21 vuotta meni helposti heterona elämäni Miestä etsien, mutta sitten tulikin Nainen, häneen rakastuin ja elämäni heitti pientä kuperkeikkaa. Pari vuotta oltiin tämän naisen kanssa tunnettu, heti meistä tuli parhaat ystävät, ennen suhteeseen ajautumista. Ei meistä kumpikaan osannut ihastumista etukäteen odottaa, ei tiennyt voivansa rakastua naiseen. Itselläni ei ainakaan ollut käynyt pienessä mielessäkään moinen vaihtoehto.
Mutta niin vain tapahtui. Ja siinä hetkessä katosi "helppo" heteroelämä. Viisi vuotta tulee täyteen muutaman viikon päästä tätä suhdetta, jos tulee. Monta kipeääkin mutkaa on matkaamme mahtunut, mutta jotenkin ihmeessä yhä yhdessä olemme. Naiseni on näiden vuosien aikana vakuuttunut omasta lesboudestaan, itse kamppailen vieläkin jossain hämärässä välissä, tietämättä kunnolla mitä olen ja mitä tahdon.
Olen suhteemme jahkaaja ja suurimpien ongelmien aiheuttaja. Alusta alkaen olen aina ajoittain tuntenut miehenikävää (enkä nyt tarkoita pelkkää fyysistä kaipuuta), mikä sai minut lopulta epätoivossani pettämään naistani erään miehen kanssa ja siitä seurasi muutaman kuukauden kolmiodraamahelvetti. Sekään ei vaan selvittänyt tunteitani. Rakastin kahta ihmistä yhtäaikaa. Kunnes mies sai tarpeekseen ja vetäytyi kuviosta. Naiseni kanssa ajan kuluessa saimme asiat selvitettyä ja jatkoimme suhdetta. Mutta jahkaus jäi. Naiseni on yhä täysin varma, että olen hänelle se Elämän Ihminen. Itse olen kaikkea muuta kuin varma.
Hänen kanssaan kaipaan toisinaan miestä elämääni, miehen kanssa eläessä kuvio oli taas toisin päin. Eikä asiaa ainakaan yhtään helpota se, että teini-iästä asti olen ollut vauvakuumeinen, ja se kuumeeni kasvaa päivä päivältä. Naiseni olisi kyllä valmis perustamaan sateenkaari-perheen kanssani, mutta itse en tiedä haluanko sitä. Vai oisinko onnellinen perus-hetero perheen kanssa, mies ja kaksi lasta tyylliin? Kertokaa ihmiset hyvät loppuuko tämä jahkaus koskaan? Miten? Voinko enää koskaan kokea oikeasti saavani kaiken sen mitä haluaisin ja olla tyytyväinen, onnellinen?
Mutta niin vain tapahtui. Ja siinä hetkessä katosi "helppo" heteroelämä. Viisi vuotta tulee täyteen muutaman viikon päästä tätä suhdetta, jos tulee. Monta kipeääkin mutkaa on matkaamme mahtunut, mutta jotenkin ihmeessä yhä yhdessä olemme. Naiseni on näiden vuosien aikana vakuuttunut omasta lesboudestaan, itse kamppailen vieläkin jossain hämärässä välissä, tietämättä kunnolla mitä olen ja mitä tahdon.
Olen suhteemme jahkaaja ja suurimpien ongelmien aiheuttaja. Alusta alkaen olen aina ajoittain tuntenut miehenikävää (enkä nyt tarkoita pelkkää fyysistä kaipuuta), mikä sai minut lopulta epätoivossani pettämään naistani erään miehen kanssa ja siitä seurasi muutaman kuukauden kolmiodraamahelvetti. Sekään ei vaan selvittänyt tunteitani. Rakastin kahta ihmistä yhtäaikaa. Kunnes mies sai tarpeekseen ja vetäytyi kuviosta. Naiseni kanssa ajan kuluessa saimme asiat selvitettyä ja jatkoimme suhdetta. Mutta jahkaus jäi. Naiseni on yhä täysin varma, että olen hänelle se Elämän Ihminen. Itse olen kaikkea muuta kuin varma.
Hänen kanssaan kaipaan toisinaan miestä elämääni, miehen kanssa eläessä kuvio oli taas toisin päin. Eikä asiaa ainakaan yhtään helpota se, että teini-iästä asti olen ollut vauvakuumeinen, ja se kuumeeni kasvaa päivä päivältä. Naiseni olisi kyllä valmis perustamaan sateenkaari-perheen kanssani, mutta itse en tiedä haluanko sitä. Vai oisinko onnellinen perus-hetero perheen kanssa, mies ja kaksi lasta tyylliin? Kertokaa ihmiset hyvät loppuuko tämä jahkaus koskaan? Miten? Voinko enää koskaan kokea oikeasti saavani kaiken sen mitä haluaisin ja olla tyytyväinen, onnellinen?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tällä hetkellä lienee jonkinlainen trendi sanoa, että onni on jokaisen oma sisäinen tila eikä sitä voi löytää itsen ulkopuolelta... En tiedä, allekirjoitanko väitettä täysin, sillä niin paljon onnellisempi koen olleeni syvässä ihmissuhteessa kuin ilman sitä, vaikka en minä yksinkään onneton ole...
Joka tapauksessa, olen itsekin käynyt jahkaukseni enkä kuitenkaan tiedä yksiselitteistä vastausta siihen, miten sen saisi loppumaan. Omalla kohdallani jahkaus päättyi siihen, että yksinkertaisesti päätin sitoutua. Tahdoin rakastaa. Moni asia selkiytyi tahtoratkaisun myötä ja voin sanoa olleeni onnellinen ja tyytyväinen. Olin valmis luopumaan paljosta saadakseni elää kumppanini rinnalla, mutta lopulta sain kaiken senkin...
Yritetty on. Tahtoo vaikka kuinka vain miestänsä rakastaa, niin ihanainen nainen pyörii mielessä.
Tahtoo se joskus ihanainen mieskin (hetero nainen kun on), siis toinen mies mielessä pyöriä - vaan tahtotilan asiota on se, että mielessä se saakin pyöriä. Se ei ketään haittaa, ei tuhoa eikä liikuta muita kuin itseäni.
Jos olen tahtonut antaa rakastumisten olla, kun olen mennyt liittoon ja muodostanut perheen (oli se sitten hetero tai bi- tai lesboliitto), niin samalla olen sitoutunut tähän liittoon, henkilöön ja lapsiin.
Niin kauan kuin tahdon näin eikä tästä tahtomisesta tule minulle sellaista taakkaa, että en sitä jaksa tai se tuntuisi mielettömältä (tms), pysyn tässä.