Siinä se. Mun voimat on niin lopussa, en jaksa enää hetkeäkään.
Takana on vaikeaa masennusta muutama vuosi. Sitten siihen liittyi syömishäiriöt, alkoi ensin anoreksiana, sitten nopean painonpudotuksen jälkeen muuttui bulimiaksi. Bulimiaa ollut nyt koko viime kevään, kesän ja tämän syksyn. Parhaimmillani en oksenna päivässä kertakaan, mutta niinä päivinä en myöskään syö yhtään mitään. Pahimmillani oksennan 4-6 kertaa päivässä.
Tukka tuntuu lähtevän päästä. Jatkuvasti palelee, huimaa, vapisee.Hampaita vihloo, iho on mennyt huonoksi, kynnet lohkeilevat, katkeilevat ja liuskottuvat. Hirvittävää syväväsymystä. Haaveilen itsemurhasta koko ajan. Itkettää 24/7. Olo on niin tuskainen, toivoton ja buliminen, etten tiedä miten päin voisin olla.
Poikakaveri mulla on, ja ihana onkin. Hän on todella huolissaan, on luvannut pysyä mun rinnalla ja tukea mua. Pelkään yli kaiken, että hän kyllästyy muhun ja mun ruoalla venkoiluun. Edellinen poikakaveri juoksi karkuun, kun rupesin sairastumaan masennukseen.
Mun voimat on ihan helvetin lopussa. En jaksa enää käydä koulua, en lukea tentteihin. Opiskelen oikeustieteitä.
Olen apaattinen koko ajan. Ainoa sana, millä tätä oloa voi kuvailla, on tuska. Tuska tuska tuska.
Ammattiapua olen saanut, kaveri ja poikakaveri pakottivat lääkäriin. Nyt 6. päivä on aika psykiatrille.
Mutta pelkään niin kovin, etten jaksa siihen saakka.
Vihaan itseäni niin silmittömästi. Omaa kehoani, itseäni, olemassaoloani. Haluaisin vain näännyttää itseni nälkään. Mutta aina se helvetin bulimiaminä herää eloon, laittaa ahmimaan ja oksentamaan.
Masentunut olen, mutta että syömishäiriöinen? Tuntuu, että olen kaikkea muuta paitsi syömishäiriöinen.
Lähes joka päivä kun kämpille tulen, avaan leipäpussin ja ahmin. Oksennan. Sitten treeneihin, pakko. Vaikka miten huimaa ja oksettaa, on pakko treenata. Vitun läski, saatanan ihrakasa!
Mä en enää jaksa.
Takana on vaikeaa masennusta muutama vuosi. Sitten siihen liittyi syömishäiriöt, alkoi ensin anoreksiana, sitten nopean painonpudotuksen jälkeen muuttui bulimiaksi. Bulimiaa ollut nyt koko viime kevään, kesän ja tämän syksyn. Parhaimmillani en oksenna päivässä kertakaan, mutta niinä päivinä en myöskään syö yhtään mitään. Pahimmillani oksennan 4-6 kertaa päivässä.
Tukka tuntuu lähtevän päästä. Jatkuvasti palelee, huimaa, vapisee.Hampaita vihloo, iho on mennyt huonoksi, kynnet lohkeilevat, katkeilevat ja liuskottuvat. Hirvittävää syväväsymystä. Haaveilen itsemurhasta koko ajan. Itkettää 24/7. Olo on niin tuskainen, toivoton ja buliminen, etten tiedä miten päin voisin olla.
Poikakaveri mulla on, ja ihana onkin. Hän on todella huolissaan, on luvannut pysyä mun rinnalla ja tukea mua. Pelkään yli kaiken, että hän kyllästyy muhun ja mun ruoalla venkoiluun. Edellinen poikakaveri juoksi karkuun, kun rupesin sairastumaan masennukseen.
Mun voimat on ihan helvetin lopussa. En jaksa enää käydä koulua, en lukea tentteihin. Opiskelen oikeustieteitä.
Olen apaattinen koko ajan. Ainoa sana, millä tätä oloa voi kuvailla, on tuska. Tuska tuska tuska.
Ammattiapua olen saanut, kaveri ja poikakaveri pakottivat lääkäriin. Nyt 6. päivä on aika psykiatrille.
Mutta pelkään niin kovin, etten jaksa siihen saakka.
Vihaan itseäni niin silmittömästi. Omaa kehoani, itseäni, olemassaoloani. Haluaisin vain näännyttää itseni nälkään. Mutta aina se helvetin bulimiaminä herää eloon, laittaa ahmimaan ja oksentamaan.
Masentunut olen, mutta että syömishäiriöinen? Tuntuu, että olen kaikkea muuta paitsi syömishäiriöinen.
Lähes joka päivä kun kämpille tulen, avaan leipäpussin ja ahmin. Oksennan. Sitten treeneihin, pakko. Vaikka miten huimaa ja oksettaa, on pakko treenata. Vitun läski, saatanan ihrakasa!
Mä en enää jaksa.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Olet todella pahasti kipeä. Onneksi olet menossa lääkäriin ja näin mahdollisesti terveytesi voidaan vielä pelastaa. Olen ollut itse vaihtelevasti bulimikko koko ikäni ja vasta nyt, 47-vuotiaana, kaikki on totaalisesti ohi. harmi, että menetin monta ihanaa vuotta! Olen lievästi ylipainoinen mutta hyväksyn itseni tällaisena koska tälläinen minä olen! Mieti elämääsi, onko siinä loppujen lopuksi mikään niin pahasti pielessä, että terveys kannattaa menettää! Toisaalta voisit myös kääntää edes hetkeksi katseesi itsestäsi pois ja ajatella jotakin muuta esim. poikayhstävääsi ja parisuhdettasi. Kokeile, vain yksi päivä...
Yrityksiä syödä ja elää normaalisti on takana useita, lukemattomia. Olen huomannut, että loppujen lopuksi en edes halua syödä normaalisti. Ehkä pelkään lihovani, menettäväni kontrollin vielä pahemmin.
Jatkuvasti mulla on ahmimishimo päällä.
Näen itseni törkeän lihavana. En uskalla käydä puntarilla. Jos käyn, joudun turvautumaan rauhoittaviin, hakkaan itseäni ja pitkän itkun jälkeen nukun koko päivän.
Poikakaverini takia yritän vielä jaksaa. Hän on käskenyt soittaa, jos tulee paha olo. En vain uskalla lähteä sille tielle, soittaa kun tekee mieli tappaa itsensä. Jotenkin häpeän itseäni.
Mietin, mikä mun elämässä on pielessä. Tajusin, ettei mikään. Ei mikään! Kaikki on pintapuolisesti hyvin.
Johtuneeko kaikki stressistä? Olen hirveän herkkä ihminen, syytän herkästi itseäni. Tunnen todella suurta alemmuudentunnetta toisia kohtaan, en koskaan ole tarpeeksi hyvä, fiksu, kaunis, laiha. Ihana. Menestyvä. Joudun ponnistelemaan liikaa, jotta päsisin edes jotenkuten hyväksyttäviin tuloksiin.
Ikää mulla on vasta 19. BMI jotain 20 paikkeilla, eli en ole ylipainoinen, mutta en todellakaan laihakaan.
Olen epäonnistunut.
Hei !
Olen ollut isekkin bulimikko, ja nuorempana kävin aktiivisesti terveydenhoitajan luona. Eräänä päivänä hän kysyi minulta kysymyksen johon en todellakaan ollut valmistautunut. Nytten haluan kysyä saman sinulta:
Jos sinusta tulisi laiha, mitä se muka muuttaisi elämästäsi ? Samaa koulua joutuisit käymään, samat arkiasiat joutuisit kuitenkin tekemään.
Olen itsekin miettinyt tuota ja vastaukseksi olen saanut, etten saavuttaisi laihuudella mitään. Paitsi ehkä taas sen vallan tunteen. Sen ihanan voitontunteen, kun olen laihtunut.
Olin viime kesänä niin laiha, lonkkaluut näkyivät ja kylkiluut paistoivat läpi, rintakehän luut samoten. Sitten lihoin siitä. Olen vieläkin hoikka, melkein alipainoinen. Mutta reilusti massaisempi. Nyt olen niin vihainen siitä, että annoin itseni repsahtaa niin pahasti ja kaiholla muistelen laihoja aikojani.
Tosin silloin kun olin laiha, en näkenyt sitä. Halusin olla laihempi, vielä vähän, vielä vähän. Nyt tavoitteenani on laihtua takaisin niihin mittoihin, niin voin olla kutakuinkin tyytyväinen. Silloin sain kuulla kommentteja, että olen niin laiha ja vaatteet roikkuvat ylläni.
Unohtui sanoa, että laihuus on ainoa asia, jonka voin saavuttaa. Näin tunnen. Olen kaikessa muussa niin huono, epäonnistunut. Laihuus ilmaise, että voin olla hyvä edes jossain.
>En jaksa enää käydä koulua, en lukea tentteihin.
>Opiskelen oikeustieteitä.
>Unohtui sanoa, että laihuus on ainoa asia, jonka
>voin saavuttaa. Näin tunnen. Olen kaikessa
>muussa niin huono, epäonnistunut.
Oikeustieteitä lukemaan ei ihan 'luupäät' pääse. Et ole epäonnistunut. Olet vain yksinkertaisesti sairas; masentunut. Kannattaa hakea apua - ja kunnolla. Ei poikaystävä tms pysty sinua enää auttamaan.
Apua olenkin hakenut, ja sitä hartaasti odotan.
Oikkikseen sisällepääsy oli vain lukemista, ei sen kummempaa. Sisälläoleminen on kymmenen kertaa vaikeampaa. Tekisi mieli luovuttaa koko homma.
Mutta toivon todella, että se psykiatrin aika on hyödyllinen ja apua antava.
Koen olevani hyvinkin samanlaisessa tilanteessa
kuin sinä. Olen 21-vuotias biokemian
opiskelija,ja sairastanut bulimiaa jo pari
vuotta. Viime kesän ja tämän syksyn aikana
tilanne on ryöstäytynyt kokonaan käsistä, ja
oksennan päivittäin 1-2 kertaa. Olen jatkuvasti
tosi väsynyt ja masentunut, ja tiedän, että apua
on pakko hakea. Huomenna on tentti, johon mulla
olisi ollut runsaasti aikaa lukea, mutta en vain
tunnu saavan mitään aikaiseksi. Olen niin
epäonnistunut ja haluaisin vain luovuttaa
ja päästä johonkin, missä joku muu pitäisi
musta huolta.
Tämä vuodatus ei sua helpota, mutta yritä jaksaa
taistella ja hienoa, että olet hakenut apua.
Itsekin aion sen tehdä, koska meillä kuitenkin
on vain yksi elämä ja siitä kannattaa nauttia.
Itselläni on samanlainen tilanne, anoreksian kautta bulimiaan, jota on jatkunut nyt reilun vuoden. Ensi viikolla toista kertaa lääkärille, vaikka jo valmiiksi epäilen, ettei siitä mitään hyötyä ole.. kallonkutistajaa minäkin tarvitsisin. Itse opiskelen myös oikiksessa, missähän yliopistossa olet? Jos haluat vaikka kirjoitella, niin mailaa [email protected]