakaan, pitkän avioliiton myötä toinen tulee tietenkin tutuksi, vai tuleeko sittenkään.
Voitko puhua aivan kaikesta, vai kaivertaako pieni pelko, jonkin asian esille ottamiseen kuitenkin.
Pelko voi ilmetä esim. että et halua loukata toista ja siksi jätät asian ”odottamaan”.
Näitä asioita voi olla monenlaisia, mutta eiköhän useammassakin perheessä tässä iässä ole huomattavissa muutoksia vaikkapa tuolla makuuhuoneen puolella. Kuinka ilmoittaa ”kauniisti” rouvalle, että päänsärkyä on alkanut esiintyä liiankin kanssa. Kuinka kertoa herralle, että makuuhuonemaneerinsa eivät enää sytytä, tai että olisiko syytä käydä keskustelemassa lääkärin kanssa lääkityksen mahdollisuudesta.
Oletan, että saan vastaukseksi, että reilusti vaan ”keskustelemaan”, mutta mitä se sitten käytännössä on?
Vastaukset 27
Vanhimmat
olen se, joka sanon asiasta kuin asiasta. Mieheni on "varovaisempi". Ikää molemmilla 40, yhteisiä vuosiakin kertynyt jo aika paljon.
Parisuhteen pohtimine ja pulmat lie melkein yhtä vaikeat vastata kuin elämä itse.
vaikka jo itsekin arvelit/odotit/hait rohkaisua, että reilusti puhumaan vaan, niin sitä ennen pari näkökulmaa:
Mieti ENSIN itseäsi. Mitä minä tarvitsen? Mitä minä pelkään? Miksi kartan riitaa? Olenko miellyttämisen tarpeen koukussa? Miksi/mitä arkailen? Minkä menettämisen koen uhaksi? Mistä en voi tinkiä? Missä voisin tulla vastaan? Mikä minua loukkaa?
Tällä tarkoitan, että keskustelu usein karkaa käsistä jos ei oikein itsekään tiedä , mitä tarvitsee, mitä tunnen, missä rajani ovat?
Kun olet edes jotenkin kuunnellut itseäsi (eihän tämä valmiiksi tule koskaan, ei tähän kirjoiteta vastauksia kuin koepaperiin), kysy nätisti puolisoltasi milloin hänellä olisi puoli tuntia aikaa jutella?
Sitten ehdota että kumpikin saa puhua 5 minuuttia toisen keskeyttämättä. Kerro mikä sinua nyppii, mutta mahdollisimman minäviestisesti. Siis ei: "sä et välitä musta enää" vaan: "mä kaipaan enemmän läheisyyttä" - hiffasitko, vaikea selittää tässä lyhyesti.
Sitten kuuntelet puolisoasi.
Sen jälkeen palautatte kumpikin toisillenne vain sen minkä kuulitte toisenne sanovan. esim sanot hänelle: sä kerroit että työ stressaa sua.
Sitten ei muuta.
Annatte aikaa keskustelun alkaa synnyttää jotain.
Sopikaa seuraava keskustelu parin päivän päähän.
Siinä voi sitten enemmän ruotia edellistäkin, tehdä sopimuksia, sitoutua johonkin muutokseen.
Tällä metodilla et ainakaan häviä mitään.
Tule sitten kertomaan, miten meni ja mitkä on fiilikset.
ja tsemppiä kovasti. Nää ON vaikeita asioita.
Sehän se tietenkin on, kun haluaisi muuttaa vain itselle hankalat asiat ja toivoisi ettei itsen tarvitsisi muuttaa mitään. Asioita kun tarpeeksi väistellään, ne kasautuvat ja muodostavat lopulta varsinaisen muurin. Kuinka ottaa esille, että haluaisi hellyyttä ja läheisyyttä päivittäin, kun on jo vuosikausia kuljettu toista koskematta päivästä, viikosta toiseen. Kuinka sanoa, että en enää tunne yhtään kiinnostusta seksiin kanssasi, kun koen olevani muuten turhake.
Jospa se toinen sitten ottaa ja lähtee... tai pahimmassa tapauksessa vain mököttää entistä tiukemmin eikä lähde mihinkään :)
Itsetutkiskeluun on varmasti aihetta, mutta kun se sattuu :) ja kuka sitä itseään loukkaisi :))
Mulla on sellainen kutina, että jos liikaa keskustellaan seksistä ja esitetäään niitä toiveita, koko homma lopahtaa siihen. Tulee liikaa suorituspaineita, ja mietitään liikaa mitä tehdään tai miten.
Tuntuu myös että nuo ongelmat ovat harvemmin lekurin poistettavissa... Usein kai on kyse siitä että urautuu johonkin, tai suhteessa on muuten ongelmia? Eli ei välttämättä fyysinen ongelma?
Katsoiko teistä kukaan kesän aikana sellaista ohjelmaa telkkarista, missä neuvottiin pariskuntia kuinka voivat parantaa seksiä? Katsoin muutaman kerran, ja minusta se oli hyvä. Mun avioliitossa olisi ainakin nuo neuvot olleet tarpeelliset.
Paljon enemmän pitäisi huoltaa sitä suhdetta muuallakin kuin sängyssä, huomioida toista, virittää tunnelmaa..
Toivottavasti en nyt aiheuta että tämä aloitus siirretään, se ei ollut tarkoitus.
...ehkä olisi ollut syytä.
Eihän kyse tietenkään ole pelkistä sänkypuuhista, mutta siinä on kuitenkin yksi selkeä kohta, missä suhdetta peilata. Kun kaikki muuttuu harmaaksi ja huomaat iltaisin miettiväsi, että toivottavasti hän ei tänäänkään ehdota mitään (vaikka edellisestä kerrasta saattaa olla kulunut jo viikkoja ja koko kehosi huutaa kosketusta). On aika surullistakin huomata, että et enää tunne vetoa puolisoosi, eikä hän sinuun. Parisuhteessa tietenkin muitakin osa-alueita, mutta samaan tahtiin on tainnut muukin yhteinen kadota. Muodon ja tavan vuoksi ylläpidetään kotia, jossa kyllä sanotaan hyvää huomenta ja hyvää yötä ja jopa joskus jutellaan jostain tv-ohjelmasta.
Toisen kunnioitukseen pitäisi yhteiselon perustua, mutta onko se sitten oikeanlaista, jos et kehtaa/uskalla sanoa, että "kuules, musta tuntuu, että meillä on jotain pahasti pielessä"
sähän kirjotat ku meidän elämästä, ku oon nyt lukenu nää muutaman juttus ni ne osuu ...Tää taitaaki olla yleinen probleema? Kai sit tää ikäryhmä on oppinut jo äidinmaidossa puhumattomuuden.
...sitä se miehenikin sanoo, kun joskus sanon, että miten elo on mennyt tällaiseksi, että mikään ei tunnu oikein miltään...Hänen mielestään se vain on niin, kaikilla.
Tiedä sitten mikä geenivirhe mussa on, kun en tuota ymmärrä. Jos elämä ei maistu, niin miten sitä sitten vaan pitää kitkuttaa laskusta laskuun tai aamulehdestä aamulehteen....
vastaukset on vähän sekasi täällä.Mut tarkoitin et meillä oli ennen kissan pöydälle nostoa elo just tota mistä oot kirjottanu...Ei enää...!
kai...
Niin, olen huono neuvomaan :/ Yritin itse sitä kissaa-pöydälle juttua, mutta meillä se johti eroon. Kun asioista piti keskustella, toinen loukkaantui verisesti ja siitä sitten alkoi köydenveto. Jälkiviisaana voin vaan todeta että meidän olisi pitänyt käydä perheneuvolassa jo siinä alkukeskustelu-vaiheessa. Olisi ollut joku ulkopuolinen joka välillä puhaltaa pelin poikki. Toisaalta en ehkä edes halunnut pelastaa meidän avioliittoa? Tarkoitan kun niin sinnikkäästi ajattelin että kyllä me yksinkin pärjätään.
En kerro omista kokemuksista siksi ettei mulla riittäisi myötätuntoa sun elämää kohtaan, vaan esimerkkinä. Vaikea mennä muutaman viestin jälkeen sanomaan toiselle miten avioliittoa pelastetaan :) Luulen että suurimman avun kuitenkin saat kun itse kirjoitat, samalla työstät teidän ongelmaa..
varmaan aika momessa huushollissa,kuten myös meillä.Pitkä parisuhde ylä-ja alamäkineen."Toinen luulee olevansa toisen ajatustenlukija joten mistään ei tarvitse puhua"????Meille kävi näin kunnes mulla palo kii ja nostin kissan pöydälle.Nyt olen ottanut tavakseni sanoo jokaisesta mieltäni kaihertavasta asiasta ja kertoa mielipiteeni asiasta kuin asiasta,joista saatoin ennen vaieta.Ehkä olen toisen osapuolen mielestä joskus rasittavakin,muttei tarvi ainakaan arvailla mitä saattaisin ajatella tai tuntea.Joissain asioissa siitä on todella ollut myös apua...sytykkeitä on löytynyt...molemminpuolin. Tosin alkuun otettiin räväkästi sanasotaa ja joskus vieläkin ku mielipide erot törmäävät salamoiden,mut ei se oo vaarallista vaan putsaa ilmaa...
...aloittaminen on suht vaikeaa. Itse olen yrittänyt kysyä onko hän onnellinen. Kertoo sitten olevansa ja että tällaistahan tämä nyt on kaikilla. En ole musta ollut siihen sitten oikein mitään sanomaan, kuin että minusta kaikki on kovin harmaata. Jos siis toinen tuntee olevansa onnellinen suhteessa, niin onko reilua murskata hänenkin elämänsä....
vaan sattuu tärähtämään kohdalle mitä kummallisemmasta syystä.Se tulee spontaanisti...ainaki mulla.Meilläki sanottiin vaan et kaikki on ok ja oon onnellinen ja plaa plaa...mut asiat ei kuitenkaan ollu kuten sanottiin,sen jo näki naapurin variksetkin...Puhu ihmeessä,ei puhumisella toisen elämää murskata,ennemmin se tehdään tekemisillä tai tekemättä jättämisillä!Näin mun mielestä ainaki asiat on.
...kuolemaasi asti, joten ei ihme jos jossakin päin maailmaa pidetään meidän ikäisille kurssituksia eläkeikää varten. Sillä ne tottumukset mitkä nyt pidät pysyvät ihan varmasti samanlaisina tulevinakin vuosina, joten mitäs sitten kun jää yksin eikä olekaan toista jota kautta heijastella sitä tuttua tylsyyttäkin? Kuten tuossa jo aiemmissa viesteissä todettiin, niin olisi kuunneltava mitä itse haluaa ja ryhtyä sen mukaan toimintaan. Kun ei enää elä niin toisen kautta tai parisuhteen kautta alkaa näkemään niissä vanhoissa harmaissa jutuissa kivaakin ja pian huomaat ajattelevasi kuinka fiksu puolisko onkaan jossakin ihan pienessä arjen jutussa.Mulle nimittäin kävi just niin ja kun sen sanoo toiselle palaute tulee hyvin äkkiä myös uudella tavalla, joten "hanki oma elämä".
Totta, että pelkästään toisen kautta ei voi elää!
Jonkinlaisen oman elämän olen koettanut hankkia, mutta ehkä olen tehnyt siinäkin jotain väärin, sillä kun mulla nyt omia menoja, kaksi työpaikkaa jne....menen entistä ahdistuneempana kotiin. Tiedän omaavani kelpo puolison monin tavoin, hän huolehtii kiitettävin arvosanoin taloudellisista asioista ja osallistuu käsittääkseni normaalia enemmän myös kodinhoidollisiin töihin. Hän olisi varmaan oiva aviomies, jollekin toiselle. Itse hän kertoi tässä hivenen aikaa sitten, että haluaa elää kanssani lopun elämäänsä. Ja minä en saa sanotuksi, että en voi jakaa ajatusta. En siis silloin sanonut yhtään mitään, vain kuuntelin! Eli ongelma olen minä ja oma saamattomuuteni.
,,,joten käy vain mielessäni olisko sitten aika alkaa puhumaan, kuten jo aiemmissa viesteissä sanottiin. Meillä ei onnistuisi mitkään erityisen syvälliset tai mahtipontiset puheet, vaan aika tipotellen ja ajan kanssa. Ja vaikka tämä tuntuisi oudolta, niin joskus se saamattomuus puhumiseen voi olla myös viisasta varovaisuutta. Kun se syvä turhautumisen aika iskee, niin silloin voi olla väärät sanat mielessä ja kun on ns parempi aika löytää rakentavampia ajatuksia, jolloin toinen tulee helpommin vastaan. Tiedän itsestäni, miten dramaattinen ja voimakas voin tunteitteni kanssa olla ja puolisiko on insinööriaivo, joten mene nyt sellaisen kanssa puhumaan suurista tunteista. Mä piirrän vuokaavion tai kehittelen räjähdyskuvan elämästäni ja sitten pohditaan muistion kera missä mennään ja millainen projekti laitetaan pystyyn ;)Meinaan vaan, että vaikka parisuhdekirjat neuvovat aina puhumaan, niin kyllä siihen saa sekoittaa myös omaa elämäoppiaankin mukaan ja toimia sen mukaisesti.
Onnea teille ja käy kertomassa miten homma etenee.
kaikesta pystyy puhumaan,
kaikesta haluaa puhua rehellisesti.
...tietenkään se ei ole kunnossa....
siinähän se ongelma on....kun toisen mielestä kaikki on ihan ok ja itse kokee, että mikään ei tunnu miltään...kuinka sanoa asia toista loukkaamatta....
Olen mielestäni siinä rehellisyyden rajamailla liikuskellut, kun jätän joskus sanomatta asioita. Siis vaikka, jos vaikka kysyn onko mielestään kaikki välillämme hyvin ja hän sanoo, että on. Lisää vielä, että haluaa elää kanssani lopun elämänsä. En sanonut tuohon mitään. Toisaalta hän ei myöskään esittänyt minulle vastakysymystä, eli että miltä minusta tuntuu....
Tiedän että mun olis pitäny se sitten vaan sanoa...mutta siihen ei rohkeutta.
sä sillä sanomattomuudellasi itseäsikin.Miksi sit sit ei sais ravistella vähän sitä toistaki? Herää!!!!!!!Ei se siihen sanomiseen kuole mut sä vaan masennat ittes sanomattomuudellas,se on syvä oja sit...
Mielenkiintoista, onko tämä vain naisten ongelma?
Eikö lukijoissa ole yhtään miestä, joka olisi samaa havainnut? Että vaimo ei enää innosta kuin ennen, kuitenkaan ei halua/tarvetta suhteesta irtisanoutua....onhan lapset ja muuta pientä yhteistä?
Kuin mies kokee kodin hiljaisuuden, onko se osoitus rauhan tyyssijasta ja siis tavoiteltava olotila, vai tunteeko myös hän haikeuden, kun toinen hiljaa hiipuu tapettiin.....
eivät jaksa ajatella asiota muuta kuin siltä kantilta et hyvä et toi muija jaksaa laittaa sapuskat pöytään,puhtaat vaatteet kaappiin ja pitää muutenkin "talon"järjestyksessä.Sitten kun nämä asiat ei enää suju niin muija voidaan vaihtaa virkeempään painokseen.
kyllä toi nyt oli aika rankaa tekstiä! taidat olla aika pettynyt mies suhteisiisi kun noin katkera olet, kyllä meistä miehistäkin löytyy "kunon ukkoja" jotka ottaa osaa kodin kunnossa pitoon ns. naisten töihin mutta kuinka monelta naiselta voi pyytää tekemään kodin remontteja? taitaa suurimmalla osalla mennä lakattu peukalo suuhun, ja kyllä ne peti hommat sujuu kun keksii vähän virikkeitä, eikä tervitse vaihtaa nuorempaan.
en ollenkaan.Ja mulla ei ole lakatut peukalonkynnet eikä muutkaan kynnet,eikä ne mene suuhun ku pitää tehdä remppaa.Sori jos oli liian raakaa mut toi on aika monen naisen mielipide kun lähdetään vetään kunnon tyttöjen keskusteluja.Vai onko "kaikki" sellaiset miehet vain sattunut mun kulmakunnille ja tuttaville?
Kyse ei todellakaan ole pelkästä seksistä. Kyse on siitä, kun tuntuu yhteys kadonneen tai jotain.
Aivan varmasti monessa taloudessa mies tekee ison osan "naistentöistä" ihan vapaaehtoisesti ja ilman vaateita. Remonttitöitä naiset kyllä myös jonkin verran tekevät, ainakin mun tuttavapiirissä. Tarkoitan sitä että onko teissä miehissä heitä, jotka olisivat huomanneet tuon maagisen yhteyden himmenneen....ja miten sen sitten julki tuoneet...
Eli kun tunnet kuin olevasi jotain velkaa ihmiselle, jonka kanssa olet vuosia elänyt ja kokenut paljon, mutta et tunne enää rakkautta etkä halua.
nyt kyllä son nii että meillä vaihtuu auton renkaatki akan voimin ku ukko ei ite pysty...nii että eipä yleistetä....vasara ja saha pyssyy muorinki kourissa.mutta se on seki miten valamiiksi on pentuna jo passattu eikä opetettu tekkeen poikienki hommeleita...kakruna sain papan kamuna ajjaa traktoriaki...*paukuttellee henskeleitä ylypeenä*hehee...ja sitä huumoria ku vilijelee äijylillekki nii pyssyy virkkuna kummanki mieli...ei aleta tosikoiksi vaikka kuin elämä potkis päähän...tsemppiä kaikille...
Ikävää, jos sinun kohdallesi osui ikuinen äidin pikkupoika, joka ei arvosta naista muuna kuin kodinkoneena. Onneksi muunlaisiakin miehiä on, sellaisia jotka osaavat itsekin tehdä jotain ja kaipaavat naisellista olijaa muualle kuin pyykkitupaan.
Päänsärky, haluttomuus, omakuvaus:
mua vituttaa ja sinä vitutat, mutta kun en pysty kertomaan kun en halua loukata, vaikka minua jatkuvasti loukataan..?