Monesti tuntuu, että kun tarvitaan jotain, niin päätetään olla jonkun ystäviä. Käytetään hyväksi ja lähdetään menemään. Esimerkiksi itse olen kokenut tätä mm. yliopistossa. Ensimmäisinä päivinä oli lähellä uusia opiskelijoita, jotka ikäänkuin tukeutuivat sinuun kun ei muitakaan ollut lähellä ja vähän ajan päästä unohtivat olemassaolosi kun löysivätkin niitä oikeasti kaveriksi kelpaavia ihmisiä ja hyvä jos enää tervehtivät käytävillä.
Sama tuntuu olevan muissakin ihmissuhteissa. Jos lähellä ei ole muita iskettäviä kumppaniehdokkaita, niin okei kai sinäkin (minä) kelpaat. Ja kun ns. parempaa tulee näköpiiriin niin hyvästi "tylsimys". Ei sitten mikään ihme, ettei jaksa enää ees yrittää kun yläasteelta asti on ollut muiden mielestä "yök". Olin 20 vuotias kun sain vielä kuulla, että yks opiskelija sanoi ääneen, et en mä ton kanssa haluu parityötä tehdä.
Nykyään on ihan hyvännäköinen. Vuosia kestänyt laihdutus ja ulkonäköpakkomielle jne. ovat tehneet tehtävänsä. Mutta olen myös mielettömän itsekriittinen ja epävarma. Kivoja kommentteja baarissakin saaneena, jotka ei kenenkään itsetuntoa mairittele.
Nyt olen 26 ja aina joka kerta uuteen paikkaan mennessä tai uusiin ihmisiin tutustuessa jaksan toivoa, et nyt mua ymmärretään. Etten oo vaan outolintu. Mut aina oon saanu pettyä. Silti aina jaksan toivoa, mut sitten joudun taas putoamaan jaloilleni. Pitäisi olla toivomatta..
Sama tuntuu olevan muissakin ihmissuhteissa. Jos lähellä ei ole muita iskettäviä kumppaniehdokkaita, niin okei kai sinäkin (minä) kelpaat. Ja kun ns. parempaa tulee näköpiiriin niin hyvästi "tylsimys". Ei sitten mikään ihme, ettei jaksa enää ees yrittää kun yläasteelta asti on ollut muiden mielestä "yök". Olin 20 vuotias kun sain vielä kuulla, että yks opiskelija sanoi ääneen, et en mä ton kanssa haluu parityötä tehdä.
Nykyään on ihan hyvännäköinen. Vuosia kestänyt laihdutus ja ulkonäköpakkomielle jne. ovat tehneet tehtävänsä. Mutta olen myös mielettömän itsekriittinen ja epävarma. Kivoja kommentteja baarissakin saaneena, jotka ei kenenkään itsetuntoa mairittele.
Nyt olen 26 ja aina joka kerta uuteen paikkaan mennessä tai uusiin ihmisiin tutustuessa jaksan toivoa, et nyt mua ymmärretään. Etten oo vaan outolintu. Mut aina oon saanu pettyä. Silti aina jaksan toivoa, mut sitten joudun taas putoamaan jaloilleni. Pitäisi olla toivomatta..
Vastaukset 4
Vanhimmat
kuuluu ajatus: Älä halua yhtään mitään. Älä, koska halu ja asioihin kiityminen tuottavat lopulta kipua.
Tuli vain mieleen tuosta " Pitäisi olla toivomatta.. " -lauseesta.
asioihin kiintyminen.
Kuulostaa tutulta, minäkin olen outolintu varmaankin monen mielestä, en vaan ole kaikkien kanssa samalla aaltopituudella. Mutta ne jotka tuntemat minut paremmin, ovat täysin eri mieltä.
Älä vaan menetä sitä toivosi. Kyllä meitä reiluja ja rehellisiäkin ihmisiä vielä riittää. Harmi että sä olet törmännyt niihin vääriin tyyppeihin. Eli pidä lippu korkealla ja yritä toivoa parasta edelleen. Miten sua ollaan muuten käytetty sitten hyväksi? Rahallisesti, henkisesti? Jos kaveria kaipaat, niin tässä olisi yksi sellainen :)